kalja repii perheeni hajalle

Tää oli just sitten mulle.

Joo, ajattelen että tässä mennään ihan hyvin. Että ei ne kersat tästä joudu kärsimään, niillä on sentään tervejärkinen äiti.

Vaan kuinka kauan? Miten hyvin menisikään, jos kodin energiasyöppö ei pakottaisi arvailemaan kodin ilmapiiriä, nielemään sanoja? Jos ei tarvitsisi kysellä keneltäkään, että onko ookoo, jos tästä lähdetään tekemään jotain (ja me ei haluta sua mukaan, kun olet ensimmäinen joka alkaa kitistä).

Mies on olevinaan eränkävijä. Tykkäämme käydä metsässä. Mutta samalla ukko on ensimmäinen, jota alkaa palella, tai suoli vaatii tyhjennystä. Tai lapset liikkuu liian hitaasti. Tai mulle sopii hymistellä, kun juutun ihmettelemään miten päästä kaatuneen puun yli. Suuri Ryhmänjohtaja.

Nuotiopaikalla on kaikenmaailman turisteja, jotka polttavat puita väärin. Paistavat makkaransa väärin. Ei tää ole kivaa, kun täällä on liikaa ihmisiä. Ja minä olen hiljaa. Minä, joka yrittää pitää maailmankatsomuksensa avoimena, luottaa ihmisiin ja on sitä mieltä, että maailma on hyvä. Vieraiden kanssa voisi keskustella muustakin kuin esitelmöimällä itsestään.

Mä olen lopettanut vitsailun. Kun joudun joko selittämään vitsejä (jotka nyt eivät välttämättä kaksisia ole :unamused: ) tai sitten joudun selittämään että se oli vitsi. Ja saan sen katseen, että ei se mikään vitsi ollut, totta toinen puoli. Mikä voi olla tottakin. :mrgreen:

Hemmiina-> En mä ole ennen paljastanutkaan mistä terapiasta kyse mutta puheterapiassa lapset käyvät. Ovat sellaisia sosiaalisia tapauksia ja vieraampienkin kanssa haluavat tutustua, mutta ymmärretyksi tuleminen on heille aika vaikeaa puheen takia. Mä väitän että olen tehnyt hurjasti töitä poikien itseluottamuksen kasvattamaksi ja varsinkin puheen tuottamisen osalta.

Nyt en valitettavasti sen enempää kerkeä tässä kirjoitella/lueskella teidän kirjoituksia. (miljoona asiaa vielä hoidettavana) mutta palailen taas paremmalla aikaa

Viikonloppu meni juuri niissä kaljan merkeissä mitä vähän osasin jo odotella. Tällä hetkellä en ole yhtään pettynyt vaan tällä kertaa olen kiitollinen että mies joi paljon ja nukahti kotia sit kesken illan. Sain kuulla tuttavalta tosiasioita miehen poissa oloista ja ryyppäys keikoista. Se on pettänyt ja aika paljonkin tässä vuosien varrella. Montako kertaa?? siihen en saanut vastausta.

Tänään on ollutkin sitten ihan petetty olo koko päivän. Miten ihmeessä ihminen voi väittää rakastavansa vaimoaan jos pelehtii muiden kanssa? Kyllä mä periaatteessa jo tiesinkin pettämisistä, mutta kun kukaan ei tunnustanut tai kertonut eikä mulla todisteitakaan ollut niin miten ihmeessä mä olisin voinut luottaa vain omaan tuntemukseeni. Olisi pitänyt vain luottaa. Olisin nyt onnellinen ja säästynyt monelta itkulta. Mä en edes tiedä onko tätä jatkunut monta vuotta vai ihan suhteen alusta asti. Mahdollisuuksiahan miehellä on ollut lukuisia kun vuosia reissuhommia tehnyt.

Mutta jotain hyvää sentään… Ei tarvitse enää miettiä vieläkö miehen saisi raittiiksi tai kunnon isäksi. Tavarat vain jakoon ja menoksi. Kyllä sieltä tulevaisuudesta jotain positiivistakin on vielä tulossa.

Tarinasi jälkeen tuntuu väärältä onnitella. Mutta sisällytetään niihin onnitteluihin myös seuraavat:

  • totuus kirpaisee mutta valheessa eläminen mädättää
  • ihmiset on sanoneet, että olisi pitänyt lähteä aiemmin, sinä teet lähtöä nyt ja pääset omaan elämään kiinni sitä aiemmin mitä nopeammin saatte eron selväksi ja sitä nopeammin on tilaa sille positiiviselle
  • olet ihana ja arvokas, ansaitset parempaa. (Ja samalla se voi olla parasta mitä teet miehelle)

Pidä muuten kiinni siitä ystävästä, joka sitten kuitenkin kertoi. Sitä ajattelee niin mielellään, että suojelee toista olemalla hiljaa.

Tsemppiä sulle Lurituri ja totta on mitä Kultakala sanoo, että totuus kirpaisee… Toivottavasti saat tosta tiedosta voimaa repiä ittes irti. Mun ukko on myös ns. naistenmies. En ole koskaan saanu sitä kiinni pettämisestä, mutta olen toivottoman sinisilmäinen… :frowning: Ja todella toivon, että jos mun joku ystävä joskus saa tietää ukon pelehtineen vieraissa, kertoo sen mulle. Olen avioeroperheestä ja vanhempien liitto päättyi isän pettämiseen. Siitä jäi myös mulle silloin sellaiset arvet, että se on mulle ehdoton suhteen päätepiste, ainakin kuvittelen niin.

Pitäsinhän mä ystävästä kiinni jos se olisi mun ystävä joka tunnusti, mutta valitettavasti se onkin miehen ystäväpiiriin kuuluvia… Aika jännä yhteen sattuma et se kumminkin tunnusti miehen petokset. Ehkä hän halusi aukaista mun silmät näkemään todellisuuden tai suojella.

Nyt on hirmu vaikea ajatella kuinka mä uskoin kaikki ne valheet viikonloppureissuista, rahan menoista, naisten hajuista (miehen vaatteet lemusi hajuvedelle välillä) Kuinkahan paljon mä tein töitä asian eteen että uskoin toisen selitykset??
Kysy aika paljon mun luottamusta kun toinen rupesi tekemään ulkomaan reissuja, mä vaan jaksoin uskoa et se osaa olla kunnolla. Sillon olisi jo pitänyt mun hälytyskellojen soida kun multa kysyttiin vuosi takaperin et “työkö palasitta sit yhteen” Niinpä niin mies oli väittänyt et ollaan erottu, mulle taas väitti et joku on käsittänyt jotain väärin. Kesälläkin ollaan oltu kuulemma erottuina. Montakohan kertaa me ollaan oikein oltu sit todellisuudessa erossa?

Siinä vaiheessa jos multa nyt vielä kaiken huipuksi tauteja löytyy niin saatte uskoa et mies tulee kärsimään jollakin tavalla. Mä en harrasta kostamista, painan hirveästi villaisella vaan. Mutta nyt on munkin rajan yli menty ja aika reippaasti. Pihisen täällä kiukusta ja mietin miten ihmeessä me on voitu elää valheenpäällä vuosi kausia?
Vaikka mä en hirveästi käytäkään alkoholia, niin nyt mun tekisi mieli lapset viedä mummolaan ja vetää perskännit. Itkeä ja huutaa kaikki paha olo pois sisältä… kertoa koko maailmalle millainen mun niin “ihana mies” todellisuudessa onkaan.
Viikonlopun mulla oli varmaan jokin shokki tila päällä, olin niin rauhallinen. Mutta nyt… mä haluan vain päästä mahollisimman paljon ulos tästä kaikesta mikä miehestä muistuttaakin.

Voimia. Meidän erosta on nyt 7kk. Enimmäkseen mä olen uskomattoman onnellinen, että uskalsin tehdä päätökset. Ovat osoittautuneet oikeiksi päätöksiksi -olinpa mä rohkea… Silti tämä hetki iskee välillä silmille. Meidän piti olla onnellisia, sielun kumppaneita ja ehjä perhe lopun elämää. Viimeksi tänään exmies lähetti viestin, että kyrsityttää tämä tilanne ja rakastaa mua edelleen. :frowning: Jotenkin ne huonot muistot eivät tule niin herkästi mieleen, vaikka olihan niitä paljon enemmän kuin hyviä. Ei tämän näin pitänyt mennä, vaikka onhan pelin kulku ollut alusta asti selvä: mä hain jotain sellasta elämääni, jota ei olisi koskaan pitänyt lähteä etsimään…

Samalla on huono omatunto, koska olen löytänyt rinnalleni ihanan, terveen ja kaikinpuolin mahtavan miehen. Tietää kaiken mun menneisyydestä, joten ymmärtää että käsittelen näitä asioita… Välillä tulee vaan sellanen olo, että kunpa olisin saanut “keräillä” itseäni kasaan vähän kauemmin ennen uuden rakkauden löytymistä. Toisaalta kaikella on tarkoituksensa…

Sitä se vanhempana olo on. Että esittää naamio kasvoillaan että kaikki on ihan ok. Rankkaa.

Mun mies talven aikana hehkutti useamman kerran, että ei ole pettänyt. Mitä nyt nettipornoa on tullut katseltua. Mutta silloinkin, kun totesin että koneessa on virus, niin “sieltä sun feispuukeista tai juutuupeista se on tullut”

Hmm, syyllinen löytynyt, siis syyllinen siivoushommiin. Ja löytyihän ne tiedostot, jotka oli koneen saastuttaneet. Ilmeisesti miehelläni on ollut suuri huoli tyttäremme koulunkäynnistä, kun yhden tiedoston nimi oli “schoolgirls”. Ja saattoihan tuolla olla vauvakuumekin, “pregnants”-tiedoston perusteella. Ja ehkä se oli ajatellut myös minun jaksamistani ja pohtinut adoptiota, koska löytyi tiedostot “brasilians” ja “thai girls”. Mutta uskollinen siis on ollut.

Ei sillä, että tuolla olisi väliä, jos tekisi sen diskreetisti. Mutta kun sillä pitää paiskoa silmille ja samalla ihmetellä, että miten se muija nyt noin kylmeni. Kun voisi joskus ihan oikeesti saada pildee, mutta ei, ei ole väliä vaikka kuinka kauan olisi juomatta! Täh? Olisi juomatta? Helkkari se ei ole mikään kameli, viimeisen kolmen vuoden aikana pisin aika on ollut 2 vuorokautta. Siis tätä nykyisellään päällä olevaa rykäystä lukuunottamatta.

Mutta ehkä se aika vaan tuntuu iäisyydeltä.

Ja minä… tajusin että on minullakin haluni. Mutta yhden ainutta pisaraa en pysty tiristämään niin, että se kohdistuisi omaan mieheen. Helkkari. En mä mikään missi ole, mutta ihan hyvä nainen menee ihan hukkaan. Että jätä se aasi naruun ja lähde Piki risteilylle. Mulla on hyttivaraus, muttei hyttikaveria :wink:

Haa, hetken ihan namuttelin ajatuksella miehen naamasta, kun sanoisin, että tämä kyökkipiika lähtee risteilylle :laughing: Takaisin todellisuuteen, sen lisäksi, että olen valinnut “sielunkumppanikseni” juopon, olen valinnut mustasukkaisen juopon… Ei ole kaverit enään vuosiin kysyneet, että lähtisinkö viihteelle, tietävät etten lähde, ei maksa vaivaa. Joskus suhteen alkuvuosina huimusissani lähdin ystävän polttareihin 300 km:n päähän. Ensin viikkokausien mökötys ennen juhlaviikonloppua. Sitten soitteli pitkin iltaa milloin mitäkin turhaa asiaa ja lopulta soitti klo 4 yöllä, että oli unohtanu avaimet sisälle, kun oli ollu koiria kusettamassa. No mahdoton mun oli häntä mitenkään auttaa, joten hajotti pari ikkunaa, että pääs sisälle. Ja tämä kaikki huipentu siihen, että alko tulla tekstiviestejä, että kenen kans olen panemassa… Silloin pistin puhelimen kiinni. Hohhoijaa, läksyni opin viimeistään silloin, kun naapuri aamulla huolestuneena soitti, että onko meillä käyny murtovarkaita, kun on ikkunoita rikki… Ja eihän tolle äijälle voi mukuloita jättää. Hoitopaikka pitäis järjestää, mutta se on vaikeeta, ei mahdotonta kuitenkaan totuuden nimissä. Ja joo tiedän, ettei kenenkään sais antaa itteään tolla tavalla kontrolloida, mutta vuosien myötä olen siihen(kin) alistunu :angry: Haaveilen kyllä ajasta, kun ei tarvis äijälle menojaan tilittää. Se ei edes päästäis mua yksin äitini luo (asuu useamman sadan kilsan päässä), pelkää, että jätän muksut äidille hoitoon ja rynnin baariin. Viis siitä, että lähin kapakka on 30 km:n päässä… :mrgreen: Ihanaa kuitenkin Kultakala, että ehdotit, piristi mun päivää :laughing:

Täällä Luriturin ketjussa vaan treffejä sovitaan :blush: mutta jos joku leikittelee ajatuksella enemmänkin, niin voi heittää ajatuksen venla_v miuku yahoo.com. Voihan se olla, ettei aikataulu sovi tahi muutenkaan, mutta kantsii kysäistä.

Tuo mustasukkaisuus on niin tuttua! Joo, kyllä mä tiedän, mitä olen sinne risteilylle menossa tekemään :open_mouth: . Ja aika pitkässä liekassa olen saanut liikkua, mitä nyt opin jo alkuun että kun mies soittaa, niin silloin jutellaan. Erehdyin joskus aikanaan sanomaan, että sori olen nyt kaverien kanssa joita näen tosi harvoin. Tsiisus mikä jääpiikki iski linjaa pitkin!

Enkä minäkään uskalla lapsia ihan ‘keskenään’ jättää. Kyllä tässä on varoitettu naapureita ja tilattu illaksi lapsenlikka. Kerran entisessä elämässä olin 4päivää työmatkalla, ulkomailla. Silloin olin selän takana käskenyt jopa mummin katsastamaan tilannetta. Ja koko matkan olin ihmeissäni, että saan olla niin vapaana.

Käytinkö tilannetta hyväksi? Miten sen nyt ottaa. Muut seminaarin osanottajat olivat mölöjä lampaita, joita ei saanut eroon laumastaan. Itse kävelin vieraan kaupungin yössä, koska tiedän että tuskinpa tulen sinne enää menemään, yritin ottaa kaiken irti. Ihmisiksi olin. :laughing:

Luriturille voimia. Elämä voittaa!

Kommentti tosta “mustasukkaisuudesta” ja rajoittamisesta, mulla meni kuppinurin juoppohulluun lopullisesti, kun se alkoi selittää mulle kuinka en saa mennä risteilylle ystävättäreni kanssa, ettei hän hyväksy seuraani.Ensin olin että mitä vittua sä selität ja oletkos nyt ihan tosissaan ?? Hän siis itse reissuilli miten sattui ja milloin mieli ja kenen kanssa vaan.Silloin sisimpääni kaatui litroittain jäävettä ja ilmoitin, että kuuleppas nyt tuli sitten ero.Yritti sopuilla,e ttä mene nyt sitten jne.Mutta tämä pieni keskustelu oli alku erolle.Todentotta olin sinkku, kun sinne risteilylle lopulta päästiin.Paljon muuta oli toki , pohdiskeluja jne mutta noi sanat humalaisen suusta ja niin vittumaisella äänellä ettei sitä voi edes kuvailla, oli se viimeinen niitti :laughing:

Viime kirjoittelusta on hetki aikaa. Puhuttiin paljon miehen kanssa erosta. Sain jopa avaimetkin itselleni ja mies häipyi omille teilleen vähäksi aikaa. Mutta ette voi arvatakaan että juuri nyt mua kaduttaa aivan hirveästi että se ympäri puhui jollakin ihme keinolla vielä antamaan avaimet sille takaisin.

Nyt mä en käsitä miten ihmeessä se sen teki. varsinkaan kun toinen ei tunnusta pettämistä. Kuinka se sai mut vielä ympäri puhuttua antamaan avaimen. miten ihmeessä se sai mut uskomaan kaiken tän jälkeen et kaikki voi muuttua? Miksi mun piti luvata silloin kun se avaimet mulle jätti, et voi tulla vielä nukkumaan tänne ettei tartte tyhjän päällekään jäädä notkumaan.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Mä tiedän etten pysty luottamaan mieheen enää jos suunnitteleekaan viikonloppuisin menoja. Mä tiedän myös kuinka paha olo mulla tulee olemaan tässä suhteessa alkoholistin kanssa. Olenko mä taas niin riippuvainen miehestä et mä en vaan pysty enää irrottautumaan vai mikä ihme nyt tuli. Mulla itselläni oli jo niin hyvä olo kun ajattelin tulevaisuutta lapsieni kanssa. ilman miestä… Ja nyt mä oon taas niin hajalla. Mies on ollut aina hyvä suustaan, puhuu kyllä kaikki puolelleen. Ja mitä mä teen… rakastan sitä tampioo jonka kanssa en halua enää olla, mutta joka puhui mutkin taas pyörryksiin.

Täällä siis taistelu vielä jatkuu.

En ole ikinä tavannut raitista myyntimiestä. Mutta parhaat kauppiaat on olleet myös todellisia kuppimiehiä! Tai nyttemmin kuolleita…

Itse olen sen verran tuota myynnin koulutusta käynyt, että asia pilkotaan osiin:
Myyjä: kylmässä ei ole kiva olla.
Ostaja: ei ole, silloin palelee.
M: joten olisi hyvä että olisi lämmin?
O: ehdottomasti.
M: peitto olisi hyvä, mutta sähkölämmitin vielä parempi.
O: joo… olet oikeassa…
M: mutta arvaas mikä olisi kaikkein paras?
O: pilkkihaalari?
M: ei, vaan aidompi asia!
Ostajan pitäisi tässä vaiheessa olla ihan koukussa, halukas tietämään millä välttyy palemasta. Sen voi lukea asennosta, jos ilmassa on vielä torjuntaa niin tätä täkyn tyrkyttämistä jatketaan. Tietty voidaan käydä läpi myös laskelmat, miten sähkö maksaa ja peitto menettää ominaisuutensa pesussa ja pilkkihaalari näyttää hölmöltä. Lopulta päästään siihen, että koukku on kiinni ja vedetään:
Myyjä: AITO IHMISLÄMPÖ! (tadaa!) Ja tästä sen nyt saisi! Anna vaan avaimet ja se on sun. Ylläpitää itse itsensä (valhe) tarjoaa juuri sopivan määrän lämpöä ja KAUPAN PÄÄLLE hyvää keskusteluseuraa.

Kultakala → olet aivan oikeassa. Mä tartuin syöttiin, mutta toivottavasti en vielä sitä nielaissut kokonaan. Mies on hajalla myös tai sit esittää taas loistavasti, että imaisen syötin paremmin sisälleni. Me ei olla vuosiin varmaan puhuttu näin paljon puhelimessa mitä nyt.
Voi sanoa että mies lupaa kuun taivaalta, vaikka tietää ettei sitä pysty toteuttamaan. Rivien välistä kun lukee niin pystyy myös tietämään että hän haluaa että mä antaisin kaiken anteeksi, vaikkei pysty itse tunnustamaan. Niin pitkään kun on sana sanaa vastaan hän ei tunnusta, Miksi? Koska eihän pettäjä ole pettänyt ennen kuin todistus aineistoa löytyy, tai lipsauttaa vahingossa tunnustuksen.

Eilen asioita mietittyäni taas vaihteeks, tuntuu että kaikki alku aikakin (emme silloin edes seurustelleet) oli perustunut valheenpohjalle. Mä olin varmasti toinen nainen, vaikka mies väittikin että olivat eronneet ennen vanhimman lapsensa syntymää. Hänellä ei ollut virallista asuntoa missään, mutta pyykit kyllä peseytyivät jossain muualla kuin mun luona. Hän kun tuli töistään suoraan mun luo oli aina puhdas, vaikka työnkuva kyllä on sellaista ettei siinä puhtaana pysy, vaikka olikin silloin erifirmassa töissä, niin työnkuva ei kyllä ole muuttunut.

Pelkääkö mies niin paljon yksinäisyyttä että hän valheenpäällä haluaa elää koko elämänsä. Mikä ihme hänet on laittanut näin toimimaan jos jo yhden perheen on touhuillansa menettänyt niin miksi vielä kehtasi toisenkin kerran tehdä saman homman.
Musta tuntuu pahalta edes ajatella mitä kaikkea se on tehnytkään elämänsä aikana. Miten paljon parempi elämä mulla olisi, jos ei oltaisi koskaan edes nähty.

Kirjoitin miehelle kirjeen ja nyt mä arvon pitäisikö se lähettää vai ei. Jos mä soittaisin sille ensin ja kysyisin pystyisikö se lukemaan sähköpostiaan täs joku päivä. Mä tiedän etten puhelimessa pysty kaikkea sanomaan, kasvotusten ehkä vielä vähemmän. Nyt pyydän teidän mielipidettä, että laitanko loppu osan tästä viestistä miehelle menemään? Vai pitäisikö mun vain yrittää vielä saada suu auki?

Mä en enää tiedä mistä aloittaisin. Mä halusin nyt luovuttaa ja antaa kaiken olla.

Monet valheesi meni varmasti mulle läpi. Toisinaan tiesin jo ettei yksi olut merkitse yhtä tai kahtakaan. Kauppareissu vetää jollain kumman syyllä käymään baarissa rentoutumassa tai kavereita näkemässä.

Monet kerrat mä kysyin itseltäni miksi me olemme vielä yhdessä.Kai mä jaksoin uskoa, että kyllä sä joskus raitistut, että raitistut vähintään sillä, kun rakastan sua ja teen kaiken kotona. Mutta vaikka kuinka yritin, oli sun pakko saada olutta ja vapautta. Silloin kun mä olisin sua eniten tarvinnut (3lapsen syntymän aikoihin) sinä olit muualla. Vaikka mä jouluaattoyönä rukoilin ettet lähtisi, sä lähdit ja olitkin sillä tiellä useamman päivän.

Nyt kun minulle kerrottiin vielä luonteva syy miksi sä et täällä ollut silloin kun tarvitsin sua eniten, musta tuntuu pahemmalta. Musta tuntuu pahalta edes ajatella montako kertaa petit minua. Vielä pahemmalta tuntuu miettiä, kuinka paljon mä itselleni uskottelin , että kaikki on kumminkin hyvin ja itse olen vain vainoharhainen. Sulta löytyi paljon selityksiä, kaikkeen löytyi selitys.

  • miten viikonloput venähti pitkäksi
    -kuski ei ollut ajokunnossa, ei tullut ajallaan tai kuskia et saanut
    -vieraan naisen haju oli tarttunut vain jostain
    -haluan nyt mennä vaan kavereille
  • Nukun sohvalla koska lapsi.3 pitää niin kovaa elämää, ettei sängyssä pysty nukkumaan (ei häirinnyt kyllä silloin kun lapsi.1 ja lapsi.2 olivat vauvoja mikään itkeminen)

Musta tuntuu, et mitä enemmän sä joit sitä enemmän sä petit. Silloin kun meillä tai mulla oli parempi olla sun kanssa sä et juonutkaan niin paljon.
Voihan se olla, että syyllisyys painoi niin paljon päälle, että koit juomisen ratkaisuksi, pakotieksi. Mutta tiedätkö.? Jos olisit vain kertonut sivusuhteesta /sivusuhteista, olisin mä ehkä antanut anteeksi. Oltaisiin voitu etsiä ratkaisua yhdessä niin kuin aviopari tekee.

Varmaan joskus mietit kuka tai ketkä mulle kertoi… mutta sitä mä en pysty sanomaan, eikä sillä ole merkitystäkään. Sain hyvän muistutuksen, että omaan vaistoon kannattaa kyllä luottaa. Olisin vain halunnut kuulla jo aikoja sitten, kun kaiken olisi voinut vielä pelastaa.

Mä salasin sun juomista vuosia. Kerroin paljon pienempiä määriä, kun joku kysyi. Miksi mä tein sen…? ehkä siksi että yritin uskotella itselleni, että sä et paljon juo. Mutta nyt mä uskalsin avata silmäni ja nähdä totuuden…
Meidän olisi pitänyt huoltaa suhdettamme paljon enemmän. Antaa aikaa toisillemme, puhua paljon enemmän. Kysyä itseltämme ja myös toisiltamme mitä haluamme tulevaisuudelta.

Olenko mä nyt tyytyväinen ja onnellinen? En… en todellakaan ole. Ma sanoin sulle joskus, että menen vain kerran avioliittoon ja menen vasta sitten kun se tuntuu pysyvältä ja lopulliselta. Alttarilla kun mä lupasin rakastaa sua kuolemaan asti, mä tarkoitin sitä. Lupasin myös rakastaa myötä- ja vastamäessä, mutta nyt tämä vastamäessä tarpominen kyllä riittää.

Mä toivon että pystyisit nyt tekemään oikeat päätökset elämässäsi. Rupeaisit miettimän elämän tärkeyttä ja olisit ihminen joka olit kauan sitten. Olisit ihminen joka osasi rakastaa, mies joka vällitti toisista ja isä joka oli läsnä ja kiinnostunut.

Ehkä jos sä olisit myöntänyt ongelmat ja halunnut raitistua omasta tahdosta, me oltaisiin onnellisina yhdessä. Mä olisin sua halunnut auttaa ja tukea.
Nyt mä haluan enää pyytää yhtä asia:
Rakasta lapsiasi oikeasti ja anna heille aikaa, ole isä. Lapset haluavat kumminkin, että olet osa heidän elämäänsä, minäkin haluan ettet unohda heitä. Ja muista… Lapset ei tarvitse suurta kasaa leluja tai karkkia, vaan lämpöä ja rakkautta. Aikuisia turvaksi ja kuuntelijaksi. Mä haluan, että saat mahdollisuuden olla lastesi kanssa myös eron jälkeen. Ei ole lasten syy, että mä haluan erota, enkä mä halua että pojat joutuvat erosta kärsimään. Toivottavasti ymmärrät, ettei lapsista tarvitse tapella. Näkisit mahdollisuuden, että etä isäkin voi olla lapsille läheinen.

Jos joku kysyy multa eron syytä, sanon meidän kasvaneen erilleen. Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea meidän elämästämme.

Mä rakastan sua edelleen. Rakastan varmaan pitkään. Muistan paljon hyviä hetkiä ja ajat jolloin olin onnellinen. Eikä niitä mikään tai kukaan tule pyyhkimään pois. Toivottavasti sinäkin muistat ja tulevaisuudessa ymmärrät, miksi mä halusin luovuttaa.

Tuota asiaa mä olen itsekin paljon miettinyt. En ole pystynyt eroamaan, kai osittain siksi, että minulla on periaate, että annettuja lupauksia ei voi pettää. MUTTA… joku aika sitten tuli mieleeni sellainen asia, että avioliittoahan voidaan ajatella myös sopimuksena. Eikö sopimus jossain vaiheessa raukea, jos toinen osapuoli koko ajan lipeää sopimusehdoista! Avioliitto sopimuksena on kahdenvälinen. Jos ajattelen omaa avioliittoani, se on ollut koko ajan melko yhdensuuntainen! Kertomasi perusteella myös teillä, sinä olet tehnyt kaikkesi ko. sopimuksen täyttämiseksi, mutta toinen osapuoli on rikkonut sopimusehdon toisensa perään… Yritysmaailmassa kai toistuva sopimusehtojen rikkominen olisi jo aiheuttanut sopimuksen purkautumisen. Mä olen alkanut ajatella näin, jotta voisin saada itseni ymmärtämään tilanteeni järjettömyyden: 26 vuotta yksipuolista yrittämistä (ainakin omasta mielestäni :unamused: ), mutta ratkaisua ei osaa tehdä. Jos katson itseäni ulkopuolisen silmin, tosi tyhmältä näyttää…

Jokainen tietää oman tilanteensa parhaiten ja sen, millaisiin ratkaisuihin kykenee, yritän välttää sitä, että alkaisin kenellekään sanomaan, mitä pitää tehdä :slight_smile: Varsinkaan kun en oman toimintani puolesta oikein esimerkiksi käy - tai korkeintaan varoittavaksi :mrgreen:

Sinun pitäisi kuitenkin saada jokin selvyys tilanteeseen itsesi ja lasten tähden, ja nykyinen tilanteesi on raastava. Ja tiedän myös, että naamakkain ei puhuminen aina onnistu, minulta ainakaan, joko toinen ei kuuntele/ymmärrä tai sitten en saa itse sanotuksi. Sen tähden minusta kirjeen lähettäminen olisi hyvä idea. Johtaako se lopulliseen ratkaisuun - sitä ei kai tiedä kukaan, mutta ainakin se olisi päänavaus, ja kirjoitettua tekstiä ei voi toinenkaan väännellä myöhemmin, että on muka sanottu jotain muuta.

En voi olla vielä sanomatta, että pettäminen, kun se vielä on ollut toistuvaa, olisi kyllä minulle ainakin niin paha juttu, että mulla se olisi kyllä siitä poikki, kokisin sen itseni pilkkana pitämisenä. Mutta minä olen ehkä vähän liian ehdoton ihminen… Tee ratkaisusi oman sydämesi mukaan, mutta älä suostu kynnysmatoksi.

Tsemppiä!

Kysymykseesi Lurituri:
Olet kirjoittanut hyvin kauniisti ja asiallisesti. Mielestäni sinun pitää lähettää teksti miehellesi. Hänen asiansa on kuinka siihen suhtautuu.
Se, soitatko etukäteen, minä lähettäisin vain tekstarin jossa ilmoittaisin sähköpostista, kehottaisin lukemaan. Mutta tämä on taas sinun päätettävä itse.
Älä kuitenkaan jää "ruinaamaan"vastausta, hän osoittaa teoillaan kypsyytensä asiaan.

Mä lähetin kuin lähetinkin sitten illasta miehelle tekstin. En varoittanut etukäteen, mutta kun se soitti oli mun pakko kysyä, että onko sillä mahdollisuutta edes lukea. Niin toivottavasti se nyt osaa oikeasti ajatuksen kanssa taas lukasta.

Rinalda → Mielestäni pappi puhui avioliitosta kahden henkilön sopimuksena silloin kun meidät vihittiin. Annoit jotain toivoa siitä, että mä en ole tekemässä sopimus rikkomusta. Vaan joku kerkesi tehdä sen ensin.

Pieni osa minussa vieläkin vain haluaisi antaa kaiken anteeksi. Yrittää vielä kerran (moneskohan kymmenes kerta olisikaan) Suurin osa taas luovuttaa ja hakea onnellisuus jostain takaisin. Tämä pieni osa mussa on vaan niin peevelin voimakas.

Nyt pitää kirjoittaa vielä itselleni muistutus. Voin aina muuttaa lasten kanssa minne haluan, vaikka me miehen kanssa vielä jatkettaisiinkin tätä “peliä”. Mies haluaa tehdä reissuhommiaan ja niitä kyllä pystyy tekemään vaikka perhe asuisi melkeinpä missäpäin suomea tahansa.

Hieno juttu Lurituri. Askel eteenpäin otettu. :slight_smile:

Moi Lurituri.

Olen lukenut tarinaasti, ja tulee tutut muistot mieleen. Soutaa, huopaa… (Oletko kuullut biisin Soudellaan?) Sellaista minunkin elämäni oli. Erosin juoposta, otin takaisin. Erosin, otin takaisin.

Juoppomies-nimimerkki kuvasi jossakin ketjuista osuvasti tuota puukko-selkään tilaa. Alkoholisti lyö läheisensä selkään puukon kiinni, ja kun se erossa vedetään pois, jää tyhjä tila. Kipua, särkyä ja vuotavaa sydänverta. Haava pitää hoitaa ja tilkitä, muuten siihen haluaa sen kipeää tekevän puukon takaisin.

Minäkin halusin, monta kertaa.

Minua auttoi silloin al-anon, omin voimin en ehkä olisi tätä haavaa saanut paikattua. Olin jo niin monta vuotta elänyt sivuroolissa omassa elämässäni. Pääroolin vei alkoholistipuolisoni. Olin kasvanut häneen kiinni, kuin puukko selkään. Minä mahdollistin hänen juomisensa jatkumista, hän mahdollisti läheisriippuvaisuuteni pahenemista. Kaksi sairasta yhdessä, puukko ja puukotettu. Sievässä symbioosissa.

Elämä muuttui sellaiseksi, että löysin kaikki syyt omaan onnettomuuteeni miehestäni. Kun hän oli poissa, olin edelleen onneton, yksinäinen ja masentunut. Ketä nyt voisin syyttää? Eli oli helpompi kanavoida niitä sairauden aiheuttamia pahoja oloja vihanpitoon, katkeruuteen, syyllistämiseen, raivoamiseen, ja sitä kautta saada itselle edes hetkeksi helpotusta ja hyvää oloa. Juoppo ei ikinä tehnyt mitään oikein. Kun kämppä oli sotkuinen, syydin vastuun hänelle. (Prkl kun ei siivoa ikinä.) Kun olin väsynyt, syytin häntä. (Prkl kun saan tehdä kaikki työt kotona, ja huolehtia yksin kaikesta.) Kun olin vihainen, syytin häntä.(Prkl kun kohtelee minua ilkeästi ja sanoo pahasti.) Juoppo oli syntipukki, syy kaikkeen pahaan olooni.

Kun hän poistui maisemista, olin edelleen samoissa fiiliksissä. Hukassa tunteideni kanssa. Olin ulkoistanut vastuun itsestäni toiselle. Kesti pitkään täyttää tämä puukonreikä, löytää rajat itselleni. Hoitaa haavani kuntoon.

Juopon rakkaus oli se minua pystyssä pitävä voima, hänen huomionsa, hyvittelynsä ja se riidan ja kaaoksen jälkeinen “rauha”. Ihminen, joka osaa satuttaa tarpeeksi kipeästi, tuntuu rauhallisessa ja välittävässä tilassaan uskomattoman ihanalta. Läheisriippuvainen ihminen tarvitsee tätä kontrastia, hän elää siitä. Se on kuin huumetta. Erehdyin monta vuotta luulemaan tätä rakkaudeksi. Sitä tyyntä hetkeä myrskyjen välissä, kun sain hetken huilata ja vetää henkeä. Todellisuudessa ne hetket eivät olisi tuntuneet miltään terveen ihmisen näkökulmasta. Silloin elin vääristyneessä todellisuudessa, ja uskoin rakastavani, vaikka todellisuudessa olin addiktoitunut tähän rasittavaan, kaikkia etukäteen sovittuja sääntöjä rikkovaan peliimme.

Ensimmäisten erojen aikana kärsin vieroitusoireista, joten otin juopon aina takaisin. Kunnes lopulta olin niin loppu että osasin vain luovuttaa.

Luovuttaminen oli kohdallani hyväksymistä; hyväksyin että juoppo juo, ja minä olen onneton ja kipeä. Näin on asiat, ja tästä on nyt vain yksi suunta - ylöspäin. Päätin unohtaa alkoholistimieheni, ja keskittyä vain itseeni. Omaan toipumiseeni. Sillä matkalla olen edelleen, mutta nykyään näen itseni jo aika terveenä.

Kun aloin keskittyä itseeni, ja muutimme erillemme, mieheni lopetti juomisen. Alkoi hoitaa itseään AA:ssa. Palasimme vielä yhteen, mutta suunnanmuutokseni oli niin suuri, että en pystynyt enää elämään hänen kanssaan edes raittiissa ympäristössä. Annoin kyllä menneet anteeksi, mutta kun olin löytänyt itsetuntoni takaisin, en enää tarvinnut häntä. En tarvinnut toista ihmistä tekemään itseäni onnelliseksi, ja olimme alunperinkin menneet yhteen ihan vääristä syistä. Lopullisen eromme jälkeen olemme molemmat löytäneet onnellisen, tasapainoisen ja hyvän elämän. Haavat ovat arpeutuneet - välillä niitä aina kutittaa, ja se on hyvä muistutus. Kyse ei siis milloinkaan ollut mieheni sairaudesta - alkoholismista, vaan minun ITSENI sairastumisesta. Sairauteen, josta voi myös parantua.

Lurituri; kirjeesi oli kaunis, ja juuri sellainen millaisen olisin voinut joskus omalla alkoholistilleni kirjoittaa. Silloin kun vielä jaksoin uskoa, että hän muuttuisi minun ja lastemme vuoksi. Kun vielä kuvittelin, että se huono ja toivoton olo mikä minua nujersi, johtui miehestäni, ja hänen käytöksestään. En arvostanut itseäni silloin yhtään, ja kun on yksin tuon itsevihansa kanssa, se on vielä raskaampi kestää. Kirjeesi ei ollut jäähyväiskirje - se oli mielestäni avunhuuto. Toivon sydämestäni, että löydät apua itsellesi.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, älä anna periksi! Sinulla on vielä paljon elämää edessäsi, ja valtavasti onnellisia hetkiä koettavana. Keskity nyt itseesi, hemmottele itseäsi, rakasta itseäsi. Tee kaikkea kivaa mistä nautit, ja opettele arvostamaan jälleen itseäsi. Et ole oikeasti sellainen ihminen, millainen nyt luulet olevasi. Olet paljon vahvempi ja ehjempi.