Kaikki peliin

Me Lopettajat
1

Olen 37-vuotias mies ja käyttänyt alkoholia koko aikuisikäni. Pisin juomaton jaksoni on ollut noin kaksi kuukautta vuonna 2018. Ensimmäisen humalani join peruskoulun päättäjäisten jälkeen ja tunne oli huumaava. Muistan, kun menimme seuraavana päivänä pelaamaan kavereiden kanssa jalkapalloa ja he ihmettelivät kun olin ottanut kaksi juhlista jäänyttä kaljaa janojuomaksi. Lukioaika meni juhlissa juoden, mutta huomasin silloin ensimmäisiä kertoja muuttuvani täysin eri ihmiseksi juodessani. Olin mustasukkainen, mutta samalla koitin iskeä itse muita tyttöjä. Olin muutenkin ilkeä tyttöystävälleni, joka sai lopulta tarpeekseen. Eron jälkeen masennuin ja nuokuin joka viikonloppu sekä lauantain että sunnuntain yökerhossa. Tuolloin en juonut vielä yksin, vaan meillä oli kaveriporukka. Joimme 12 kaljaa mieheen ja sitten baariin. Oli irtosuhteita ja muistinmenetyksiä.

Kaksi seuraavaa tyttöystävääni menetin taas juomisen takia. Toisessa suhteessa tyttö sai tarpeekseen ja tapasi kunnollisen pojan. Toisessa taas jätin itse menemättä vappuaattona sovituille treffeille, koska halusin dokata. Tein kännissä tyhmiä tekoja. Varastin pullonkerääjän polkupyörän Helsingissä ja poljin sen Espooseen. Työnsin puliukon ojaan hetken mielijohteesta, kun hän pyöräili ohitseni. Jotkin kaverit alkoivat ottamaan etäisyyttä, eivätkä halunneet lähteä enää kanssani ulos, koska olin aina niin sekaisin. Tuolloin en silti tajunnut ongelmaani.

Tapasin seuraavan tyttöystäväni, jonka kanssa asuimme yhdessä kahdeksan vuotta. Käsittämättömän pitkään hän jaksoi katsoa toimintaani. Tein suhteen aikana lisää typeryyksiä kännissä. Sammuin hänen kaverinsa häihin, koska pitihän sitä kunnolla juhlia. Iskin muita naisia ja olin täysin moraaliton. Lopulta hän sai tarpeekseen ja lähti. Eroa menin potemaan Ruotsin laivalle, jossa muun muassa kaadoin Irish coffeet valkoiselle paidalleni.

Tuolloin 2018 havahduin ensimmäisen kerran siihen, että minulla on ongelma. Kävin juttelemassa Mielenterveys- ja päihdepalvelujen sairaanhoitajan kanssa ja sain reseptin antabukseen. Aloin syömään niitä ja pääsin alkoholista hetkeksi eroon. Aluksi ajatus oli jopa loppuiän raittiudesta. Kävin välillä jopa baareissa kavereideni kanssa ja join alkoholitonta olutta. Illat katsoin elokuvia ja kävin juoksemassa. Painoni putosi ja koin voivani pitkästä aikaa hyvin. Sitten tuli kesä ja terassit aukesivat. Ajattelin, että nyt osaan käyttää alkoholia, olenhan todistanut sen koko maailmalle olemalla kaksi kuukautta selvinpäin. Neljän viikon kesälomallani olin yhden päivän koskematta alkoholiin. Kävin baareissa ja otin elämäni ensimmäisen pikavipit, jotka onneksi maksoin ajallaan takaisin. Syksy meni samaan konkurssiin. Olut alkoi hiipimään arki-iltoihini. Miten mukavaa raskaan iltavuoron jälkeen pari pitkää kylmää ja kaatua sohvalle katselemaan elokuvaa. Viikonloppuina dokasin molempina päivinä ja harrastin irtosuhteita. Usein vaikka minulla olisi töitä seuraavana päivänä.

2019 tammikuussa tapasin baarissa naisen ja aloimme viestittelemään. Se kasvoi nopeasti rakkaudeksi, jollaista en ollut ennen kokenut. Hän oli naimisissa ja otti avioeron ollakseen kanssani. Muutimme syksyllä yhteen ja jo vuoden kuluttua meille syntyi toivottu lapsi. Alkoholi oli mukana kuvioissa jo raskausaikana. Arkisin pyöräillessäni töistä kotiin hain joka ilta sixpäkin ykkösolutta Lidlistä. Viikonloppuisin joimme ennen raskautta usein yhdessä viiniä ja siihen päälle minä vielä olutta. Meille alkoi tulla riitoja ollessani humalassa. Rikoin hänen tavaroitaan ja huorittelin häntä, kun hän puuttui tekemisiini. Jätin hänet yksin pienen lapsemme kanssa ja lähdin juomaan. Jätin hänet yksin jo raskausaikana. Päätimme muuttaa erilleen lapsen ollessa puolivuotias. Olisimme kuitenkin edelleen yhdessä ja hakisimme apua ongelmaani, jonka itse diagnosoin masennukseksi. Päihdepsykologille vähättelin juomistani ja sain hänetkin uskomaan, etten ole alkoholisti. Pyysin päästä terapiaan, koska puolisoni niin halusi. Kun sain palvelusetelin jätin sen käyttämättä.

Olin puolet öistä puolisoni ja lapsemme luona ja puolet sain juoda yksin omassa kämpässäni. Määrät alkoivat lisääntymään. Kaksi saunakaljaa vaihtui seitsemään isoon vaikka seuraavana päivänä olisi aamuvuoro. Töistä tuli joskus poissaoloja. Lomallani hukkasin avaimeni ja sammuin jonkun kerrostalon pihalle. Välillä tuli parempia jaksoja, kun jaksoin tsempata suhteemme eteen, mutta seksi ja läheisyys oli esimerkiksi jäänyt ajat sitten.

Nyt keväällä onnistuin olemaan viisi viikkoa selvänä. En saanut siitä kuitenkaan samanlaisia kiksejä kuin edellisellä kerralla. Se oli lähinnä pakkopullaa ja korvasin juomistani esimerkiksi huonolla ruokavaliolla. Puolisoni patisti minua terapiaan useaan otteeseen ja sanoin, että minulla on ongelma, mutta hän tukee minua siinä. Hän tietää, miten ihanan ihminen olen selvinpäin ja että juodessani muutun. Puolisoni rakastaa minua edelleen mutta hän haluaa hakea jo läheisyyttä muualta. Olin viime viikonlopun pois töistä, koska dokasin. Myö se sai heräämään tilanteeseen, johon olen taas ajautunut,

Maanantaina ja tiistaina olin juomatta ja eilen päätin, että yritän tosissani päästä alkoholista kokonaan eroon. Kerroin puolisolleni myös olevani, etten voi juoda ollenkaan tai menetän lopulta myös lapseni ja työni. Minä olen alkoholisti, enkä koskaan opi kohtuukäyttäjäksi, koska en ole sitä 20 vuodessa oppinut. Alkoholismi on etenevä sairaus ja minulla on pieni poika, jolle haluan olla esikuva, tuki ja turva. Lapsellemme olen aina ollut hyvä isä silloin, kun olen läsnä. Hän on elämäni valo. Veljelläni oli samoja ongelmia alkoholin kanssa ja hän on ollut nyt kymmenen vuotta kuivilla ihan omin voimin. Hän halusi tehdä sen pitääkseen perheensä.

Olin aamulla ensimmäistä kertaa AA-kokouksessa etänä ja teki hyvää kuunnella kohtalotovereita. Itse en pystynyt itkultani vielä puhumaan mitään. Yritän mennä vielä illalla töiden jälkeen toiseen ryhmään. Täytin myös esitietolomakkeen terapiaan ja odotan juhannuksen jälkeen soittoa sairaanhoitajalta. Haluan olla se herkkä ja kiltti ihminen, joka olen oikeasti, enkä alkoholin marinoima moraaliton hirviö.

2

Terve Zorro.

Kylläpä hienosti ja vaihe vaiheelta kuvaat tietäsi alkoholismin saralla. Olet jo tehnyt ison työn kirjoittamalla tänne ja uskaltautumalla AA ryhmään. Ja tietysti tekemällä päätöksen lopettaa.

Hatunnosto ja myötätuulta sinulle. Kovasti. Meitä on täällä naikkosia ja miekkosia, eri ikäisiä, eri taustoilla, mutta saman taudin riivaamia olemme ja toistemme tarinoiden lukeminen ja raitistumisen kiemuroissa myötäeläminen on voimaannuttavaa. Ei ole helppoa, mutta itsensä vuoksihan sitä raitistua haluaa.

Minä olen nainen ja sinua lähes parikymmentä vuotta vanhempi, mutta silti samaistun vahvasti tarinaasi ja tutulta tuntuvat monet asiat. AA ryhmäänhän minäkin sitten lopulta menin ja uskoakseni - ainakin minulle - se on ainoa tie aidosti kestäväävn raittiuteen.

Illan jatkoja sinulle ja kirjoitellaan. Voimia kaikille muillekin raitistelijoille! Olkoon tämä kesä meille kaikille suotuisa ja mahdollisimman raitis. Jos takapakkia tulee, uutta yritystä vaan.

3

Kuumatka tiivisti niin hyvin asiat, että en keksi mitään lisättävää. Nyt vain Zorro miekka tupesta ja viinapirulta pää poikki.
Kirjoitit olevasi hyvä isä lapsellesi, kun olet läsnä. Etenkin tuo lause ja kirjoituksesi rakkaudesta lapseesi kolahti minuun kyynelehtimiseen saakka. Koetetaan turvata hyvä isyytemme pysymällä raittiina. Siinä on aika aukoton perustelu olla juomatta.

4

Kiitos tsempeistä Kuumatka ja Toivoton :slight_smile: Tänään oli tunteet pinnassa jotenkin koko työpäivän ja tuntui hyvältä, kun sai kotona illalla itkeä. Sain soitettua työterveydestä keskusteluajan tiistaille, jospa sitä kautta saisi lisää apuja tähän taisteluun. Aamulla kävin juoksemassa ja kuuntelin podcastia alkoholismista. Alkoi mieli tehdä kylmää kaljaa, mutta se meni onneksi nopeasti ohi. Tykkään kirjoitella runoja ja lyhyitä tekstejä varsinkin kun olen humalassa. Tänään kokeilin kirjoittaa näin selvinpäin alkoholismistani. Siitä tuli tällainen:

Muistaakseni olin 15-vuotias, kun sain pienen kirjekuoren. Avasin sen ja aluksi näytti, että kuori on tyhjä. Käänsin sen ylösalaisin ja kuulin pienen kolahduksen. Siemen!

Se oli tuskin vesimelonin siemenen kokoinen, pieni ja musta. Ostin viikkorahoillani pienen muovisen taimiruukun ja istutin siemenen pehmeään multaan. Asetin sen ikkunalaudalle ja aloin kastelemaan sitä. Se kasvoi aluksi aika hitaasti, mutta taimi oli värikäs ja ihana.

Kastelin sitä, pidin siitä huolta. Se oli tärkeintä mitä minulla oli. Varsinkin viikonloppuisin kastelin ja ihailin kaikki illat pientä kasviani, joka nyt jo hohti öisin.

Silmäteräni kasvoi joka vuosi vähän isommaksi ja vei koko ajan enemmän valoa ikkunasta. Se vaati enemmän kastelua ja hoitoa. Mielenkiintoni kaikkeen muuhun väheni. Kasvi soitti kaunista musiikkia, huojui sen tahdissa ja loisti kaikissa väreissä.

Välillä yritin elää muuta elämää. Ihmiset eivät saisi tietää, mitä teen iltaisin. Kasvi on minun.
Lopulta, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kasvi peitti ikkunan. Siitä oli kasvanut iso, mustapartainen mies, jolla oli karvaiset kädet.
Huone oli hämärä ja hiljainen. Olin yksin miehen kanssa säkkipimeässä.
Ei ollut enää kuin mies, joka oli joskus ollut kasvi, ja minä. Näin on hyvä ajattelin. Täydellistä. Kukaan ei tule minun ja miehen väliin.

Silmäni tottuivat hämärään ja asensin kastelujärjestelmän. Kaikki hoitui kun itsestään.
Mies lauloi ja tanssi enää harvoin. Useimmiten se vain peitti ikkunan.
En välittänyt. Se oli antanut minulle joskus niin paljon. Olin tottunut sen läsnäoloon.

Eräänä aamuna, kun mies ei ollut laulanut viikkoihin ja se oli jo aivan harmaa, sen käteen oli kasvanut kiiltävä kirves, jonka terä osoitti sohvalle kohti sitä paikkaa jossa olin istunut ja nauttinut sen musiikista.
Juoksin pimeässä eteiseen. Hapuilin repun selkääni ja kiristin sen nyörit.
Vedin jalkaani likaiset lenkkarini jotka ovat joskus olleet valkoiset.

Menin ulos. Räntäsade vihmoi yksinäisen välkkyvän katuvalon valokeilassa. Ruosteisia autoja lojui märän loskan alla.
Lenkkarini kastuivat kylmään muhjuun.
Lähdin kävelemään.

Kesä oli kaukana, mutta tiesin etten koskaan palaisi.

Ensimmäinen teksti aikoihin ilman muusaani, isoa mustapartaista miestä

5

Kirjoitat todella hyvin zorro!

6

Upea ja kuvaava runo! Ja hieno, rehellinen läpileikkaus elämästäsi alkoholiriippuvuuden kanssa.

Sitähän se on, olemme ”eri tilanteissa eri”, kuten juuri luin Silvia Hosseinin ilmaisevan asian eräässä identiteettiä viiltävästi käsittelevässä esseessään. Ristiriita selvän ja sekoilevan minän välillä voi olla rankka. Minulla ei aivan vastaavaa ole ollut vuosiin, mutta olen tunnistanut eron löytyvän nytkin. Nuorena voin niin pahoin, että hyvinkin samanlaista käyttäytymistä minulla oli.

Olen sittemminkin juonut vaiheittain, milloin enemmän ja milloin vähemmän, sekoillut tavalla tai toisella. Perustava syy tähän tuntuu löytyvän läsnä tai poissa olemisesta itselleni. Tarkoitan sitä, että kun jossain elämäntilanteessa joudun esimerkiksi vaikeiden tunteiden ja jonkinlaisen sisäisen levottomuuden kanssa tekemisiin, tartun herkemmin tuoppiin. Olen voinut olla kuukausiakin ilman ja voida hyvin, mutten ole vielä löytänyt kaikkia tarvitsemiani keinoja pysäyttää kierrettä jo, kun se on alkamassa minussa tunteideni tasolla. Kun pitäisi tunnistaa sisäisten mannerlaattojensa liikkeet, olisi opittava rauhoittumaan ajoissa ja tiedostettava itsensä siinä tilanteessa.

Pidän käsitteestä ”minäyhteys”, jonka olen näinä aikoina oivaltanut itselleni hyvin keskeiseksi tekijäksi. Kun tuo yhteys on riittävän vahva, pysyn rauhallisesti läsnä itselleni enkä hukkaa itseäni levottomuuteen. Minulla ei siis silloin ole sisälläni mitään hätää. Kun eri syistä sitten hukkaan itseni enkä ehdi, osaa, jaksa tai omin neuvoin kykene asettumaan rauhaani, alkaa baarin ovenkahva vetää puoleensa. Yleensä nämä vetovoiman äkilliset muutokset tapahtuvat impulsiivisesti, juomista sinällään suunnittelematta, vaikka jotain petailuakin harrastan ehkä jollain tiedostamattomalla tavalla. Mutta tuo petailu tuntuisi tapahtuvan pikemmin emotionaalisella tasolla kuin tieten tahtoen ja suunnitelmallisesti. Näin siis yleensä.

Haluan myös eroon alkoholista kokonaan. Olen räpeltänyt vähentämisen kanssa niin pitkään ja osin kai siksikin, että olen luovuttanut niin monet kerrat täydellisen lopettamisen suhteen, kun toistuvia pettymyksiä itseeni on tullut niin paljon. Nyt en kuitenkaan ajattele asiaa siten, että minä olisin jollain tavalla huono ihminen, kun en voita kuningas alkoholia. Minulla on riippuvuusongelma ja olen saanut monet kerrat todeta, ettei se varsinaisesti poistu, vaikka ajallaan vaikenisikin. Tällä hetkellä olen vasta aivan alussa viimeisimmän juomiskierteeni katkaisemisessa ja juomisesta poisoppimisessani. Tähän vaiheeseen ei tällä kertaa liity mitään sen suurempia tunteita eikä kiksejä. Haluan elää kokonaista elämää ja tavoittaa vain itseni, olla itselleni läsnä ja palauttaa mieleni kotiinsa, ruumiiseeni. Haluan oppia toimimaan kestävämmin stressini yms. kanssa, säätelemään tunteitani kypsästi ja olemaan tasapainoisessa suhteessa sekä itseni että toisten kanssa. Minullakin on perhettä, ja parisuhde, jonka haasteet ovat sitten taas toinen juttu. Nyt, kun teen selvyyttä itseeni, tunnen olevani valmiimpi myös arvioimaan sitä, onko tuo suhde kovin rikastuttava lainkaan vai onko siinäkin eräänlaisia riippuvuuden piirteitä. Olen pelännyt aiemmin suhteen menettämistä mutta tällä hetkellä pystyn suhtautumaan siihen mahdollisuuteen myös mahdollisuutena vapautua jostain sellaisesta, mikä pikemmin kuluttaa minua kuin voimauttaa. Haluan tietysti suhtautua siihen myös toiveikkaasti, sillä vaimoni on monin tavoin ihana ja viisas nainen. Ehkä voisikin sanoa, etten minä ainakaan hänestä halua eroon: haluan vain eroon suhteesta, jonka muodoksi on vakiintunut ehkä jossain mielessä tasapainoton asetelma.

Luulen, että enemmän tai vähemmän me laitamme tosiaan kaiken peliin, kun lähdemme tälle tielle. Minun on tunnustettava, että vaikka juomiseni olisi oireellista ja sen syyt vaikkapa kestävämpien tunnetaitojen heikkoudessa, juomiseni muuttuu äkkiä kaiken pahan oloni aiheuttajaksi ja tekee tuon mainitsemani minäyhteden itsessään mahdottomaksi. En piittaa tällä hetkellä juurikaan siitä, miten oman riippuvuuteni määrittelisin tai haluanko ylipäätään identifioitua millään tasolla ongelmani kautta. Kyse on siitä, että juominen aiheuttaa minulle hyvin paljon ongelmia. Minäkin menetän sille työkykyni, rahani, ihmissuhteeni, vaimoni ja pahimmillaan lapseni. Minä en saa siltä mitään - ja sekin on asia, joka on lopulta vain tunnustettava. En ole saanut siltä mitään muuta kuin hetkellisen harhan tasapainoisesta läsnäolon kokemuksesta, joka vaihtuu pian vain tyhmentävään känniin, krapulaan ja vähintäänkin päiväkausien kauhuun siitä, etten minä pääse siitä ikinä eroon. Sen jälkeen pyrin pistämään kulissini kasaan mahdollisimman nopeasti, että voisin jollain tavalla kompensoida tuota kauhuani kokemuksella, että hallitsen sittenkin elämääni. No, kyllä minä hallitsenkin, kun EN juo. Olen eri tilanteessa eri, ja sekin on tärkeätä tunnistaa.

Juovana olen juova. Se, mitä juon, on aivokemiaani, keskushermostoani, hormoonitasapainoani, tunne-elämääni, ajatteluani ja muita kognitioitani rankasti sotkevaa myrkkyä, etanolia. Se on aivan samaa myrkkyä kaikille muillekin enkä siksikään tunne juuri tänään tarvetta vertailla itseäni muihin, ns. kohtuukäyttäjiin. Mitä kohtuutta tavoittelisin myrkyn kanssa, joka ei millään välttämättömällä tavalla kuulu kehooni lainkaan? Olen todella paljon normalisoinut sekä omaa että muiden juomista ja selittänyt asiaa tätä kautta. Olen tuntenut olevani normaali juodessani, jollen ole tällaisissa vaiheissa kyennyt tuntemaan olevani itselleni läsnä.

Olen viime päivinä työstänyt tilannettani myös. Minäkin olen hakenut psykologin pakeille ja tehnyt erilaisten omahoito-ohjelmien tehtäviä palauttaakseni itseäni taas tähän todellisuuteen. Silti kaikkein tärkeintä tuntuu nyt olleen se, että olen vihdoin pysähtynyt omien tunteideni ääreen, ja yksinkertaisesti tuntenut niitä. Ne ovat vyöryneet ylleni voimakkaina ja ailahtelevina, niiden määrässä ja laadussa ei ole tuntunut ensin olleen mitään rajaa. Minäkin olen itkenyt paljon. Mutta olen myös ehtinyt lyhyessäkin ajassa huomata, kuinka tunteet voivat vallata mielen mutta ne päästävät silti hallinnastaan, kun en enää väistele tai pakoile niitä. Tässä minua auttaa tuo sama rehellisyys, mihin Zorro kykenee omassa tarinassaan: kipeä vaihtoehto on myöntää todellinen tilanteensa ja kauhistua sitä, mutta se on selvästi myös ainoa tie ulos, vapauteen. Niin kauan jatkuu tosiasioiden kiihkeä pakeneminen, kun tätä hetkellistä kipua ei uskalla ottaa vastaan. Ja kivutonta ei ole pakeneminenkaan, päinvastoin.

7

Naurismäki, koko kirjoituksesi edellä sekä myös omaan ketjuusi on puhuttelevaa pohdintaa. Kirjoitat niin osuvasti tästä tunneyhteyden katoamisesta. Siitähän me juuri kärsimme. Yhteys omaan minään on aivan hukasssa juovalla alkoholistilla, jollainen itse olen ollut yli 20 vuotta. Mielen palauttaminen ruumiseen ja tunteiden kohtaaminen, äkkiä ja pinnallisesti luettuna voi leimata tämän jonkinlaiseksi psykologiseksi liirumlaarumiksi, mutta aidosti juuri tästä on kysymys: olemme hukassa itseltämme. Nousuhumalassa kuvittelemme olevamme hyvinkin yhteydessä ydinsieluumme ja maailmankaikkeuteen, mutta tuo tunne on täysin valheellinen.

Olen nyt ollut kolme viikkoa juomatta ja koen olevani aivan alussa. Jonkinlaista mielenrauhan pientä lisääntymistä olen ollut huomaavinani. Fyysisinä oireeina jatkuvat edelleen lievähkö mutta sitkeä päänsrky ja huonot yöunet.

Toinen tärkeä asia, jonka aiemmilla muka-raitistumiskerroilla olen täysin sivuuttanut, on rehellisyys itselle ja muille. En tarkoita mitään tietoista huijaamista, mustan valkeaksi väittämistä tai varastamista, mutta kun nyt olen uskaltaunut kohtaamaan senkin karuhkon tosiasian, että olen kaunistellut itselleni ja myös puolisolleni asioita. Tietenkin juomiseen liittyviä asioita, mutta muitakin. Niin salavalasti alkoholismi muuttaa persoonallisuuttamme ja rapauttaa ihmisen perusolemusta ja vie vähitellen moraaliseen rappioon. Armo itseä kohtaan on tietenkin muistettava. En oikeastaan edes ole huomannut poikenneeni totuudesta, se ollut niin luontaista.

Toipuessani teen matkaa takaisin jo kauan sitten kadonneeseen itseeni. Olen toiveikas, että kärsimättömyysden tilalle tulee rauha ja kärsivällisyys, itsekeskeisyyden tilalle tulee muiden tunteiden ja ajatusten aito kuunteleminen ja huomioonottaminen, pää selkenee vähitellen ja elämäämn palaavat värit, kuten moni täälläkin on hienosti kuvannut. Rehellisyydestä itselle ja toisille ei ole varaa tinkiä. Nämä muutokset vievät juuri niin kauan, kuin tarkoitettu on.

Kiitos Naurismäki sinulle paljon meitä muitakin auttavista kirjoituksistasi ja myötätuulta. Samoin Zorro, Toivoton, Gitte, Apnea ja kaikki muut kamut täällä, valoa ja voimaa meille kaikille.

Uskoakseni monikin lukee palstaa, mutta kaikki eivät itse halua kirjoitella, itsekin monesti olen pysytellyt vain lukemapuolella ja olen saanut täältä valtavasti ymmärrystä ja vertaistukea. Emme ole yksin.

8

Hei Kuumatka ja kaikki muutkin! Kiitoksia myötäeläväisestä kommentistasi. Tunnistan myös omalla kohdallani sen kehityksen, mikä tunneyhteyden alkoholisoitumisesta seuraa omalle totuudellisuudelle. Omalle kumppanilleni, joka tällä hetkellä tuntuu tekevän minuun hyvinkin määrätietoista eroa, en ole varsinaisesti valehdellut. Mutta en minä totuudessakaan ole pysynyt! Tarkoitan juuri tätä kaikkea juomisen kaunistelua vähintäänkin perustelemalla sitä kaikella muulla kuin juomisella itsellään. On totta, että olen ollut aivan kaameissa ja hektisissä pyörityksissä viime aikoina, vuoden sisällä - ja vuosien ajan. Mutta se ei ole syy juoda: juomiseni syy on ollut juomiseni.

Sekin on totta, että minulla on ollut ja on edelleen muitakin vaihtoehtoja toimia pyörityksissäni kuin tuoppiin tarttuminen. Osittain olen niitä keinoja käyttänyt, mutta juomakausien syynä on ollut vain se, että olen pitänyt itselleni kaiken aikaa ns. baarin ovea raollaan. Minun mielessäni ”en voi luvata sitä, etten enää koskaan juo” on tarkoittanut samaa kuin juon halutessani. En ole päässyt raittiudessani eteenpäin, kun olen jättäytynyt aina siihen vaiheeseen, jossa juomattomuutenikin perustuu vain suhteeseeni alkoholiin. En osaa tätä ehkä ilmaista kovin hyvin, mutta tarkoitan sitä, että myös raittiina ollessani olen jumittanut jossain ihmeellisessä alkoholisidonnaisuudessa, miettinyt juomista silloinkin, kun en juo.

Tämä on ollut kuivattelua ja olen totta vie voinut kuivillakin paremmin kuin juodessani. Mutta olen ollut yhä kovin hermostunut, herkästi ärsyyntyvä ja kireä. Elämäni on ollut tylsää ja ilotonta. Olen kokeillut monenlaista AA:sta lähtien ja hyötynyt monenlaisesta jotenkin, mutta omassa päässäni en ole kyennyt tekemään sitä ratkaisua, että minä todella lopetan alkoholin käyttämisen. Pääsen kyllä kaljakoukusta eroon teknisesti, joskus jopa helposti, mutta minä en ole opetellut kestävämpiä elämisen keinoja noin muuten. Olen jämähtänyt alkoholin ja alkoholismin ilottomuuteen silloinkin, kun sen tuottama valheellinen ilo on jo vaiennut.

Ja tässäkin tilassa olen ollut totuudelle uskoton, siinä mielessä olen ollut epärehellinen myös vaimolleni. Voi myös olla, ettei suhteemmekaan ole/ole ollut aivan vapaa tietystä riippuvuudellisuudesta. Se on rakentunut osin kieroon rankan syyllisyyden ja syyttelemisen perustalle, ja tätä se oli enemmän tai vähemmän kymmenen yhteisen vuoden aikana. Kävipä meille miten tahansa, yhteinen tulevaisuutemme ei voi tälle samalle perustalle enää rakentua. Ajattelen siis omaa tilannettani kokonaisuutena, jossa minun pakenemiseni juomiseen on ollut tietysti yksi osatekijä. Mutta kun tällä tavoin toimiva puoliso on jatkuvasti oman tunneyhteytensä kanssa sekaisin tavalla tai toisella, on minuun ollut vaikeata liittyä toisenkin. Vaimollani on ollut ”valheellinen” mies, joka kohdata ja johon liittyä.

En minä niin halua elämääni jatkaa, mutta aivan ensimmäiseksi minun on voitava muodostaa terve suhde itseeni. Vaikka olen tällaisen elämänkriisin keskellä ja raittiutenikin aivan alkutekijöissään, tunnen sillä tavoin olevani hyvässä matkassa, etten ole kuitenkaan aivan sekaisin omien tunteideni ja kokemusteni kanssa. Ehkä puolellani on se vahvuus, jonka kuitenkin olen voinut rakentaa selvinä aikoinani. Edes se kuivattelu ei ole ollut aivan hyödytöntä ja haluan muutenkin suhtautua itseeni siten, että jos minussa jokin on rikkinäistä, se ei yksin tee minusta täydellistä rauniota. Jotain tervettä minussa täytyy yhä olla.