Joko nyt riittäisi?

Hei. Olen lueskellut muiden tekstejä täällä, ja päätin että haluan kirjoittaa myös omani. Kirjoittaminen selkeyttää asioita ja auttaa näkemään tän asian jotenkin vähän kauempaa.
Olen 23-vuotias nainen. Olen ollut avosuhteessa kaksi kertaa, ja kummassakin suhteessa alkoholi oli/on ongelma. Ensimmäisen avomiehen kanssa muutin yhteen jo 16-vuotiaana, joten onhan tästä kertynyt muutama vuosi kokemusta vaikka näin nuori oonkin :confused:

Olen seurustellut nykyisen avomieheni kanssa kolme vuotta, yhdessä ollaan asuttu vähän päälle kaksi vuotta. Koko suhteen ajan mies on juonut liikaa. Alussa en tajunnut miten vakava ongelma on. Viikonloppuisin ja lomilla mies on aivan tolkuttomassa kännissä ja se tietenkin jatkuu useita päiviä, kun pitää tasoitella ja, kas kummaa, se tasoittelu jatkuukin taas seuraavaan päivään. Suhteen alussa kanniskelin miestä baareista kotiin, mutta aamulla sillä oli niin kamala morkkis ja kurja olo, etten edes sanonut asiasta juuri mitään, vaan säälin sitä ja ajattelin, että kyllä se nyt tästä tajuaa, että pitää vähän rajottaa juomista.
Kun niin ei kuitenkaan tapahtunut, aloin nätisti ja varovaisesti huomautella, että asialle olisi syytä tehdä jotain. Jos menin tekemään sen virheen, että sanoin asiasta jo seuraavana päivänä, sain kuulla aivan uskomattoman järjettömiä, vihaisesti tiuskittuja tekosyitä (”en ollut humalassa, vaan kaatuilin koska ulkona on niin liukasta, olen juonut vaan kolme olutta, minä sen parhaiten tiedän paljonko oon juonut” jne…) ja haukkumista tyyliin ”etpä säkään todellakaan mikään täydellinen ole”. Hyökkäys on paras puolustus…

Oon pyrkinyt olemaan ihan yliasiallinen tän asian suhteen, koska se on niin herkkä paikka miehelle. Koetan järkeillä, en korota ääntä vaan keskustelen rauhassa. Oon myös tajunnut, että asiasta puhutaan vasta kun se on kokonaan toipunut krapulasta, jolloin myös se kykenee jotenkin järkevään keskusteluun, ja useimmiten myöntää että jotain täytyis tehdä.
Musta on viime aikoina tuntunut, että se on tajunnut asian todellista luonnetta. Se on myöntänyt olevansa alkoholisti. Oon ollut tästä niin tyytyväinen, että oon yrittänyt sitten yhdessä sen kanssa miettiä keinoja, joilla sen juomista saataisiin hallintaan. Siis hallintaan, hän ei tietenkään kokonaan tahdo lopettaa, kun olut maistuu niin hyvälle, ja onhan se kiva että voi otta saunakaljan, ja blaablaa.

Jos mies on mokaillut kunnolla, niin mua lepytelläkseen se on ehdottanut, että on tietyn ajan juomatta. Pystyy kyllä olemaan juomatta kun niin päättää, mutta kun tää sovittu aika on kulunut niin sama jatkuu. Näitä jaksoja on ollut ihan tasaiseen tahtiin ja aina sama juttu. Mies on itsekin aina saman toistuessa niin pettynyt itseensä että säälittää.
Tää viikonloppu meni just näin, vielä perjantaina puistossa kavereiden kanssa mies kehotti mua olemaan huolehtimatta, nyt asiat on kunnossa ja hän vihdoin osaa ottaa kohtuudella. No osasiko – ei tietenkään. Nyt tiistaina alkaa toipua, kamalat morkkikset tietty. Sanoi mulle, että aikoo nyt hakea antabukset. Sanoin takas, että mieti nyt vielä äläkä lupaile mitään vaan morkkiksissa, harkitse mitä tahdot tehdä.

Olen itse mietiskellyt tässä sunnuntaina ja eilen paljon, ja tullut siihen tulokseen ettei tää enää voi jatkua. Oon koko ajan ajatellut, että miehen täytyy tehdä itse ratkaisunsa, ilman että mä pakotan tai painostan siihen. Oon kuvitellut, että nyt ollaan jo lähellä jotain sellasta lopullista läpimurtoa tai jotain, hah! Samaahan tää onkin ollut koko ajan, sitä ”vähentämistä”. Nyt muiden tekstejä lukiessa olen tajunnut, ettei tässä ole mitään järkeä. Että tää on ihan yleinen kaava, ja se, että se pystyy olemaan juomatta tietyn ajan, ei tarkoita sitä, että se voisi kokonaan juomista lopettamatta saada asiaa järjestykseen. Nyt tajuan, ettei se vain onnistu, ei ikinä. Ja oon tajunnut myös sen, että mun on tehtävä omat ratkaisuni, eikä se ole miehen painostamista. En halua enää asua yhdessä, jos mies ei lopeta, lopeta kokonaan.

Tää sama on jatkunut jo niin kauan, että oon ihan äärettömän väsynyt ja kyllästynyt koko aiheeseen. En jaksais puhua koko asiasta, kaikki on jo sanottu. Tuntuu kuin mun tunteet olis jo loppuneet, oon vain kyllästynyt. Mutta kai niitäkin vielä on, kun muiden kirjoituksia lukiessa itkin ja nauroin; miten helpottavaa että muilla on samanlaisia kokemuksia. Tunnistin niin monet tilanteet ja tunteet, se tuntui todella hyvältä. En ole viitsinyt edes paljoa tästä jutella ystäville tai muille, kun ei ne kuitenkaan ihan tajua koko asiaa. Oon pitänyt tätä sisälläni ja yrittänyt miettiä jotain ratkaisuja. Olisinpa lukenut näitä tekstejä jo aiemmin.

Haluan nyt kirjottaa tän kaiken ylös, jotta en unohtais koko asiaa kun on muutama viikko mennyt taas hyvin. Me ollaan tehty vaikka minkälaisia sopimuksia, mutta aina ne on unohtunut ja niistä on lipsuttu. Jotenkin en vaan jaksa vahtia ja vartioida miestä ja muistuttaa aina, että hei, ei tää viimekskään toiminut että otat vaan pari, ei vaikka nyt oletkin pystynyt olemaan juomatta x ajan.

Mua mietityttää myös se, että vaikka mies lopettais kokonaan, voisinko ikinä olla varma? Silloinkin, kun se on jonkun aikaa ollut juomatta, olen ollut tosi herkillä tän asian suhteen. Yritän olla näyttämättä sitä, koska mies hermostuu ja tuntee, etten luota siihen. Tahtoisin olla kannustava, mutta enhän mä siihen luotakaan, miten voisin? Mietin, onko tää aina tätä samaa epävarmuutta, kun kaikki voi ihan yhtäkkiä kaatua. Haluaisin pystyä suunnittelemaan tulevaa jotenkin. Haluaisin jossain vaiheessa saada lapsia, mutta voisinko ikinä ottaa sitä riskiä miehen kanssa?

Mulla menee nyt muuten niin hyvin, oon aloittanut opiskelut yliopistolla, mulla on uusi ihana harrastus, oon ryhtynyt tekemään vapaaehtoistyötä. Ehkä nyt olen tajunnut tän asian paremmin ja nähnyt selvemmin, kun muut asiat sujuu niin hyvin. Mulla on niin hyvä ja kiva oma elämä, joka on aikalailla erillään miehestä. Näen, että pystyisin ja pystyn ihan hyvin elämään ilman sitä. Mun hyvä ystävä erosi just avomiehestään, ”vaan” koska olivat niin erilaisia. Mitään suurta Ongelmaa ei siis ollut. Se ehkä herätteli myös mua. Irti voi päästää ja uskaltaa hypätä ja etsiä sitä jotain, vaikka ei edes tietäisi mitä se jokin on.

Aikamoinen vuodatus tästä tulikin :smiley: No niin, saas nähdä miten käy, illalla mun luennon jälkeen pitäis taas vaihteeksi tästä keskustella. Hohhoijaa.

Fiksua pohdintaa, asioillahan on puolensa ja puolensa.
Kuulostaa että avokkisi ei ole täysin paatunut, kerran voi myöntää ongelmansa-edes osittain.
Yhdesä asuminen aiheuttanee sen, että joudut kierteeseen jossa joudut katsomaan osittain sormien läpi asiaa, senlisäksi varomaan sanojasi mikäli väärällä hetkellä otat asian esiin? Kuten mainitsit että olet taluttanut miestä kotiin yms. Tämähän ei mahdollista sitä, että voisit tehdä rajat hänen käytökselleen, sanoa että jos et voi kävellä niin kukaan ei tule taluttamaan. Alkkishan mahdollisuuden mukaan hakee sitä henkistä ylivaltaa, koska joutuu suojelemaan omaa juomistaan. sekä hakee mahdollistajaa tiedostamattaan, joka suojissa mokat peittyy. Vrt just tämä että on joku joka taluttaa hänet kotiinsa.
No poismuuttohan ei tarkoita että on pakko erota, mikäli tunteita vielä riittää. Se vain tarkoittaisi, että voit lyödä luukun kiinni siksiaikaa, mikäli miekkonen tekee tempauksiaan.
a-klinikan terapia voisi auttaa tai neuvonta.

Elämässähän voi aina kaikki kaatua. Jos ei miehellä ole juopa, niin voihan kehen tahansa iskeä vaikkapa jokin muu onnettomuus. Eli jos haluat ottaa selville voiko miestäsi auttaa noin nuorena kuitenkin alkoholisoitumasta, niin ei muuta kuin apua hakemaan.
Jos tahtoa on ja suhde olisi muuten sitä mitä toivot, niin asioista selvää ja toimintasuunnitelma valmiiksi.
Mielestäni on hyvä, että et kuulosta pitävän suhdetta oman elämäsi keskipisteenä. Kuulostaa mielestäni hyvältä, että et ole sidoksissa mieheen niin että elämääsi ei enää mahdu mitään muuta. Siitä on etua, joko eron tullen taikka sitten ihan siinä, miten pystyt ottamaan etäisyyttä tilanteeseen kun miehellesi käy retkahdus, ja jopa siten tukemaan miestäsi raittiuden polulla, mikäli hän sen tien joskus valitsee kohdattuaan kenties riittävät todellisuudet ja itselleen asioita selkeyttävät faktat, mitä hänen juomiseensa tulee. Koska kukaan ei voi toisen puolesta raitistua ja jossain vaiheessahan on päätettävä, että jäädäkö odottamaan vai ei, niin on ainoastaan hyvä jos elämä yksinään ei tunnu ainakaan pelottavalta. Mitä tulee pelkoon että toinen voi retkahtaa milloin tahansa, niin tätä olen paljon miettinyt itsekin. Ehkä se on pelko, jota tulis käsitellä ihan omanaan, miksi pelkään? Koenko olevani vastuussa, onko minun vaikea päästä omien tunteideni herraksi sillä aikaa kun herra on “liikenteessä”…työstettävää voi olla sitten molemmin puolin, ajan saatossa alkoholi kierouttaa suhteen kuin suhteen, ja siksi suosittelen ulkopuolista apua, on auttanut ainakin minua! Huolimatta siitä, päätyykö lopulta yhteen vai erilleen, asia on silti todellinen. Varsinkin jos se todelliselta tuntuu.

Vielä tuosta pelosta, että kyllä se kouristaa mahassa tieto, että toinen aloitti alkon taas.
Osittain tämä tunne pahenee, jos joutuu vierestä katselemaan sitä ns. tasoittelua. Ei siinä juovan ihmisen vieressä oikein pysty normaalisti olemaan, ja mielestäni ei tavallaan pitäisikään voida, silloinhan sitä olisi jo itsekin syvälle paatunut ja menettämässä omankin herkkyytensä. Kipu kertoo meille, että asiat ei ole hyvin. Ne tunteet varoittavat, ja kertovat enemmän kuin järki ja silmät yhteensä. sekä positiivisia että negatiivisia tunteita pitää voida kuunnella.

Kiitos vastauksesta :slight_smile:
Mies on mua vanhempi, kolmikymppinen, ja sillä on ollut tää ongelma jo pitkään. Ennen kuin me tavattiin, se oli aika lähellä pohjaa ja ryyppäsi käytännössä joka päivä. Senkään takia en oo oikeen uskaltanut/viitsinyt sitä kovistella, kun se on jo muuttanut niin paljon juomistaan. Nykyisin juominen ei oo jatkuvaa, vaan vain viikonloppuisin. Keikkatyö kuitenkin mahdollistaa sen, että krapulassa voi maanantain olla pois töistä.
Se on joskus vihjannut, että lapsuudenkodissa isä joi liikaa ja äiti taas on hyvin tarkka asiasta, myös poikansa kohdalla. Sinänsä kyllä ihan aiheesta… :smiley:

Mielestäni teet ihan fiksusti kun et ala kovistelemaan. Pahintahan olisi moralisointi ja holhoaminen, niillähän voi olla jopa käänteinen vaikutus eli mies ryyppää sitten uhallaankin…Kai se tunne siitä että on itse itselleen vastuussa, eikä mahdollinen raitistuminen tapahdu siksi että pitää miellyttää toisia, takaa paremman raittiuden.
Se mitä voi tehdä, on antaa se valinnan vapaus että juo minkä juot, mutta valitettavasti me ei voida silloin olla yhdessä tms, tai että sinun täytyy sitten tehdä mikä itselle on parhaaksi ja kuuluuko sitten parisuhteeseen useamman päivän breikkejä…entäs jos sinä vaikka katoaisit noin 4 päiväksi, kävisikö se niinpäin, vai onko toisella oikeus laittaa ranttaliksi ja olla pois parisuhteesta. toinen sitten päättää kumpaa haluaa mieluummin, parisuhteen vai juomisen, kun molempia ei voi saada yhtäaikaa.
Mutta sehän ei kannata mennä erolla uhkailuun, kuten et kuulostanutkaan sellaiselta “minä vai viina” , vaan ihan omista lähtökohdista antaen toiselle valinnan vapauden.
Mutta, sanoisin silti että jos alkaa selitellä toisen puolesta, mihin helpolla haksahtaa, että on jotain lieventäviä asianhaaroja. Itselläni se on aina ollut se, että haluan juoda joskus itsekin niin ei alkuun kehdannut toiselle sanoa, että hänen juomisessaan on vikaa. Taikka sitten se, että jos toinen kuitenkin “yrittää”, niin mun pitää siitä sitten olla niin kiitollinen, että sallin tietyssä määrin…no siinä sitä taas on tavallaan tuomaria, että minäkö sen päätän että milloon toinen juo liikaa, ja mitä hän “saa” juoda ja mitä hänellä on oikeus juoda kun on ollut “kunnolla” ja hyvä poika. Eli…Itse joudun paljon näitä asenteita varomaan, ja pidän mittarina että vaikka mies joisi tasan kerran vuodessa, niin jos se tuntuu pahalta niin en kaada sitä toisen niskaan mutta reagoin siihen kyllä, enkä laske määriä tai kertoja. Eli alkkis kun tulee kertomaan, että montako kaljaa hän on juonut, en kuuntele mitään enkä ota siitä itseeni…Annan selittää mutta sensijaan että punnitsisin että toimin senmukaan, mikä on käytös todellisuudessa eikä kertomusten ja selitysten mukaan. Siinä kun käyttää aivojaan toisen juomisen laskelmointiin, saattaa menettää sen kipinän toista kohtaan kun suhde muuttuu hoitaja/potilas tai vanhempi/lapsi poliisi/roisto- akselille…siksi minäkin kannatan sitä ulkopuolista näkökulmaa ettei parisuhteessa kummankaan tehtäväksi tule olla toisen vartija, ja se itse suhde säilyisi kunnossa kun mahdollista sairautta todetaan ja yritetään hoitaa.