Isäni on juonut koko ikäni,äiti rupes dokaamaan siinä samalla kanssa jo ennen mun kouluikää. Olin hunningolla itsekkin pitkään jo nuoresta kun ei kukaan vahtinut missä pyörin,ei ollut rajoja tai kotiintuloaikoja.Omilleni muutin 17-vuotiaana.
Kun reilu parikymmppisenä rupesin odottamaan esikoistani,sairastui samana vuonna isä kirroosiin.Loppui viinan juonti seinään ja alkoi pyrky mun elämään lapseni myötä.Aluksi on näreissäni,mutta kun huomasin kuinka hellä ja rakastava vaari hän oli, suli minunkin sydämmeni.
Sain pian toisen lapsen ja isä istui meillä useita kertoja vkossa aamusta iltaan auttaen lasten hoidossa,välimme olivat paremmat kuin koskaan aiemmin.Hänestä oli tullut minulle ja lapsilleni rakas.
Jostain selittömästä syystä isä rupesi kuitenkin taas juomaan,tissutellen pari kertaa vkossa,välistä ihan naamat.Äiti on jatkanut juomistaan koko ajan ja vähättelee tätä kaikkea.Lapseni ovat ymmällään kun ei vaari enää käy ja vkko sitten näkivät hänet kännissä ekaa kertaa.Minulle tuo oli tuttu näky vuosien takaa,mutta silti shokki sillä en uskonut että joutuisin sitä enää näkemään.
Mä olen pettynyt ja rikki.Vihainen lasteni puolesta.Enkä pysty käsittämään miksi tehdä itsensä tärkeäksi ja rakkaaksi ja juoda sitten se kaikki pois?
En ole puhunut asiasta isän kanssa, sillä tiedän ettei se auta.Hän ei puhu tai sano mitään jos palaute on negatiivistä.Vaihtaa vaan puheenaihetta.Sellainen se on ollut aina.Kännissä vain itki puhelimen päässä ja sanoi kuinka hyvä äiti olen.
Nyt sitten katselen kun isä juo itsensä pois ja kuivaan lasteni kyyneleet.Minä olen itkuni jo itkenyt.
Hei,
vastaan sinulle, sillä tekstisi toi omia kokemuksiani mieleeni.
Minulla myös joivat sekä äiti että isä, kumpikaan ei ns. holtittomasti koskaan, kävivät ihan töissä ja minusta ja siskostanikin huolehdittiin. Turvattomuuden tunne oli silti vahvasti läsnä lapsena, vanhempien sanaan ei voinut luottaa ja jäimme usein yksiksemme sisareni kanssa kun vanhemmat viipyivat baarissa. Väkivaltaisuutta meillä ei onneksi ollut koskaan.
Molemmat vanhempani ovat olleet lapsilleni hyviä isovanhempia, vaikkakin sitä alkoholin käyttöä on ollut myös lasteni aikana. Etenkin äidin kuoleman jälkeen isä vajosi todella pahaan jamaan juomisensa kanssa, ei halunnut edes yrittää vaan ilmeisesti hukutti suruaan sinne pulloon. Hukkasi elämisenhalunsa ja keskustelut alkoivat kierrellä yhä enemmän tulevan poismenon ympärillä. Isä nukkui pois keväällä keuhkokuumeen jälkeiseen aivoinfarktiin, äiti kuoli 3 vuotta sitten. Se mitä yritän sanoa on, että vaikka vanhempasi olisivat millaisia, käytä se aika joka sinulla on jäljellä heidän kanssaan ja rakasta heitä. Yritä ainakin, sillä kun he ovat poissa, se on myöhäistä. Alkoholismi on sairaus joka hallitsee ihmistä. Isäsi kuulostaa siltä, että hän todella rakastaa sinua kaikesta huolimatta valtavasti. Se pullo vain valitettavasti menee sen hyvän tahdon edelle. Yritä antaa anteeksi ja todella käytä se aika mikä sinulla on.
Omalta kohdaltani aika loppui aivan liian pian, enkä osaa antaa itselleni anteeksi sitä, että viimeisenä yhteisenä joulunamme, pahoitin isän mielen huomauttamalla hänen alkoholinkäytöstään. Tiedän että hän antoi sen minulle anteeksi, tiedän että minulla oli sanomiseeni hyvä syy ja tiedän että hän ymmärsi sanomiseni, mutta silti. Siksi sanon, että vaikka vanhempien juominen satuttaa, todellinen yksinäisyys on sitä kun vanhemmat ovat menneet. Siksi, älä tee samaa virhettä kuin minä, vaan vietä aikaa isäsi kanssa kaikesta huolimatta, samoin lapsesi. Hän on kuitenkin lastesi isoisä ja mikäli väkivaltaisuutta tmv. painavaa syytä ei ole, tunnet tehneesi oikein jos nyt et hylkää häntä.
Tarkoitukseni ei ole puolustella kenenkään alkoholinkäyttöä, eikä sen sivuvaikutuksia. Ja toki jos tilanne on sellainen että lapset voivat vahingoittua joko henkisesti tai fyysisesti, on ratkaisu tietenkin tehtävä sen mukaan. Mutta halusin kuitenkin tuoda tämänkin puolen esille, sillä jokaisella on vain ne yhdet vanhemmat. Kun he ovat menneet, eivät asiat ole enää korjattavissa, jos sen yhteyden on katkaissut.
Hei,
kiitos vastauksestasi.En puhunut isäni kanssa koskaan hänen juomisestaan tuon näkemisen jälkeenkään.Hän kävi meillä yhä vkottain katsomassa lapsiani,tuli selvinpäin vaikka vanha viina haisikin.Sanoin hänelle joka tapaamisella että hän on rakas.Kai yritin sillä saada lopettamaan taas juomisen.Niin ei käynyt.Lapsilleni hän oli yhä loppuunasti sankari.Isä kuoli heinäkuussa kirroosiin.
Hei!
Piipu, olen pahoillani isäsi poismenosta. Olen pahoillani myös siitä, mitä lapsesi saivat kokea. Ymmärrän, että olet vihainen. Minäkin olisin sinun sijassasi vihainen. Eivät ne lapset halua sellaista vaaria nähdä. Olen silti iloinen, että isäsi oli lastesi sankari loppuun asti. En voi kuin toivottaa voimia ja jaksamista, mitä elämä sitten eteesi tuokin.