Muutama sana itsestäni: olen alkoholisti isän ainokainen tytär ja luonnollisesti olen seurustellut, tapaillut ja ollut naimisissa päihderiippuvaisten miesten kanssa.Minulla on kaksi lasta kahdesta eri avioliitosta ja asun tyttöjen ja lemmikkiemme kanssa.Olen naimisissa juooppohullun ( jatkossa JH ) kanssa mutta asumme eri asunnoissa juurikin hänen päihteidenkäyttönsä takia.Jatkan tarinaa paremman ajalla.
Tilanne on tänään se, että JH piti asentaa pyykinpesukone minulle , mutta se osottautui liian vaativaksi tehtäväksi…kaljan juoniksi se sitten meni.Syy oli luonnollisesti minun, kun totesin ettei tänne tarvitse tulla, jos/kun on ottanut.Tämä asia on sovittu jo vuosi sitten , mutta humalaiselle JH:lle se tulee aina yhtä suurena yllätyksenä ja hän loukaantuu kovin.Toinen loukaantumisen aihe oli tietenkin se, etten alkanut kerjäämään ja pyytelemään vaan pyysin erästä ystävääni autamaan ko.koneen asennuksessa…JH oli tietenkin kuullut tästä (pienet on piirit) ja soitti potkuraivari puhelun jossa syylisti rankasti kuinka pakotan hänet vetämään viunaa vaikka huomenna pitäs töihin mennä.Kaikkihan olisi hyvin, kun vaan voisi tänne kännissä ängetä.
Vuosien varrella on kaikki koettu: turpin on tullut ja takaisin lyöty, auto pistetty paskaksi kännissä, työpaikkoja mennyt useita ja nyt ei enään vakkaritöihin pääse ,kun maine on kiirinyt.Oksennettu sängyt, rikottu tavaraa ja ikkunaa, ovista on tultu väkisin, poliisit on soitettu.Lukemattomia öitä on poissa ollut ja lukemattomia öitä olen valvonut ja huolta kantanut.On sammunut kadulle ja penkeille, kavereille ja vieraisiin naisiin.Putkavahdit puhuttelevat jo etunimeltä.Tappelee ja rieu, kukkuu kapakoissa ja ryyppyremmeissä.On herra käynyt A-Klinikalla ja antabusta syöty, heikoin tuloksin.Terapeuttiakin kusettaa.
Minä olen soittanut ja pyytänyt ja rukoillut.Uhkaillut ja eronnut.Itkenyt kavereiden sielut täyteen.Hakenut, maanitellut, ollut kovana enkä ole välittänyt ja vielä kaiken tämän jälkeen petyn , kun lupaukset unohtuu oluttuopin ääressä.
Tämä kesä on ollut elämäni yksinäisin.Nuorimmainen nukkuu, vanhempi on kaverillaan, yritin soitella jos joku tulisi edes kylään mutta ei…kuinkahan mones yksinäinen ilta tämä jo on ja kuinka monta niitä ön vielä edessä?Itkettää.JH ilmoitti aamulla olemassa olostaan kertoillen ryyppyremminsä kuulumisia, minä ivailin kuinka ihanaa on ,että hänellä on rahaa jotka hän käyttää sentilleen vain itseensä…Sain auton lainaan ja kauppareissulla poliisit perään oikein pillit huutaen, auto on erikoistarkailussa JH:n takia, ajallut ilmeisesti kännissä.Eipä taas yhtään nolottanut.
Kummallisesti JH kääntää asiat itsestään pois ja syylistää minua; jos en olisi vaatinut erilleen muuttoa ei hän joisi niin paljon, kun on yksin kotona kutsuu porukkaa ja jos en ota tänne selviämään ei saa putkea poikki.Tyylikkäästi on unohtanut minkä takia halusin erilleen muuttaa : hänen juomisensa!!Toissa kesänä JH keksi nimittäin uuden harrasteen - sammumisen minne vaan.Poliisit korjasivat putkaan JH löydyttyä puistonpenkiltä, kadulta, rappukäytävästä tai taksin etupenkiltä.Olen kuulkaa jonkun kerran sitä miestä kotiin raahannut kesken yhteisen illanvieton kavereiden kantoavun turvin.Ja ne yhteiset illat muutenkin , huutamista ja reikkumista ja sitten olikin juotu jalattomaksi.Liikuimme silloin samoissa “piireissä” , mutta kyllästyin touhuun ja nyt en itse käy kantispaikassa lainkaan, lopetin tupakan polton enkä olluttakaan ota kuin ehkä kerran parissa kuukaudessa.Kotonani ei ole koskaan juotu, en minä eikä ukotkaan.Alkoholisti isän tyttärenä tiedän miltä tuntuu kasvaa ryyppyporukoiden keskellä ja näin ollen en siedä edes viinan tai varsinkaan kaljan hajua kotonani lainkaan.
Nyt yritän parantaa itseäni tästä juoppojen läheisestä, vaikka kovin huonolla menestyksellä.Ystäväni eivät jaksa kuunnella eroan en eroa höpinöitäni, en saa ratkaisua suuntaan en toiseen.JH:n tempaukset muuttuvat putki putkelta järjettömimmiksi ja sykli kiihtyy.Minä pelkään yksinäisyyttä ja olen hyvin paljon yksin jo nyt mutta silti haluan pitää kiinni “suhteesta”.Koska selvinpäin mies on hellä ja huolehtiva, puuhaa kotona ja hoitaa lapset “että saan levätä”, kehottaa menemään, ja menenhän minä, jonkinverran omia retkiä…mutta mikään ei ole varmaan, mitään ei voi sopia etukäteen koska viina voittaa aina.Eikä minulle annetuilla lupauksilla ole mitään painoarvoa tosi paikan tullen.Katumusvaiheessa tehdään ne pyöräretket ja leffaillan, hoidetaan kotia ja ollaan superisää.Ekan tuopin jälkeen kaikki on pois pyyhitty ja aina sen puhelun jälkeen, kun taas kerran selviää, että JH juo, minä kuolen ihan pikkuisen.
Kun katumuksen pyörre helpottaa alkaa kiukuttelu; mikä kotiorja olenkaan JH ihmettelee ja pian pitääkin mieltä helpottaa sillä kuuluisalla “parilla kavereiden kanssa”.JH osoittaa suorastaan harhaista kykyä valehdella itselleen ja siinä sivussa myös minulle juomakertojen määrästä, niiden pituudesta ja tiheydestä ja kyvystään hallita juomistaan.Hän kykenee myös unohtamaan kaiken nolon ja häpeällisen touhun ja jopa tappelut ja muut täysin! Viikon juomaputken aikana minulle on sanottu ihan vakavana "kuinka sinä voit suuttua siitä, kun minä silloin tällöin käyn parilla kavereitten kanssa ??"Puheesta sai hädin tuskin selvää, mutta pyhä loukaantuminen värisi äänessä!
Mutta kuten sanottu olen kovin kovin yksin.Ystävämme ovat olleet varmasti vähintäänkin suurkuluttajia ja nyt kun olen luopunut kokonaan kantapaikasta ja miltei kokonaa alkoholista ei minulla yhtä äkkiä olekkaan ystäviä ja tekemistä.Ei heitä kiinosta tulla iltateelle kun voi mennä muiden kanssa iltakaljalle. Onneksi olen alkanut saamaan uusia ystäviä joilla on terveet arvot , mutta hidasta se.Olen masentunut tästä tilanteesta, joka ei mihinkään johda ja omasta avuttomuudestani JH:n juomisen edessä sekä siitä kylmäävästä yksinäisyyden tunteesta joka ympäröi minut.Miksi kukaan ei varoittanut tästä, kun elämäänsä muuttaa?
Sähläsin rekisteröitymisessä eli ketju on myös pigviini 
Aamu on taas , illalla JH soitteli ja väitti, että esikoinen on pahoilla teillä ja hänen pitää nyt mennä hakemaan tyttö sieltä pois.Koko juttu oli taas JH:n kuvitelmaa mutta ihmeen sinnikkäästi kannassaan pysyi.Sitten alkoi selittämään, että ei mene kotiinsa nukkumaan vaan jää betonniportaille kotitalonsa oven eteen ulos, sain sitten puhua enkeleiden kielellä, että mennä hoiperteli kotiinsa nukkumaan.Sittemmin ei ole mitään kuulunut.
Yritän nyt koota itseäni eilisillan murheesta ja viettää mukavan päivän tyttöjen kanssa.Teen ehkä jotain lohturuokaa.Päätin etten soita ja on kovin kovin vaikeaa olla soittamatta ja alkamatta mestaroida JH:n elämää.Minä kyllä tietäisin miten hänen olisi toimittava,että asiat menisivät hyvin ja oikein.Ikävä kyllä minun tietoni ei ole hänen parhaansa.
Ajattelin, että tänne kirjoittaminen helpottaisi ja täältä saisi vertaistukea eikä tarvitsisi ystäviä rasittaa, mutta eipä täälläkään ole mitään muuta kuin yksinpuhelua, mutta ehkä sekin auttaa, tiedä häntä.Meillä oli suunnitelma, tarkoitus oli lähteä yhdessä erääseen tapahtumaan ( selvinpäin), en yleensä suunnittele mitään JH:n kanssa ja ei olisi pitänyt nytkään.Hyvin hyvin epätodennäköiseltä tuntuu, että yhdessä lähdetään.JH kertoi eilen suunnitelmistaan tälle päivälle; oli kaikkee kivaa kavereiden kanssa, kysäisin että entäs me? Totesi vain ettei meillä ollut mitään tärkeitä suunnitelmia ja hän haluaa olla kavereiden kanssa.Ilmoitin sitten vaan, että voin näyttää JH:n valokuvaa pienelle ettei ihan unohda miltä isä näyttää, viimeksi lastaan nähnyt keskiviikona eikä ikävän häivää tunnu olevan edes lasta kohtaan.
Sitä minä vain ihmettelen miten suostun tähän ? Ensimmäisessä avioliitossani painiskelin 10 vuotta saman paskan kanssa ja uusi mies on siten samanlainen kusipää.Minä tyttö se vain uskon ja toivon ja roikun.Mitä ihmeen pelkäämistä siinä yksinäisyydessä on ??? Tarkoitan että yksin minä olen jo nyt.Minulla ei ole juuri ystäviä, sukulaisiin en pidä yhteyttä ja he asuvatkin toisella puolella suomea, mutta onhan minulla lapset ja noi lemmikit.Töihinkin palaan pian.Olenko minä niin sairas etten kykene parisuhteeseen normaalin miehen kanssa ja että ainoa tapa hyvään ja rauhalliseen elämään tietoisesti valittu sinkkuus ?Koska erilleen muuton jälkeen olen saanut olla rauhassa eikä nukkumaan mennessä ole tarvinnut pelätä missä kunnossa JH kotiin tulee jos tulee.Että oksentaako sängyn, sammuuko rappuun naapureiden ihmeteltäväksi, alkaako haastaa riitaa? Kerran yritti heittää hellan ulos parvekkeelta ja juosta oven pahki! En uskaltanut oikein lähteä kotoa mihinkään, koska jos en olisi ollut kotona ei voisi tietää mitä JH keksii tehdä.Rikkoi (talvella tietysti) parvekkeen oven lasin, kun en jäänyt kotiin odottamaan mitä tapahtuu, kun ensin oli uhkaillut puhelimessa.Vein esikoisen hoitoon ystävälle ja lähdin itse yövuoroon töihin autolla niin eikös JH soittanut poliisille, että hänen auto on varastettu ( auto siis hänen nimissään) ja minä joiduin sitten työmatkalla selvittelemään asiaa.Poliisit olivat kovin ymmärtäväisiä eivätkä ottaneet tosissaan “rikosilmoitusta”.Asiaan vaikutti varmasti se, että JH on tuttu persoona heille.
Ja aina jotenkin se katuminen menee läpi ja sitten minulla on jopa ikävä sitä selväpäistä miestä ja ah ja oih kuinka raskastan, uskon tietysti myös JH rakkauden valat.Ainoa järkevä teko on sitten ollutkin erilleen muutto, humalainen JH ei kuulu elämäämme kuin puhelimen välityksellä, mutta jäytää tämä , jäytää sielua kumminkin.
Yksinpuhelukin auttaa, ihan oikeasti. Kun kirjoittaa ajatuksiaan ylös, ne selkenevät päässäkin. Jotain tapahtumia, ajatuksia tai tunteita ei ole ehkä kertonut koskaan kenellekään, ei välttämättä edes myöntänyt itselleen. Kun ne kirjoittaa kaikkien näkyville, ne muuttuvat jotenkin vähemmän kamaliksi. Varsinkin, jos joku toinen sanoo, että noin minullekin on käynyt, noin minustakin on tuntunut. Anna palstalle aikaa. Alkuun mustakin tuntui, ettei ketään kiinnosta mun murheet, mutta eihän se niin ole. Jos kukaan ei heti kirjoitusta kommentoi, ei se tarkoita, ettei ketään kiinnosta. Ehkä kukaan ei vain keksinyt mitään sanottavaa tai halusi lukea kirjoituksen vielä uudestaan ja miettiä sitä.
Oman miehen kanssa ollaan eroamassa. Mies muuttaa pois. Sitähän mä halusinkin, koska sen kanssa eläminen oli toivotonta. Silti sattuu, sattuu niin mahdottomasti. Kliseitä pukkaa, mutta kipu kuuluu elämään. Joskus täytyykin sattua, että voisi taas tuntua hyvältä. Vastaavasti kai joskus täytyy myös tuntea olevansa ihan yksin maailmassa, jotta voisi taas iloita ystävien seurasta.
Tää on totta. Joskus joku ottaa niin monisyisen kysymyksen esille, että tuntuu ettei voi vastata ennenkuin on miettinyt asiaa… Ja sitten keskustelu on voinut jo laukata mailien päähän siitä aiheesta, ja tuntuu että mitäs tässä nyt enää… Mutta kuitenkin sitä on miettinyt, saanut uusia ajatuksia, ja se alkuperäinen kirjoittaja on tietämättään antanut paljon… Ja sitten nämä keskusteluketjut löytää pikkuhiljaa. Palstalla tapahtuu niin paljon, ettei voi pysyä perässä ja yrittää sitten lueskella niitä tiettyjä ketjuja ainakin. Sitten kun jää aikaa, niin kurkkaa, että mitähän tuolla tapahtuu, ja löytää taas uuden ketjun seurattavaksi.
Tervetuloa sulle siis! Mun piti muuten kirjoittaa tervetulotoivotukset aiemmin, mutta en sitten saanut aikaiseksi 
Hyvä Pigviini, et suinkaan ole yksin. Olet tehnyt rohkean ja hyvän päätöksen kun olet muuttanut erilleen miehestäsi. Päätöstä seuraa varmasti epäröintiä ja yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä vastaan voi tietoisesti taistella; hakeudu ihmisten seuraan. näin syksyllä alkavat kaikenlaiset harrastuspiirit, niistä saa ihmeesti voimaa. Mene Al-Anoniin tai johonkin muuhun vertaistukiryhmään. Koeta saada luotettava lastenkaitsija harrastusten ajaksi, olisiko naapurissa joku nuori, joka haluaisi tienata vähän taskurahoja? Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on lastenkaitsijoita eikä ole kovin kallista.
Tai voisitko lähteä johonkin lasten kanssa, esim. risteilyjä saa halvalla ja ne voivat olla tosi virkistäviä.
Töihin meno helpottaa varmasti yksinäisyyttä.
Onnittelen että olet lähtenyt parantamaan itsesi ja lastesi elämää. Pysy päätöksessäsi niin jonkun ajan kuluessa asiat alkavat näyttää paljon paremmilta.
“Mutta malta, nopsa hetki vaan
pois häipyy synkkä pilvi aikanaan.”
Minulla on todella suuria vaikeuksia tämän sivuston kanssa: nyt koko rekisteröitymiseni on kadonnut!! Mutta tässä siis pingviini päivittää! Minä olen sitten saanut ylennyksen (tai alennuksen) vittumaisesta ämmästä ihan mulkuksi.JH kehtasi soittaa ja pyytää minua TUOMAAN 20 euroa hänelle todella suureen tarpeeseen.En tietenkään suostunut ja sainkin sitten kuulla olevani “ihan mulkku”.Suuri tarve oli tietenkin kaljalaatikko eli baariin ei enää pääse ja rahatkin taitaa olla tältä erää loppu.Minä vedin hikilenkin koiran kanssa ja nyt helpompi hengittää.Voi herra varjele: minun pitäisi jo hänen kaljatsin rahoittaa!TEin myös näköhavoinnon kullastani, minun kaunis mieheni se siellä vaatteet päällä roikkuen ja kuolanoro suupielestä valuen silmät seisoen päässä edusti !Onneksi minä näin ensin siinä kaupan edessä joten hän ei todellakaan nähnyt minua.
kiitoksia kommenttien kirjoittajille, mukava kuulla etten ihan yksinä näitä pohdiskele!
et ole yksin ollenkaan, tervetuloa joukkoon minunkin puolestani!
Meille on tapahtunut se ihme, että mies on raitistunut ja erilleen ollaan nyt muuttamassa ihan sen takia. En ikinä ennen uskonut, että raitistuminen voi ottaa näin koville. Miehellä nousee nyt jotenkin pintaan ne kaikki jutut, mitä on aina viinalla peitellyt ja ne on nyt sitten vain käytävä läpi. Eli muutamme erilleen, lopullisesti ei ole tarkoitus erota, mutta ainakin jokunen kuukausi aiotaan eri osoitteissa asua.
Minäkin olen usein miettinyt sitä miten kaikki asiat kulminoituu ryyppäämiseen ja sen vatvomiseen ja sitten kun alkoholi on poissa , niin, mitä sitten ? Varmasti monet ongelmat jäävät tämän kaiken nielevän mörön taakse ja sitten , kun juova osapuoli raitistuu edessä onkin monen moista selvitettävää,mitkä normaalissa suhteessa olis selvitelty jo suhteen alkuaikoina mutta alkoholisti perheessä ei juomiselta ja sen katsomiselta ole ehditty.MEilläkin ei auvo auennut niitten antabuskuurien aikana, vaan riitelimme rajusti ja minä purin häikäilemättä katkeruuksiani mitkä oli ryyppykausien aikana kertynyt.Ja sitten tuli se perinteinen " minä olen nyt juomatta ja silti me riidellään niin sama lopettaa aat ja jatkaa juomista".Tämän saman kommentin olen lukenut näistä ketjuista niin monta kertaa ja muutenkin kaikki tuntuu menevän saman kaavan mukaan, että ihan hirvittää.
Ruttu: erilleen muutto voi olla hyvä asia siinä mielessä, että molemmat saavat tilaa selvitellä ajatuksiaan ja siinä näkee tuleeko ikävä…Koska tunteet tulevat kouhumaan molemmilla on hyvä ettei tarvitse samojen seinien sisällä kiehua vaan voi tahollaan rauhoittua.Voimahalaus!
Edelleen en pääse kirjouttautumaan sisään 
mutta menee se näinkin.
Aamu on taas ja olen niin helvetin väsynyt.JH:sta ei eilisen sekoilun jälkeen ole mitään kuulunut, vaikka yritän olla pohtimatta niin väkisin sitä vähän miettiin, että jatkaako vaiko eikö? Onko hengissä selvinnyt ? Huokaus.Menen tekemään aamiaista.
On niillä kyllä pokkaa. (En tiedä mikä hymiö tähän parhaiten sopisi, silmienpyörittely, röhönauru vai irvistely.) Toisaalta sinällään kohtuullista, pyysi kuitenkin tuomaan pelkät rahat, eikä että käytkö hakeen mulle kaupasta mäyriksen, ku… 
Näinhän se menee. Niin mäkin tein miehen juomattoman kauden aikana, vaikka yritin kovasti olla sitä tekemättä. Yleensähän on tapana selvittää riidat heti saman tien, etteivät jää painamaan. Mutta selvitäpä humalaisen kanssa yhtään mitään, kun toinen ei muista eikä tajua. Asiat kasautuvat mieleen ja jäävät sinne kasvamaan korkoa. Jos nyt niin käy, että holisti raitistuu, niin hän on edelleen hukassa itsensä kanssa, eikä pysty käsittelemään puolison kuukausien, vuosien jne pahaa oloa. Puoliso taas on odottanut niin pitkään, ettei jaksaisi enää odottaa siihen, että holisti on valmis siihen. Kun hitostako tietää, miten kauan siinä taas menee. Pakkohan ne möröt on johonkin purkaa, mutta mä ainakin yritän tällä kertaa keksiä jonkun uuden väylän. Jatkettiin miehen kanssa yhdessä tai ei.
Tuli mieleen joku pieni lehtijuttu joskus: jollain opiskelijaryhmällä oli tehty testi, jossa saivat puhua mitä maan, mutta jääkarhua ei saanut ajatella. No, opiskelijat valittivat, että koko ajan se jääkarhu putkahtaa mieleen. Kun lopulta sai luvan ajatella jääkarhua, niin opiskelijat eivät muuta enää ajatelleetkan 
. Eli tässäkin, kun tavallaan joutuu ensin lykkäämään sitä raivoa koska mitäs sille känniapinalle hyödyttää raivota, ja sitten vielä sen jälkeen olemaan k i i t o l l i n e n niistä päivistä, jotka toinen suvaitsee olla selvänä… 
. Että missä vaiheessa edes sen asian läpikäyminen on sallittua? Koska “hyvinä aikoina” asian esille ottamisestakin seuraa pahaa mieltä ja riitaa, otti sen esiin miten vaan? Meillä ainakin helposti kun asian otan puheeksi, niin jossain vaiheessa jonkun asian sanominen (vaikka sana valehtelu) saa sellaiset puistatuksen väreet kulkemaan selkäpiissä ja voin oikeasti pahoin, ja vaikken tarkoittaisi raivota toiselle, niin ruumiinkieleni paljastaa ja sanat tulee vain sylkäistyä ulos. Ja siitäkös toinen taas loukkaantuu…
Musta tuntuu, että osaan purkaa tätä viritettyä pommiani tänne palstalle. Tänne kirjoittaminen on tosiaan itselle helpompaa kuin ystävien kuormittaminen, koska olemme kaikki täällä samasta syystä, ja jos sitä paitsi mun jutut alkaa tuntua rasittavilta, niin jättäkää lukematta . Täällä muiden teksteistä löytää ajatuksia ja ratkaisuja, joita itse ei olisi tullut ajatelleeksi, osaa nähdä tilannetta enemmän lintuperspektiivistä. Ja auttaapa senkin, että kesän alkumetreillä päätin ruveta suunnittelemaan erilleen muuttoa, on jonkinlainen ratkaisu, jota kohden mennään. Eli perässä tullaan, Ketju-Pingviini 
. Mun onneni on nyt, että tuo mieskin päätyi sinne AA:han, jospa löytää vaikka samanlaisen henkisen kasvualustan itselleen 
. Sitä asian yhdessä läpikäyntiä tarvitsee nyt tehdä vähemmän, tavallaan vaan katsellaan mihin suuntaan asiat kehittyvät. Ihana rauha .
JH soitti tavanmukaisen aamupäivityksensä ja kertoi olevansa selvä, minä tästä tietenkin innostuin ja lähden häntä maidonhaku matkalla hakemaan.Siellä JH siivosi kotiansa hiki päässä ja kertoi että viime yönä tein päätöksen, nyt tämä loppui ja ihan kuule itseensä ihmetteli kuinka tässä taas näin kävi.Samalla vasen käsi hamusi oluttölkki’ä jääkaapista.Lähti sitten kyytiin, näin jo silmänvalkuaisten asennosta, että dokaaminen jatkuu, juteltiin siinä ihan sopuisasti ja heitin sitten baariin.Totesin vaan , että ymmärräthän että menetät meidät, johon hän “että sitähän minä pelkään”.Se pelko ei mitenkään hänen käytöksestään paista päälle !
Tällä reissulla silmäni avautuivat sepposen selälleen: JH on onnistunut kuskaamaan mukaansa pari olutta ja tempaisi toisen matkalla kauppaan ja takaisin tullessa alkoi kassistaan etsiä sitä toista ja voih! SE EI OLLUTKAAN SIELLÄ!!!Mikä paniikki,mikä kiivas touhu ja tohina missä missä ja sitä onnen autuasta ilmettä kun rakas kaivattu tölkkinen löytyi penkin alta minne se kiero pentele oli vierinyt.Minä tuijotin suu auki , voiko tämä olla tottakaan ?? En ole pyöreään vuoteen nähnyt JH:ta nousuhumalassa ja nyt sitten näin sen viinan himon kirkkauden mikä silmistä loisti.Minun rakas raskas mieheni on täysin ja kokonaan menetetty …olen niin surullinen…
Ja vapaa.Nyt voinkin ehkä jo hellittää ?? ainakin vähän ? Minulla on sekava olo ja sekava mieli, jäsenetkin jotenkin voimattomat, niinkuin silloin kun suuri jännitys laukeaa ja minä en nyt oikeastaa tiedä mikä pato nyt murtui ja mitä sitten tapahtuu kun ukko tosta selviää.Mutta sovittiin, että soittaa , kun ON selvä ja , että minä en häntä “katkolle” enää ota.Minä en ota mitään vastuuta hänen selviämisestää.piste.
Täällä myös seurataan ketjuasi. En ole kommentoinut, koska jäsentelet mielestäni asiaa niin hyvin itsekin että ei siihen ole kamalasti kommentoitavaa. Ne pienet oivalluksesi pompahtavat tekstistäsi esille ja voin vain todeta, että olet matkalla kohti omaa parantumistasi, sillä sairastunut olet sinäkin siinä sivussa seuratessasi. Et ehkä niin pahasti kuin moni muu täällä, mutta samoin elämäsi pyörii sen JHn ympärillä. Mitä tekee, miten kännissä on, missä pyörii, koska siitä jotain kuulee, milloin näistä puhutaan, koska se selviää, käsittääkö se mitään… Sitä se on.
JH:n kujanjuoksu vain jatkuu, laskeskelin juuri ,että elokuun puolesta välistä on ollu nelisen päivää selvinpäin 
Mutta uudet kuulumiset: JH on ottanut uuden ja pitkän askeleen poispäin meistä ja järjestäytyneestä yhteiskunnasta; hän on tehnyt rikoksen.En lähde sen tarkemmin määrittelemään minkä, mutta sellaisen mitä minä en tule missään olosuhteissa hyväksymään tai anteeksi antamaan. Juttu ei kohdistunut millään tavoin minuun tai läheisiin , mutta se on niin järjetön ja välinpitämätön teko etten voi pitää JH ta enää perheemme jäsenenä.
Odottelen nyt milloin pääsen JH:n kanssa puhumaan, mutta siihen voi aikaa vierähtää, koska kuten jo sanoin hänellä on jonkinlainen kujanjuoksu menossa.Olen niin surullinen niistä menetetyistä mahdollisuuksista jotka meillä parina ja perheenä oli nyt olen valmis sanomaan sen ääneen: minä en voi mitään JH: juomiselle enkä hänen valinnoilleen enkä ole vastuussa mistään mitä hän tekee tai jättää tekemättä enkä myöskään enää häpeä! Koska minä olen minä ja hän on hän ja välillämme kuilu vain kasvaa sekä syvnee (kohta sieltä kuilusta loimottaa liekkimeri).
Viime yönä oivalsin muutakin: minun olen yksin ja tulen olemaan yksin (tarkoitan parisuhdeyksin).Olen pieni ja pullea ja ruma nainen jolla liuta lapsia ja lemmikkejä ja vakava mieltymys alkoholisti miehiin.Eli oman turvallisuuteni takia on parempi olla ikisinkku.Olen sillä lailla rikki etten edes usko kelpaavani kunnolliselle miehelle!Puhuin eilen erään ystäväni kanssa lapsuudestamme ja minä totesin,e ttä minut on pienestä asti suorastaan kasvatettu juopon heilaksi.Isäni ja veljeni ja koko suku piti normaalina että miehet on retkillään ja akat pitää perheen kousissa ja ottavat nöyränä turpiinsa jos isäntä se tarpeelliseksi katsoo.Pidin tätä ihan normaalina ja ensimmäinen avioliittoni pyöri oikein hyvin tämän mallin mukaan, kunnes minä sain uusia ihmisiä ympärilleni ja tajusin, että kaikki tämä on ihan väärin.aloin kapinoida saamaani sairasta naisenmallia vastaan ja erohan siitä tuli.Jopa äitini kritisoi minua siitä, että aloin pitää puoliani!Siksi olikin järkyttävää, että uusi suhteeni joka myöhemmin johti avioliittoon alkoikin toistaa samaa kaavaa.Erilleen muutto tuntui luontevalta vaihtoehdolta ja nyt tämä kulunut vuosi on ensimmäinen kerta elämässäni , että saan olla rauhassa ja mikä tärkeintä lapset saavat olla rauhassa.
Silti minä halusin nautiskella niistä JH:N hyvistä päivistä huokaaaus enkä päästää irti kokonaan…Ja muuten, miten voi erota ihmisestä joka on nyt niin sekaisin humalassa ettei omaa nimeensä muista ??
Suurta keskustelua odotellessa…
Kiitos kommenteista, alan vasta nyt ymmärtää kuinka sairas minä itsekkin olen alkoholismin suhteen ja mitkä ovat olleet omat askeleeni tässä tanssissa.Ja voin kertoa: se tanssa ei ole kaunista katseltavaa.
Kuules nyt. Lakkaa ihan ensiksi aliarvioimasta itseäsi. Kyllä täälläkin on liuta lapsia ja elukoitakin piisaa, vaikka pieniä ovatkin (gerbiilejä ja kaloja). Mutta ei mulle tullut mieleen, ettenkö kelpaisi kellekään. Kyse on siitä, että minä en huoli ketään. En nyt, enkä pitkään aikaan. 
Sitäpaitsi. Jos roikkuu kiinni huonossa suhteessa en takia, että pelkää jäävänsä yksin, niin siitä saa maksaa aika kovan hinnan, vai mitä? Kyllä minä oon vaikka elämäni loppuun sakka ilman miestä, kuin ottaisin toisen retkun entisen tilalle. 
Tämä osuu oikeaan useammastakin syystä… Miksi se tuttu helvetti on niin parempi kuin tuntematon taivas?? (vai miten tää sanonta nyt menikään… 
) Ei ole järkeä olla huonossa suhteessa sen takia, että pelkää yksinään olemista tai omaa itseään. Vaatii rohkeutta rakentaa itsensä uudelleen ja tulla ehyeksi sairastuttuaan sen juovan puolison rinnalla. Siinä kun sairastuu tahtomattaan ja vielä sellaiseen “tautiin”, mitä ei ihan kevyesti kuitata työpaikan kahvikeskusteluissa! Vaatii rohkeutta lähteä ja antaa itselleen aikaa, erosurun aikaan ja siitä retkusta irtaantumisessa on niin paljon kuluttavia tekijöitä ettei ihan hätiköidysti kannata tehdä lupauksia loppuelämän parisuhteista.
Itselläkin meni pitkän aikaa ennen kuin edes ajatella uskalsin, että olispa joku, joka jakaisi tätä arkea ja eloa. Ja taitaa mennä vieläkin, koska taidan kärsiä tuosta samasta kuin tigera: etten huoli ketään
Ymmärrän hyvin tuon yksinäisyyden pelon. Sehän oli syynä siihen, että minäkin niin kauan roikuin huonossa liitossa. Minulla ei ole lapsia eikä sisaruksia. Omalla tavallaan jäin totaalisen yksin, kun lopulta uskalsin erota. Kipuilin yksinäisyyden kanssa monta vuotta. Eivät monet tuota totaalista yksinäisyyttä ymmärtäneet. Sanoivat vain, että itse ovat mielellään silloin tällöin yksin.
'Eroamisen jälkeen kipuilin asian kanssa monta vuotta. Olihan minulla onneksi koira, oli serkkuja ja ystäviä ja oli Al-Anon. Nyt olen viimeinkin päässyt asian yli, mutta pelkään, miten minun vanhetessa käy, kun ei ole ketään läheistä huolehtimassa. Pari hyvää ja paljon nuorempaa ystävääni on luvannut huolehtia minusta, joten huoleni taitaa olla turha. Parasta on keskittyä tähän päivään ja nauttia siitä.
Siskot hei. Onhan tätä elämää jäljellä. Eihän sitä tiedä, milloin se prinssi valkoisella ratsulla (tai fillarilla) hyppää sieltä nurkan takaa esille. Koskaan ei saa sanoa ei koskaan. Tosin mun prinssini joutuu sellaiseen syyniin, että sitä tuskin kestää kukaan. Eli toistaiseksi välttelen nurkkia…
<Kiitos Tigera! Tuo tuli juuri oikeaan saumaan! Välillä sitä kokee aikamoista väsymystä, kun jäi yksin lasten kanssa. ja kuitenkaan en ukkoa takaisin kaljoittelemaan ottaisi! En, vaikka kuin olis ikävä kumppania. Enkä edes koe itsetuntoni saaneen kovaa kolausta ukon lähdöstä. Paremmat ne on näkymät mulla - ja meillä kaikilla! -kuin sillä, joka on alkoholin otteessa. Mutta välillä väsyttää…