Hei,
Tajusin tänä iltana olevani juuri tällainen “läheinen”, koska ymmärsin lopulta, että miehen outo käyttäytyminen on samanlaista kuin mitä kuvaillaan pitkäaikaiskäyttjien oireiksi.
Taustaa lyhyesti: yli kymmenen vuotta yhteistä elämää, pienet lapset, asunto jne., avioero menossa. Alussa tiesin miehen kyseisen aineen viihdekäytöstä. Kaksi vuotta sitten havahduin ongelmaan eli siihen, että hän on täysin riippuvainen ja käyttö päivittäistä. Suutuin ja sanoin, että lähden jos et lopeta. Mies lopetti käytön. Heti huomasin, että en saanut suhteeseen enää lopetuksesta huolimatta “parisuhteen tuntua” (olihan siinä tietysti vierotusoireitakin), mutta päätin odottaa vuoden eniten siksi, että ajattelin miehen sortuvan uudestaan, jos jätän hänet heti. Vuoden kuluttua pohdin miten saisin energian irtiottoon, sillä olin henkisesti uupunut.
Kyseisen vuoden kuluttua: olin jo (yllättävää) unohtanut pilven polttelun. Koin, että arki on raskasta. Minä tein lähes kaiken tai ainakin olin vastuussa kaikesta kotona, niin kuin olin aina tähän mennessä. Aloin miettiä mistä saisin saman energian eroamiseen kuin mikä minulla oli vuosi aikasemmin.
Ongelma on se, että jo ennen lapsia mies syyllisti minua mitä ihmeellisimmistä (jopa kuvitteellisista) ongelmistaan. Että minä olisin aiheuttanut ne tai jos en aiheuttanut, niin en ainakaan koskaan välittänyt tarpeeksi paljon ja lohduttanut tarpeeksi hyvin, ja siksi olin paha ihminen. Ja minun piti olla mielellään aina läsnä samassa huoneessa, enkä saanut edes kirjaa lukea, koska mies tulkitsi etten välitä hänestä, kun en keskity vain häneen. JA aluksi luulin todellakin olevani välinpitämätön ja paha ihminen. JONKA TAKIA aloin huolehtimaan miehen jokaisesta tarpeesta ja jopa suunnittelemaan kaiken arjen ja elämän siten, että näitä “arjen kriisejä” ei edes pääse syntymään. Lohdutin häntä henkisesti ja fyysisesti aina tilanteen mukaan kuten hän halusi.
Nyt avioerovaiheessa pääsin hetkeksi irti tästä, että huolehdin ja selvittelen miehen ongelmia. Huomasin, että taas se alkoi ja pari viikkoa olen käyttävänyt kaiken ajan pohtimalla mikä saisi miehen kuntoon. En sunnittele parisuhdetta hänen kanssa, mutta lasten johdosta ollaan tekemisissä. Yhteinen asunto on myynnissä (en tiedä kauan tässä menee) ja mies asuu muualla, mutta käy täällä katsomassa lapsia. Joten kokonaisvaltaista irtiottoa on hankala nyt tehdä. Mutta ei mun tarvisi enää saada häntä kuntoon. Nyt olen tajunnut, ettei “parisuhteen tuntua” ole ollut useaan vuoteen. Olen kokenut itseni lähinnä omaishoitajaksi, jota kohdellaan henkisesti vihamielisesti potilaan puolelta.
Täältä keskusteluista luin, että tämä mun huolehtiminen olisi sairaus. Ehkä vähän väärä sana, mutta oikea näkökulma kyllä. En vain osaa itse tätä lopettaa.
Joo, ehtisin täällä lukea muutamia keskusteluja ja ehdottomasti minulle olisi hyötyä lähistön vertaistukiryhmästä. Ja olen tunnistanut itseni sellaiseksi, joka osaa löytää kanssaihmisten joukosta juuri ne “riippuvaiset” tai mitä ne onkaan. Ja helposti taidan olla manipuloitavissakin, heh heh! …surkuhupaisaa… (yksi tärkeimmistä voimavaroistani on huumori ja itse ironia)
Tämä keskustelupalsta avasi silmäni, kiitos!