Joskus on aika vaikeeta

Moi

Ajattelin nyt hiukan kirjoittaa kun olen vähän uuvuksissa. On ollut hieman raskas vuosi tämä kuluva. Kertomista on vaikea aloittaa jos ei aloita alusta tätä juttua
Muutama vuosi sitte selkäni hajosi- olin monta kuukautta sairaslomalla, jonka jälkeen tehtiin työkokeilu ja minut siirrettiin osastotyöstä (olen sh ja töissä mielisairaalassa) hallinnollisiin tehtäviin. Työkokeilu sujui siltä osin hyvin että jaksoin sitten tehdä jatkuvista kivuista huolimatta työtä n. 1.5 vuotta kunnes selkäsäryt muuttuivat sellaisiksi että jalat lähtivät alta. Jouduin jäämään sitten saikkuun.

Kävin sairaslomani aikana useasti sekä keskussairaalassa fysiatria, anestesia yms. jutuissa, kaikki mahdollinen koitettiin. Selkeinä löydöksinä oli erilaisia “pikkuvikoja”
selkärangassa sekä selkeät hermovauriot molemmissa jaloissa. Pääsin myös kipupolille jossa koitettiin kipu stimulaattoria (sikamaisen kipeä operaatio sen asennus), kipupumppua morfiinilla suoraan selkäydinkanavaan. Näistäkään ei selkeää hyötyä tullut, jalat lähtivät edelleen alta. Aloin sitten syödä metadonia ISOLLA annoksella. Ja sain jonkin helkkarin ketamiini hoito sarjan, ei se silti sattunut. Vihdoin kaiken tämän jälkeen otettiin uusia kuvia ja selkäni avattiin (tässä yhteydessä löytyi sitten selkeät vauriot jotka hermoja painoivat). Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen heitin kyynärsauvat kokonaan pois. Lääkitystä tässä 5 vuoden jaksolla on ollut todella runsaasti, kaikki mahdollinen on koitettu, mutta vain erittäin korkeilla opiaatti annoksilla pysyin edes jotenkin toiminta kunnnossa. Tämän viikon alusa lopetin nuo opiaatit kokonaan ja fyysisiä vieroitusoireita toki on ollut, mutta ei silti niitä mieli tee. Itselle tuntuu olevan paras tapa päästä riippuvuuksista on vetää hetken täydet ja sitten LOPPU. Ilmeisesti tässä nyt sitten kävi niin että minulle jäi pysyvät hermosäryt ja tuntopuutokset jalkoihin, sekä jatkuva selkä kipu. Onneksi olen nyt selvä ensimmäisen kerran sitten vuosiin (ei siis vahvoja lääkkeitä käytössä.)

Hypitään välillä asiasta toiseen. Taloudellinen tilanteemme hipoo katastrofia, vielä ollaan pystytty tasapainoilemaan niin ettei olla ulosotossa, mutta esim lämmitysöljy on nyt ollut loppu kohta 3 vuotta (onneksi edes puuta olemme saaneet). Toimeentulotukea emme saa, koska vaimo käy töissä ja minä saan ansiosidonnaista nyt kun kelan sairaspäivät taas kerran ovat täynnä. Kuntoutus-tuki hakemukseni ei mennyt läpi edes vakuutusoikeudessa vaikka erikoislääkäreiden lausuntojen mukaan en ole työkykyinen ollut. Kusessa ollaan kai lähinnä sen takia kun minä tyhmä elätin meitä luotolla ensimmäisellä sairaslomajaksolla kun kuvittelin saavani oikeaa hoitoa ja palaisin työkykyiseksi. On sanottu että
pitäis käydä uimassa ja muuta sellaista, mutta ennenmmin olemme yrittäneet antaa lapsille edes jotakin mukavaa, harrastuksiin siis. Viimeksi kun kävin sossussa vuosi sitten, kun raha-asiani siirtyivät liitosta kelaan ja jostakin syystä kesti melkein 2 kuukautta ennen kuin mitään maksoivat, saatiin sitten 15euroa, kun mitään oikeita laskuja ei huomioida.

Tämä vuosi tuntuu olleen aika rankka noin niinkuin henkisesti minulle, varmasti myös muille (ainakin nuo raha-asiat rassaavat vaimoa) ja ainahan kaikki heijastuu kaikkeen. Oikeastaan pitää aloittaakin
kertominen vuoden 2011 syyskuulta jolloin vihdoin sain lääkärin määräämään uuden magneettikuvauksen ja konsultoinnin neurokirurgialta. Olin todella
väsynyt ja loppu jo tuossa kohtaa, luulisin ja minut oltaisiin otettu jo kipupolilla lähes väkisin kriisiosastolle välittömästi. No, sain todellisen joululahjan kun neurokirurgian johtavayllilääkäri päätti leikata selkäni ja minulle tehtiin kiireellinen lähete siihen leikkaukseen (joka kuitenkin tehtiin jonon purku leikkauksena vasta kesän alussa). Se kuitenkin hieman antoi uskoa tulevaisuuteen.

Helmikuussa taas lisättiin kantamaani kuormaa kun äitini yritti tappaa itsensä lääkkeillä, kuitenkaan onnistumatta. Päätyi onneksi psykiatriseen (kiitos minun ja siskoni painostuksen) sairaalaan. Hänen hoitonsa jatkuu edelleen ja ilmeisesti kyseessä on vakava ja pysyvä sairaus. Olimmehan me huomanneet jotain outoa hänen ja isäni käytöksessä, mutta luulimme sen johtuvan vain runsaasta alkoholinkäytöstä. Kävi ilmi että äitini oli pitänyt isääni huumattuna jo useita kuukausia (pikkuhiljaa varastetuilla lääkkeillä) ja heidän raha-asiansa olivat taas ihan sotkussa. Kaikki laskut maksamatta pitkältä ajalta ja molemmat olivat päätyneet jo ulosottoon. Tämä oli tietysti aika järkytys isälleni joka luuli kaikkien asioiden olevan hyvin (olivat kuitenkin saaneet useita pieniä perintöjäkin lähivuosina). Kaiken muun lisäksi äitini oli sotkenut myös dementoituneen mummoni, joka asuu hoitokodissa, raha-asiat (on mös ilmeisesti perinnässä). Tässä kohtaa jouduin tietenkin tukemaan molempia, erityisesti isääni joka ei osannut edes pankki automaattia tai kännykkää käyttää. Minullahan sitä henkistä voimaa löytyy!

No, olin tietenkin iloinen siitä että leikkaus onnistui ja vanhempienikin asiat tuntuvat jotenkin sujuvan. Tuli heinäkuun loppu ja enoni soitti puhelun jossa kertoi
että häneltä oli löytynyt laajalle levinnyt syöpä jolle ei voida tehdä mitään, hän kielsi kertomasta asiasta muille, mutta me kävimme 2 kuukauden aikana
useita, raskaita puheluja kunnes viimein sain muulle suvulle kertoa asiasta. Tässä vaiheessa oli kyse enää kolmesta viikosta elinaikaa. Eno saattaa noin yhtäkkiä kuullostaa hieman kaukaiseltakin sukulaiselta taustoja tietämättä; Isäni ja äitini toimivat aiemmin yrittäjinä, mutta isäni oli tuurijuoppo, kännissä väki
valtainen sika joka uhkasi meitä kännissä veitsillä ja aseilla. Sisareni hakeutui pois kotoa käymään yläasteensa. Minä jäin kaiken paskan keskelle, näin jälkeen päin ajatellen taisin hieman oirehtia murroiässäni; harrastin bensan imppausta (jonka lopetin omalla tavallani joko lähtee henki tai sitten loppu imppaus, no lähti vaan taju) ja koulusta lintsausta, useamman kerran ajoin tien yli sivuille katsomattani mopolla ja ajatuksena että jos käy tuuri ja joku osuu minuun (onneksi kai ei kuitenkaan osunut, koska elämä kuitenkin antoi lopulta minulle useita rakkaita lapsia ja rakastavan puolison). Kavereita minulla oli onneksi myös, mutta runsaan alkoholin käytön aloitin 14-vuotiaani, jolloin myös ensimmäisen kerran ajelin pitkin kyliä perheemme autolla. Minulla kävi mieletön mäsis enkä koskaan joutunut tekemisiin poliisin kanssa, kerran ne kyllä yritti kiinni ottoa mutta eivät raukat onnistuneet. Pääsin lukioon koska ylä-aste minulta, ihme kylläkin, meni kohtuullisilla numeroilla läpi, mutten jaksanut sitä käydä, lähinnä kuljeksin ympäri kyliä päivisin. Välillä sekaisin kuin seinäkello, välillä en. Muutin 16-vuotiaana perheettömän enoni luo asumaan osittain ja töihin hänen rakennus yritykseensä. Enoni toimi isänäni silloin kun sitä eniten tarvitsin, me molemmat sen kyllä tiesimme ja suhteemme oli erittäin läheinen. Onneksi pystyin ja sain sen hänelle vielä tänä syksynä kertoa. Tapasimme viimeisen kerran vuorokautta ennnen hänen kuolemaansa ja onneksi hän oli vielä tajuissaan ja saimme hyvästellä toisemme vielä kädestä pitäen. Tietenkään en saanut keskustelujemme aikana sortua heikkouteen vaan taas kerran olin vahva, jaksoin kuunnella, tukea, keskustella kivusta (joka meillä oli nyt sitten yhteinen asia), myös toivottomuudesta, ja kummallakin välillä mielessä häilyneissä ajatuksissa itseaiheutetusta kuolemasta. Jota en kyllä IKINÄ tule (paitsi jos saan syövän, mikä voi suurella todennäköisyydellä suvussa kulkea; Useita esivanhenpia siihen nyt sitten mennyt) tekemään. Olen lähipiirissä saanut kaksi kertaa sen kokea, setäni ja vaimoni siskon mies sellaisen tekivät. Ei ne mitään olen vahva.

Kas, unohdin tuolta kertomuksesta vallan ne kerrat jolloin lapsena otin (fyysisesti olin vahva) isältäni veitsiä tai pyssyjä pois. Välillä vedin sitä turpaankin, kaikki huipentui erääseen iltaa kun taas kerran kavereineni ryyppäsimme kotonani ja ilmesesti eräs kaveri sotki viinaan jotain mömmöjä. Kaikki meni ihan sekaisin ja isäni alkoi (tällä kertaa selvänä) uhkailemaan aseella meitä. Tappelun huumassa ase laukesi ja osui äitini jalkaan. Seurasi pitkiä hoitoja hänelle kun sääriluu oli paskana. Saimme isäni kanssa lopulta sakkotuomion oikeudessa. No, saatiinpa yksi perhesalaisuus taas lisää. Vahva kun olin ei se mitään, anti mennä vaan.

Armeijassa olin kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla puhkesi umpisuoli ja meinasin sitten kuolla vatsakalvon tulehdukseen. Silloin opin ensimmäisen kerran mitä KIPU on. Haava tulehtui ja se avattiin kylpyhuoneessa saksilla puuduttamatta, kun eivät suostuneet ottamaan leikkaussaliin tulehtunutta haavaa sotilassairaalassa. Silloin se oli onneksi ohi menevää kipua. Nykyään olen todella paljon viisaampi kivun suhteen, aina löytyy suurempaakin tuskaa, selkäleikkauksen jälkeen menin kipushokkiin ja luulin kuolleeni, olin oikeastaan ihan tyytyväinen siihen tilaan, en ole sitä kenellekään kyllä kertonut aiemmin. No sain vielä toisenkin samantapaisen kohtauksen, mutta toiveistani huolimatta pysyin tajuissani siihen saakka kun minut ruiskutettiin täyteen Ketamiinia (tietysti ilman diapamia, jolloin voikin sitten saada pikkuisen hallusinaatioita), oli toki mielenkiintoista kun maailma muuttui kuutioiksi ja liuin kauas pois, hetkeksi.

Armeijan jälkeen kiinnostuin psykiatrisesta , hain kouluun ja pääsykokeissa en muistanut hainko minne olin hakemassa, no reippaana ja nokkelana kopion sen kohdan vierustoverilta. Pääsin sisään kouluun, ihme kyllä valmistuinkin. Koulun alalla työskentelin seka raksalla että hoitoalalla. Koulun jälkeen työllistyin välittömästi psykiatriseen sairaalaan. Työtapaani ja persoonaani ainakin sanottiin kelvolliseksi. Olen rauhallinen joka tilanteessa, sama se uhataanko veitsellä tai tuolilla, niitä on nähty. Vaikeimmissakin tilanteissa pyrin kohtelemaan potilaita niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Tältä osin omatuntoni on puhdas, vaikka toki tiedän että selkäni takana eräillä ihmisillä oli eläimellisiä tapoja opettaa potilaita käyttäytymään :frowning: Ylenin vähän niinkuin vahingossa apulaisosastonhoitajaksi koska halusin olla lojaali uudelle, joukostamme nousseelle, osastonhoitajalle. Kävi lopulta ilmi että kaikki paska jutut jäi minulle, työsuhteiden lopettamiset, listat jne. Osastonhoitaja ei ollutkaan niin vahva kuin olin luullut.

Taisin jo kirjoittaakin että raha-asiat on ihan päin helvettiä, nytkin meillä on 20 euroa ja pitäis ostaa bensaa, ruokaa onneksi on, mutta kai sitä maitoa ainakin pitää hankkia. Ostettiin silti bonuksilla hänen astmalääkkeensä.

Siskon elämä on yhtä draamaa ja kaikki kaadetaan tietysti mun niskaan. Eräs läheinen joutui yhteen Hattujen kanssa. Täytyy vaan toivoo että pitävät paskansa vaan omissa ja jättää läheiset rauhaan.

Miksi sitten kirjoitan juuri tänne? Itken usein, tahtomattani yksin ollessani, toisille en tietenkään voi tätä näyttää, minun on OLTAVA VAHVA. Luulen että minun olisi pakko saada purkaa tätä kuormaa jollekin. Minulla on kyllä työterveyslääkärin aika, mutta silloin keskustellaan siitä kun pitää palata töihin vuoden. Haluan töihin enkä tiedä uskallanko hänellekään näyttää että kuorma tuntuu aika painavalta. Vittu, joulukin on tulossa. JOS EDES JOKU JOSKUS KYSYIS MITEN MINÄ JAKSAN! Ja toki toivon että tää kirjoitus vähän poistais lastia niskasta. Joskus kai se on pakko sitten olla väsynyt…

Koko läjästä ei paljon muuta hyvää löydy kuin se etten olisi koskaan saanut olla näin paljon lasteni kanssa ilman tätä sairautta sekä se että aviopuolisoni on jaksanut olla kanssani. Tää on nyt muutenkin outoa minulle, ehkä olen masentunut ehkä vain surullinen? Kaiken pitäisi olla paremmin kuin pitkää aikaan.

No, nyt lähetän tämän ennen kuin taas vedän roolin päälle.

Ei ole helppoa sunkaan taivallus, vaikka vahva oletkin. Oikeasti siis aika vahva, kun olet kestänyt kasassa kaiken tuon. Vaikka psykiatrinen sairaanhoitaja oletkin, voit hakea itsellesi tukea jostain. Tärkeintä olisi joka tapauksessa, ettet unohda itseäsi ja itsestäsi huolta pitämistä, millä tavalla sen sitten teetkin. Paljon voimia, olet upea ihminen!

Kuulehan Vahva Ihminen!

Pelottavan todelliselta ja tutulta, samalla kuitenkin niin vieraalta kuulosti tuo sun kertomuksesi.
Käsittämättömän ihanaa että sinulla on lapsesi ja vaimosi, joiden vuoksi jaksat olla vahva.
Ei kuitenkaan aina kannata yrittää olla supervahva, varmasti läheisesi ymmärtäisivät oloasi ja selkeää ahdistustasi kun joku kaunis päivä istut heidän kanssaan sohvalle ja kerrot koko tarinan. Häpeän tunne on aluksi aivan nääntävä, mutta lopputulos saattaa yllättää ja sun oma olo kevenee koska tiedät että rakkaasi tietää miksi olet sinä.

Pistää hiljaiseksi, aikamoiset elämänkokemukset. Olet kyllä todellinen selviytyjä ja arjen sankari. Toivon sulle helpompia vuosia jatkossa, sinä jos kuka olet ansainnut rauhaa, tyytyväisyyttä ja iloa elämääsi!