Jospa... Jospa ei...?

Yhtään ei huvita kirjoittaa, eikä niitä parempia kirjoitusfiiliksisiä huomisia tule kuitenkaan vaikka kuinka itselleen uskottelee. Antaa mennä nyt vaan. Tulee mitä tulee. Mieli tekee kuitenkin. En tiedä pitäisikö mun kirjoittaa tänne vai lopettajiin…

Löysin “aamulla” edellisenä päivänä kirjoittamani hyvästiviestin. Ei mitään muistikuvaa moisesta. Tässä rupee pelkäämään omaa itteäänkin, ei voi luottaa jos hairahtuukin päättäämään päivänsä pienoisessa tuiskeessa. Ei se ole se oikea minä, en mä halua vielä luovuttaa. Ainut asia, joka mut pitää vielä maan pinnalla, on kissat. En voi jättää ja hylätä niitä. Ne tarvitsee mua.

Puolitoista kuukautta sitten sain kerrottua asianomaiselle taholle tästä juomisongelmasta. Kolme vuotta tätä on jatkunut. Pullo viinaa päivässä, silleen se luistaa. Pari kolme työpaikkaa mennyt alta, samoin koulupaikkoja, ystäviä. Velkaannun jatkuvasti lisää ja lisää. Katkolle meno venyi pienen elämänalun takia viikkotolkulla, rohkastuin lopulta ja tapoin. En antanu pienelle mahdollisuutta. Ei olis pitänytkään, tiedän, mutta syyllisyys syö silti.

Miksi munkaan pitäisi enää jaksaa jatkaa? Kaikkea kivaa kiikarissa, mutta niin kaukana. Luovutusmeininki, ei jaksaisi enää tästä suosta nousta. Seuraava askel olisi katkolle, sos.työntekijän saattelemana, mutta miksi laitan stoppia heti, kun pitäisi ihan oikeasti hypätä askel eteenpäin? Miksei musta oo siihen? Miksi haluan vaan jatkaa tätä mitätöntä elämää? En halua kenenkään näkevän mua siinä tilassa, kun alkoa ei olekaan saatavilla… Kyllä mä pärjään vielä näinkin, enkö pärjääkin? Olenko mä alkoholisti?

Pää hajoaa. Sinne meni viimeinenkin ystävä. Ei jaksanut mua enää enkä mä jatkuvaa riitelyä. Parempi näin. Parempi, että lopetan tän jatkuvan valittamisen. Täytyy esittää iloista ja hautautua kuoren alle. Niin kuin silloin ennen… Kyllä mä pärjään jotenkin yksinkin. Kyllä mä pärjään. Joskushan se on kuitenkin kuoltava, miksei vaikka sitten viinaan vähän tai vähän enemmän etuajassa. Tai johonkin muuhun.

Kirjoittaminen on aina vaan niin vaikeaa, ei ehkä ihan mun heiniä, mutta helpottavaa jälkeenpäin… Yritetään taas.

Tässä mä vielä olen, vaikka kontrolli heitti kuperkeikkaa viikko takaperin… Täytyy oikeasti lopettaa lääkkeillä ja alkoholilla keskenään pelleileminen. Ja satunnainen viinaa vahvemmilla kamoilla sekoilu, mutta koukussa en myönnä olevani.

Ei juominkeja pariin päivään, olo on outo. Tavallaan tuntuu voittajalta, toisaalta ahdistavalta, fyysisesti aika heikko meininki. Tiedän, että ratkean viimeistään huomenna, onhan se nähty ennenkin etten omin voimin pärjää pidempään ilman. Koskahan se viime kerta oli…? Rahaa ei ole juurikaan, pää hajoaa, mutta keksin kyllä jotain. Järki huutaa katkoa, mieli viinaa… Kissahoitaja melkein järjestetty, yhden soiton päässä on ihminen jonka saan tueksi saattamaan kun vaan päättäisin lähteä. Selityksiä selityksien perään kyllä löytyy, enhän minä sitä puolituntematonta naapuria tänne kehtaa tuikata hoitajaksi karvakamuille, kyllähän minä tästä viinasta eroon pääsen kun pikkuhiljaa pidän näitä parin päivän raittiita aikoja useamminkin. Lehmät lentää ja sitä rataa :confused:?

kaffeemukille kiitoksia hyvistä linkeistä. Löytyi yllättäviäkin juttuja sieltä. Pitää vielä uudemman kerran tutustua niihin ja avata silmiä… Kuinka sitä valehteleekaan ittelleen jatkuvasti…

Tiinaliina, osanottoni veljestäsi, voimia hurjasti. Valitettavan usein asioita ymmärtää kunnolla vasta sitten, kun ne sattuu omalle kohdalle… Mutta aika parantaa haavat, eikö. Mulle isän kuolema oli paha paikka, mutta siitä selvittiin. Miksei tästäkin? Miksi pitää aina tehdä isoja virheitä ja joutaa itteni täysin kuoppaan, notta opin… Rapsutuksia kisseillesi :wink:.

Lähteäkö hakemaan kaupasta pari kaljaa…?

Mulla kissat on varmaan kans pelastaneet mun hengen. Olisin tappanut itseni jos niitä ei olisi ollut. Kuka niistä huolehtisi ja mihin ne olisivat joutuneet jos mua ei olisi? Joskus humalapäissäni vedin pillereitä naamaan tarkoituksenani saada henki pois iteltäni… No, heräsin oksennuksessani joskus vuorokauden kuluttua ja se kamala olo kesti vaikka kuinka pitkään. Aika paljon se säikytti. Vaikka pillereitä ei ollut tarpeeksi, olisin voinut tukehtua oksennukseeni.

Älä hae kaljaa, sinnittele edes huomiseen!!

Omituista, etten vieläkään oo retkahtanut. En siis sitten eilen lähtenyt hakemaan kaljaa, mutta nyt oon tuon saman tunteen kanssa taistellut tässä parisen tuntia. Lähteäkö, eikö lähteä… Tyhjät pullot jo vein kauppaan, mutten samalla reissulla ostanutkaan lisää, vaikka aikomus oli. Voitto sinänsä. Ihan ei ole tarkkaa tietoa seuraavasta rahapäivästä, siksikin koitan sinnitellä ilman viinaksia. Mutta edes se yksi sikspäkki tai jopa mäyris… Tuskin niinkään hauskanpitoon, “lääkkeeksi” kai sitten. Kuinka se mäyris siellä kaupassa huutaakaan nimeäni…

Jos kissat osaisi puhua, ne varmaan sanoisi, että mamma lopeta jo tuollasen elämän viettäminen… Anna meille se aika, jonka vietät pullojen kimpussa.

Retkahdin. Muuhunkin kuin alkoon. Tätäkö mun elämä oikeasti on? Katkomahdollisuus maanantaina 4 päiväksi. Riittääkö se? Menenkö? Miten saan tsempattua itteni sinne?

LiveForever, kuin itse olisin tuon alun kirjoittanut. Kaksi kissoista on jo sen verran iäkkäitä ja pienenä useamman kerran koteja vaihtaneita, etten haluaisi sitä stressiä tuottaa niille enää. Ei sillä, etteikö ne voisi saada hyvää uutta kotia, mutta haluaisin olla täällä ja tietää, että niillä on hyvä olla. “Olla täällä”, ei kuitenkaan elää. Olen täällä, nyt elän vain niiden takia. En halua itsekkyyksissäni viedä niiltä henkeä (lopettaa) sen tähden, että tekisin sitten niin itsellenikin. Valitettavasti humalapäissäni oon tullut miettineeksi sitäkin mahdollisuutta. Kolmas, pieni kauhukakara, on ansainnut nähdä vielä pitkästi elämää. :slight_smile:

Näihin tunnelmiin, näihin kuviin…

Pari raitista päivää taas ja tissuttelua muutama sen jälkeen. Ihmeellistä onnistumista, kaljahyllyjen ja Alkon ohi kävelemistä. Parina päivänä vain näitä tissuttelujuomia on tullut ostettua, ei kännäilyä, ei kamoja. Nyt kyllä aavistuksen vituttaa, kun juomat loppui kesken. Baariin en kuitenkaan lähde tuhlaamaan rahoja, en edes sen yhden kaljan hintaa. Mutta nyt kun sen tähän kirjoitin… yksi kalja, ei kai se olisi paha? Ei, en voi enkä jaksa lähteä. Tai jos sittenkin…? Ei. Ei. Ei. EI. EI! Ellei…?

Tervehdys Bb. Jos yhtään lohduttaa niin et ole todellakaan yksin… Kovasti kuulosti tutulta tuo kissojen elämääjatkava vaikutus. Täällä olis myös varmaan harakiri tullut aikoja sitten jollei nää ihanat tyypit olis pitäneet huolta musta. Tuo elämänalun tappo on niinikään tuttua, valitettavasti. Vaikka olen pakana ja suhtaudun vähän nuivasti lapsiin, niin silti pistää miettimään… että mikä minä olen kenenkään elämästä päättämään jos en edes itsestäni osaa huolehtia. Mutta siinäpä hyvä motivaattori ratkaisua puoltamaan.

Hienoa että olet onnistunut kävelemään pullojen ohi :smiley: Itse en siihen vielä kykene. No, hemmetti, lyhykäisesti sanottuna kaikki esittämäsi ajatukset niinsanotusti osuivat ja upposivat. Mullakin edennyt ongelman asteelle tuo muiden mömmöjen kombottaminen alkon kanssa. Mutta juu voimia sinne, enpä humalahöpise enempää :slight_smile:

PS. vituttaako ketään muuta toi kaffeemukin jeesustelu…? anteeksi en haasta riitaa mutta ei tarvitse tunkea mielipiteitä ihan kaikkialle

Pikainen kirjoitus vaan nyt, kun en muualle tai kellekään osaa, pysty, voi purkaa…

Pari päivää sitten “viihdyin” 3 päivää katkolla. Oli voitto mennä sinne, mutta helkatinmoinen alamäki luovuttaa kesken kaiken. Suoraan huipulta sontakasaan… Samalla matkalla, kun lähdin pois, hain jääkaapin täytteeksi kaljaa. Eihän ne pullot siellä kauaa pysyneet. Loppumaankin jo pääsivät, minnekään (viinakaupoille…) en himasta pääse kun ei ole avaimia vasta kun huomenna. Kädet tärisee, tai itse asiassa tuntuu että koko kroppa tärisee. Vaivun välillä omituiseen tilaan ja havahdun olevanikin täällä, missä sitten olenkin. Hulluksi tässä tulee saakeli. Itsemurhaakin suunnittelen, ei tätä vaan jaksa. Jos mä jossain onnistun, niin epäonnistumisessa kaiken suhteen.

Menenkö huomenna paikkaan, jonka oli tarkoitus olla jatkopaikka (onnistuneen) katkon jälkeen? Eihän mikään kerta viikkoon tapaaminen ja juttelu meikää kuntoon heitä. Tai siis on hyvin pieni todennäköisyys, että sellasessa tilanteessa jättäisin juomatta ja kärsisin nää vieroitusoireet yksinäni… Ei kai nuo mua heti katkollekaan uudestaan ota, kun varmaan ajattelevat, että luovutan taas? Enpä oikeastaan voi sinnekään mennä, kissahoitajaongelma… Helkkari mihin suuntaan otan askeleen? Pää hajoaa. HAJOAA.

Pikaisesti taas. Asiat suttaantuu parempaan suuntaan, ei heti paikalla, mutta pikkuhiljaa! Pieni toivon kipinä päällänsä nyt. :slight_smile:

Mikä toivonkipinä? Pian on mennyt vuosi viime kirjoitteluista, mutta tuntuu, että olen ihan samassa tilanteessa vieläkin. En mä kyllä ole, kun oikeasti rupee aatteleen. Tätä mun terapeuttikin yritti mulle toitottaa. Aineet oon jättänyt, en kumoa enää pulloa viinaa päivässä, ääni- ja näköharhat on jääneet. Kyllä mä edelleen juon, joka viikko, useammankin päivän joskus, mutta huomisen laivareissun (ryyppyreissun…) jälkeen ajattelin taas ottaa itseäni niskasta kiinni ja vähentää. Ehkä jopa lopettaa kokonaan. No en kai, mutta rutkasti vähentää kyllä. Antabukset naamaan joka päivä, niin eiköhän se siitä lähe sujumaan. Tosin ei ton Antabuksen kanssa nytkään kovin loistokkaasti oo mennyt, kun olen sen avopaikasta hakenut kahteen kertaan viikossa. Ei mitään tehoa. Mutta jos sen joka päivä ottaa, niin kokeiltu on, että silloin ei kerta kaikkiaan voi juoda. Vaikka eihän sen pitäisi mistään Antabuksesta olla kiinni, vaan omasta päästä. Pitää päättää, että vähentää eikä ajatella, että Antabus tekee sen puolesta. Ei se ainakaan mulla toimi niin.

lipittää kaljaa :unamused:

Tässä on kyllä kerinnyt sattuun kaikenlaista. Vuoden vaihteessa olin sairaalassa jatkuvien unilääkkeiden yliannostusten takia, no ja harhojen tietenkin, ja mitä kaikkea masennusta siinä nyt oli. Ja on vieläkin. Mutta mut heitettiin sieltä ulos, kun kissanhoitolomilla join ja käytin ominpäin mielialalääkkeitä ja rauhottavia. Olin myös päiväsairaalassa hetken aikaa sen jälkeen, mutta sieltäkin heitettiin ulos, kun kännipäissäni en saapunut aamulla paikalle. Päihdepsykiatrinen sairaalakin tuli koluttua, mutten viihtynyt ja jaksanut olla ottamassa apua vastaan sieltä paria viikkoa kauempaa. Tutkimukset kuitenkin jatkuivat avopuolella ja ovat juurikin saatu päätökseen, tuomiona skitsofrenia (joka oli aiemmin vaan jotenkin vaakalaudalla, että onko jotain lievempää sittenkin, mutta eipä näköjään), alkoholiriippuvuus, epävakaa ja estynyt persoonallisuus. Hyvin ne kertovat mun olemuksesta…

Tällä hetkellä käyn edelleen terapiassa kerran viikossa, viime vuoden lokakuustako asti olen käynyt, mutta se kai loppuu syksyn jälkeen. Koittavat mua kovasti työntää enemmän tuonne päihdepsykiatrisen avopuolelle, jossa siis olenkin käynyt ne Antabukset hakemassa ja vähän juttelemassa. Mua tää kuvio ei yhtään miellytä. Mulla on hyvä keskustelusuhde sen nykyisen terapeutin kanssa, en tahdo saada hyvää kontaktia siihen toisen paikan sairaanhoitajaan, jonka kanssa oon koittanut jutun juurta vääntää. Vartin käynnit ei oikein riitä mulle, mutta meiltä jotenkin loppuu aina jutut kesken. Toisekseen, olen aivan korviani myöten ihastunut siihen sairaanhoitajaan… :laughing: En usko kuitenkaan, että se on esteenä sille. Osaan mä pitää tunteet kurissa tässä tapauksessa. No, tuota, mä olen aivan umpi-ihastunut siihen mun toiseen terapeuttiinkin… :blush:

No, että tämmöstä tänään. Lupaan kirjoitella useammin jatkossa. :slight_smile: Tässä on elämä vaan ollut niin solmussa, ettei oo jaksanut näppäillä sanoja ruudulle. Olis se varmaan auttanut, mutta mennyttäpä ei voi ottaa takaisin.

Nauttikaa vielä kesästä, kun voitte! :wink:

Moi,

Monelle tää palsta toimii varmaan päiväkirjamaisesti. Jälkeenpäin voi lukea omia juttujaan ja ehkä vähän miettiä, mihin suuntaan asiat on ajan kuluessa menneet.

Kun sulla nyt tulee vuosi täyteen Plinkkiläisenä, niin kysytäänpä sama kysymys minkä kysyit itseltäsi ekassa viestissä:

Oletko alkoholisti? Tuntuuko, että vähentäjät on sinulle sopiva palsta, vai oletko päättänyt pyrkiä raittiuteen ja siirtyä lopettajien puolelle?

Mukavaa joka tapauksessa, että kirjoitat!