Kaikki nämä tunteet myllertää sisällä...

Huomenia!

Poikani tuli nyt sitten joulun toista kertaa lomalle. Näin nopeasti siksi, että oma kummisetäni kuoli jouluaattona ja huomenna on hautajaiset. Onneksi Tosipaikassa ymmärrettiin kuinka tädilleni ja minulle on tärkeää, että koko perhe on koolla siellä.
On ihanaa nähdä taas poikaani ja kaipaan keskustelujamme kun hän on poissa. Jäpykällä on älykkyyttä ja huumorintajua vaikka muille jakaa, joten meillä on henkeviä keskusteluja aiheista kuin aiheista.
Mutta mutta…toisaalta on rankkaa taas palata monen lukon täyttämään elämään. Pitää muistaa lukita niin kaappien kuin huoneenkin ovi aina! Hän on itse sanonut, että on vielä niin heikko ettei pysty välttämättä hillitsemään itseään. Niinpä minä kannan avainnippua kiinnitettynä rintsikoihini ja huolehdin jatkuvasti, että ovet on lukittuna. Se taas herättää väistämättä minussa ärtymystä, koska tunnen olevani kuin vanginvartija. Tietokone on muistettava ottaa yöksi makkariin ja samoin kaikkien kännykät. Näin estetään poikaani ottamasta yhteyttä entisiin tutuuihin. Jos hän tarvitsee käydä hoitamassa pankkiasioita, niin minä napotan istua vieressä kontrolloimassa koneen käyttöä. Nämä asiat on kirjattu lomasopimukseen ja niistä pidetään kiinni. Muuten tuntuu että kaikki nämä sopimukset olisivat aivan turhia.
Poikaani ei myöskään saa jättää yksin kotiin, joten joko hänen on kuljettava kaikkialla mukanamme(esim.kauppareissuilla) tai sitten yleensä minä jään hänen kanssaan kotiin. Lastensuojelu taas vaatii, ettei pikkuveli saa olla kotona kahden poikamme kanssa. Se tuntuu jollain lailla väärältä, koska poikani ei ole koskaan ollut väkivaltainen tai yrittänyt käyttää pikkuveljeä hyväksi lääkkeiden varastamisessa. Tarkoitan esim. pyytänyt ottamaan lääkkeitäni ja tuomaan hänelle.
Jokaisesta kotilomasta on aina informoitava lastensuojelua ja välillä noiden kaavakkeiden täyttö tuntuu niin älyttömältä!!!
Viime yönä poikaa ahdisti niin, että hän pyysi minua juttelemaan hetkeksi kanssaan. Hetki kyllä venyi kolmeksi tunniksi, mutta keskustelu oli varsin henkevää ja vei meitä kumpaakin parempaan suuntaan. Opimme taas toistemme tunteista enemmän ja purimme poikani lapsuuden traumoja isänsä käytöksen suhteen. Haluaisin, että hänellä olisi enemmän hyviä muistoja kuolleesta isästään, kuin nämä minun hakkaamis jne. muistot. Onneksi saimme molemmat nukuttua sen jälkeen vielä ihan hyvin.
Pahinta on tämä ainainen huoli ratkeamisesta :frowning: Sitä miettii miten tukea toista kuitenkaan holhoamatta!!! Tunnen usein itseni yksinäiseksi, koska kellään ystävä tai kaveripiirissä ei ole tällaista tilannetta ja jutteleppa sitten siinä. Asiaan vihkiytymättömän on helppo heittää että kakata vaan talosta ulos ja välit poikki, kyllä se siitä…niinpä niin…sillälaillahan meidän vanhempien sydän toimii :frowning:
Miten te muut koette lomat ja vierailut jne.? Kumpa täältä löytyisi kohtalotovereita. Toisaalta käyttäjänkin kommentit ei olisi pahasta.
T: äippä41

On aika surullinen olo. Tuntuu, että olen täälläkin yksin :frowning: Onko porukkaan pääseminen vaikeaa…vai olenko omien tuntemuksieni kanssa todella näin yksin?

Hei Äippä41

Taitaa olla tällähetkellä niin, että monella täällä on itsellä aika surkeat fiilikset ja tuntuu vaikealta eläytyä tilanteeseen joka on jotenkin erilainen kuin oma …

Paljon tuttuja tuntemuksia tuossa sinun kirjoituksessasi kuitenkin on. Vaikka tuo tavaroitten piilottelu ja ovien lukitseminen! Itse kuskaan aina nukkumaan mennessäni jättikokoisen käsilaukkuni sängyn viereen (poika on muutama vuosi sitten itse toivonut, että teen niin). Tytär kerran kysyi, että miks äiti sulla aina on tuo laukku kainalossa. Sanoin vaan, että oon tällainen muumimamma. Se ärsyttää, kun pitää pikkulapsiakin opettaa piilottamaan rahojaan ja opettaa, eetei kännykkää saa jättää keittiön pöydälle. Kerran ei meinattu millään löytää keskimmäisen lapsen lompakkoa ja olin jo varma, että poika on sen vienyt, kunnes löysin sen sieltä, minne itse olin sen piilottanut. Omituista kotielämää. Toisaalta olen iloinen, ettei tämä kuitenkaan ole mennyt pikkulapsilla selkäytimeen - ei ne muista rahojaan piilotella, minä sitten nuuskin huoneet ja piilotan lomsat, kun poika on kotona :slight_smile:

Tiedätkö, olen sinulle oikein kateellinen tuosta, mitä kerroit teidän yöllisestä jutteluhetkestä! Siitä on aikaa, kun olen saanut oman pojan kanssa mitään pitempään puhuttua. Yleensä se on vain sellaista murahtelua ja aika pian ollaan pattitilanteessa, jossa toinen on tätä mietä ja toinen taas ihan muuta …

Voimia sinulle Äippä41, toivon tosiaan, että jaksat sinnitellä täällä mukana ja löydät täältä sellaista sielunsisaruutta, mitä ei “tavallisilta” ihmisiltä todellakaan saa.

Äippä41 kyllä täällä ollaan - välillä enemmän, välillä vähemmän. Aina ei edes jaksa tai halua lukea tai kirjoittaa, kun omatkin fiilikset ja tilanteet vaihtelevat. Ja useimmiten se pahin olo iskee juuri silloin, kun ei ole virtuaalista (tai live) juttukaveria ja itsellä olisi suuri tarve puhua.

Nyt kun itsellä on tosi ahdistava ja itkettävä olo, niin kaipaisi ihmistä, joka ymmärtää oikeasti nämä fiilikset (siis itse käynyt läpi) ja jonka tietää jaksavan aidosti kuunnella. Itse olin hajota eilen (onneksi on hätätilanteita varten lääkkeitä) ja ajattelin, ettei miksei minulla ole juuri nyt ketään jakamassa asiaa. Äitiäni tai toista tytärtäni en halua enempää rasittaa ja kellään ystävälläni ei ole vastaavaa tilannetta. Myös miesystäväni oli puhelimen tavoittamattomissa.

Tuon piilottamisen tiedän NIIN hyvin. Nyt kun en enää päästä tytärtäni oikeastaan ollenkaan luokseni (joulun kaksi tuntia oli poikkeus), niin ongelmaa ei enää ole. Mutta auta armias kuinka monta kertaa olen piilottanut lääkkeitä, rahaa, koruja, kännyjä ym. ym. Olen menettänyt mm. kommunikaattorin aikoinaan :frowning:

Itse en tällä hetkellä kaipaa keskusteluja tyttäreni kanssa, koska mielestäni hän ei ole siinä kunnossa, että keskusteluista olisi kummallekaan mitään hyötyä. Vasta kun hän (toivottavasti) menee hoitoon, niin katson sitten asiaa. Hän itse haluaisi välillä puhua juuri mm. kuolleesta isästään ja tämän aiheuttamista vaikeuksista. Minä sen sijaan en halua. Ainakaan nyt, ehkä joskus.

Tämä Vilpola on kuitenkin siitä ihana paikka, että tänne voi tulla koska tahansa, kirjoittaa ilman sensuuria ja tietää, että se porukka, joka täällä käy, taatusti ymmärtää ja on hengessä mukana. Koitahana sinäkin jaksaa!

Kiitos viesteistä!

Niinhän se on, et kun omat asiat on sekaisin, niin ei jaksa aina muiden asioita mietiskellä. Minusta oli outoa, että nyt vasta monen vuoden jälkeen minulle kerrottiin, että tällainenkin nettipaikka on! Voi kun olisin tiennyt aikaisemmin.
Toivon, että omista kokemuksistani voisi olla tulevaisuudessa muillekin hyötyä. :slight_smile:

Heippa äippä 41,

olen lukenut viestejäsi, mutta välillä ei vaan tiedä, miten lohduttaa…

Sanoit, että poikasi tuli lomalle jo uudestaan joulun jälkeen, mutta minulta on mennyt se ohi, että mistä tuli. Onko hoidossa vai opiskelemasaa vai… :question: Minkä ikäinen poikasi on :question: Olen aikoinani itse nukkunut auton avaimet tyynyni alla ja rahat piilottanut myös. Silloin, kun poikani käytti bentoja huumeena (ihan sekaisin) tai piriä, ajeli kavereiltaan ostamilla autoilla kortitta ja auto ilman vakuutuksia ja rekisteröintiä ja myös vei minun autoni ennenkuin tajusin alkaa piilottaa avaimet. No makselee vieläkin niitä sakkoja ja vakuutusmaksuja, mutta on kyllä oppinut nyt kantapään kautta. Tietysti siihen vaikuttaa myös, että ei enää popsi bentsoja kuin nallekarkkeja, eikä vedä piriä. Bentsoista sai epileptisiä kohtauksia ja riehui ja hakattiin ja piristä skitsoilee, joten pelästy kai viimein itsekin. Kolmesti viety ambulanssilla sairaalaan epileptisten kohtausten vuoksi ja muutaman kerran saanut kaverin luona ja kerran minun ja kerran myös isänsä luona. Tutkittiin viimeisen kohtauksen jälkeen, että ei ole epilepsiaa, mutta aivoissa oli iso lääkemäärä. :unamused:

Jaksamista myös sinulle, kerro enemmän poikasi tilanteesta, niin kyllä kommentoimme. Et ole yksin :slight_smile:

Et todellakaan ole yksin,hyvä Äippä41.Voi,miten tuskaista ja raskasta sinulla on!
Hautajaisissakin olette olleet.

Itselläni on juuri nyt rauhallinen elämä,vaan eipä ollut näin “hyvin” asiat muutama vuosi sitten.

Meillä on viisi lasta,neljä muuttanut jo kotoa pois.Yksi heistä,25 v poikamme,istuu murhasta vankilassa.

Päihderiippuvainen,vaan nyt on ollut ilman jo yli 4 vuotta,vaikka sitä on vankilassakin tarjolla runsaasti.Poika on nyt terve,pitää huolta itsestään,käyttäytyy hyvin,saa muutaman tunnin lomia kerran kuukaudessa.

Voimia ja jaksamista/lämmin halaus

Heip taas!

Poikani on Tosipaikka nimisessä kuntoutuspaikassa. Aivan mahtava paikka ainakin mun mielestä. Pojallani käyttö liittyy opiaateihin eli pääasiassa oxicodoni tuotteisiin. Varastelu alkoi minulta, koska joudun syömään kyseisiä lääkkeitä krooniseen kipuuni. Kerroin jo aiemmin miten etevä varas pojastani tuli. Juu ja valehtelija myös! Ihan kirkkain silmin antaa tulla ties mitä puppua ja syytteli varastelusta pikkusiskoaankin alkuvaiheessa.

Hei äippä 41,

kuinka kauan poikasi on siellä tosipaikassa ollut ja minkä ikäinen hän on :question: Mun poikani lääkeura alkoi 16 v, kun varasti isältään bentsoja :imp: :smiling_imp:

Hän meni sinne syyskuussa 2010 eli aika alussa ollaan vielä. Sitä ennen hän oli kaksoispisteellä Kuopion lähellä. Paikka ei vastannut pikani tarpeita, mutta nyt tuntuu et täällä paikassa voisi jotain tapahtuakin.
Poikani on jo 22v. Käyttäminen alkoi 15v vähitellen yhä syvemmälle upoten.
Voimia sulle Tumati!

inkeri60, haluaisitko kertoa siitä, miten sinun poika päätyi tuohon päihteettömyyteen? Alkoiko se jo ennen vankilaan menemistä ja minkälaisia asioita siinä käytiin läpi? Kaikki tuohon aiheeseen liittyvä kiinnostaa sattuneesta syystä …

Voisit vastata vaikka tuolla “Hyvää vangkilaa” -keskustelussa. Olisin kiitollinen.