jälkiviisauksia

Jälkiviisaudesta kirjoitti jo Huovinen Havukka-ahon ajattelijassa niin osuvasti ettei sitä viitsi alkaa kehumaan. Viisastelulta se yleensä maistuu . Ja sitä on.

Mutta kun ei malta olla joskus miettimättä vanhoja juttuja niin ei.

Niinkuin juopottelua, ja sen lopettamista, vaikkei sillä asialla tämän päivän elämäni kanssa ole mitään tekemistä. Eikä varmasti kannattaisi uhrata ajatustakaan, ajastaan nyt puhumattakaan, semmoisen henkilöhistorian uumeniin hautautuneen elämän turhan sivujuonteen tikulla toimimiseen.

Mutku… Ihan muiden asioiden yhteydessä välillä tulee mieleen että samoja piirteitä on muissakin jutuissa.

Nyt tuli mieleen se,että olisiko osa ratkaisua joskus se, että oppii erottamaan halut ja tarpeet toisistaan?

Haluillensa voi aina jotain tehdä ,tarpeille ei välttämättä. Eiköhän halun taustalla liene jokin mielikuva, tarina siitä millainen se halun toteutuma, saavutettu asia,tavara tai olotila olisi?
Tarinaa voi muuttaa, itsehän me tarinamme kuitenkin sepitämme.

Ehkä se itsesuggestioni,itseni psyykkaaminen, josta paljon olen höpissyt, oli juuri sitä, tarinoiden ja mielikuvien uudelleenkirjoitusta?

Eikä se varmasti koko totuus ollut, kai siinä muutakin tekijöitä oli.

No, Olipa miten vaan. Silloin kun itse tuota juomisasiaa omalla kohdallani työstin, olisi muiden ihmisten jälkiviisastelusta voinut olla enemmän harmia kuin hyötyä, omat oivallukset kun olivat ne jotka omiksi sopivat. Niinpä myönnän että ei juttujani kannata ainakaan sellaisenaan uskoa itselle sopiviksi.Korkeintaan poimia jokin osa, ja sekin vain kriittisesti pohdittavaksi.

Omat oivallukset ovat ihan hyviä, jos niihin vain jotenkin pääsisi käsiksi. Kaikkea olen lukenut, mutta mikään ei ole iskenyt, vain harvat asiat olen ymmärtänyt sisimmässäni, suurin osa menee jakeluun vain järjessä, ei tunteissa.

Sitä ihmettelen, miten helposti ja nopeasti ihmismieli pistää sivuun riippuvuuden aiheuttaman henkisen ahdistuksen, jopa muistot siitä.

Joo, uusien ajatusmallien oppimis idean ymmärtää ehkä paremmin, jos ulkoistaa ajatuksen. Esim. koiran koulutukseen. Harva koira oppii yhdellä kertaa käskyn “paikka” ja vielä sisäistää sen. Että oppii pysymään paikallaan vaikkapa usean tunnin, koska ihmisystävä on näin käskenyt. Mutta sen opittuaan toteuttaa komentoa uudelleen ja uudelleen, niin kauan kunnes toisin opetetaan. Samoja piirteitä taitaa olla ihmisen alitajunnalla: kun ihminen on opettanut itselleen uuden ajatus/käytösmallin (esim. kännäämisen, se ei ole tarve, vaan opeteltu käytösmalli), niin sitä toistaa automaattiohjauksella vaikka hamaan tappiin asti, ellei opeta itselleen jotain muuta mallia.

Liekkö suurtakaan eroa koiralla ja ihmismielellä?

[

Omien tekemisten ja tekemättä jättämisten jälkiviisastelu menettelee ajankuluna, vaikkapa silloin jos sattuu sateentuhjuisena syksyiltana olemaan tosi tyhjämietteisessä makkaranpaistoporukassa jossa kenelläkään ei ole mitään järkevää sanottavaa eikä kenenkään ajatusmaailma kehittele kastuvissa lenkkitossuissa lilluvien varpaiden nuljahtelua pitemmälle kantavia ajatuksia.

Silloin on tietysti hyvä tarinankertoja paikallaan.

Hauskat ja itselle mukamasnaureskelevat jutut entisten nuorten sävellahjan malliin, “opettavaiset” elämäkerralliset kertomukset, juupa juu. Sellaisen heitettyään voi yleensä olla varma että muutkin lähtevät leikkiin mukaan. Kun saa oman sopivasti porukan ja sen ymmärryskyvyn ja asenteiden mukaan väritetyn novellinsa monologina esitettyä niin ihan varmasti seuraava esiintymishaluinen on valmiina. Ja tarinaa riittää.

On se monesti mukavampaa kuin tuijotella hyttysiä läiskien ja kylmästä hytisten karrellepalaneen makkaranpätkän jäähtymistä ilman mitään keskustelukontaktia kenenkään kanssa.

Mutta, kantsii muistaa että tarinat ovat sittenkin, jopa lievästä ja satunnaisesta totuuspohjastaan huolimatta, vain tarinointia.

Ei niiden varaan tätä päivää ja tulevaisuutta rakenneta.

Pikemmin jarrutetaan, ei taakse katselemalla ehdi elämään tätä nyt just olemassaolevaa ja tulevaisuudessa odottavaa, rakentajaansa kaipaavaa elämää kaikkine riemuineen ja mukavine asioineen.

Ei tässäkään jälkiviisastelussa mitään mieltä ole, näppäimistöharjoittelua pikemminkin, ja ajantäytettä odottaessa mokkamasterin korahtelevan aamukahvin valmiiksi.

Metsänreunassa paistaa aurinko, aamukasteisen nurmikon poikki jo taapersin avojaloin uutta aamua katsellen, ja kohtapa tästä johonkin tämän päivän touhuihin ryhdyn… oliskohan tämän mukavanleppoisalta tuntuvan elämän reseptissä jotain tekemistä silläkin että siihen nimenomaan ei sekoiteta niitä menneitä, ainakaan niitä pahanmakuisia mausteita . Unohtamisen armolahja, sehän se taisikin olla?

Ja lisää jälkiviisastelua kehään. Turhaa,monessakin mielessä. Mutta kun minua, monen muun tavoin huvittaa välillä veulata mielessä semmoisiakin asioita joilla ei enää ainakaan omassa elämässä akuuttia merkitystä ole, niin kirjoittelen. Jos ei muuten niin tässä flunssaisena miettiäkseni jotain muuta kuin kirnuavan nokkani hiertymistä verslihalle tai röykyttävän yskän repimien rintalihasten kipukynnyksen madaltumista.

Silloin joskus kun Join ei se siksi tapahtunut että olisin nimenomaan juoda halunnut. Ei se toimitus, nesteen valuttaminen suuhun pullosta tai lasin reunalta, nieleminen ja liikkeen toisto, ei minulla siihen mitään erityistä himoa ollut.

Työkalu ja välivaihe se oli, pyrkiessäni jonkun muun halun täyttämiseen. Oliko se sitten rentoutunut olotila työpäivän päätteeksi, sosiaalinen kanssakäyminen jonka kenties arvelin helpommaksi jos minä ja muutkin ovat pienessä suojamuureja poistavassa hiprakassa, vai joskus halua turruttaa jotain muuta mielialaa, samapa tuo.

Osa halujen ketjussa, kuitenkin, usein nimittäin sen seuraavan välitavoitteenkin takana oli syvempi halu ja tarkoitus.

Yhden lenkin katkaiseminen ketjusta tietysti romahduttaa ne seuraavat, ellei keksi uutta tilalle tai vaihda perimmäisiä tavoitteitaan .

No, molemmat konstit toimivat.

Sen sijaan sen pohtimisella miksi noin huonon työkalun valitsin tai miksi halusin aikoinaan sitä tai tätä, en saa aikaan mitään. Halusin mitä halusin. Mitä nyt haluan tulevaisuudesta on se jolla on merkitystä tämän päivän ja huomisen kannalta. Ja tietysti silä millaisilla työkaluilla minkäkin haluni toteutumista aion edistää

Minulla on suurin jälkiviisaus on siinä, ettei olisi kannattanut korkkia avata silloin 15 vuotta sitten, kun olin siihenastisen elämäni elänyt ihan raittiina ja onnellisena tavallista elämää :slight_smile:

Jospa joku on minua viisaampi tässäkin asiassa. Toisaalta korkin avaamisen jälkeisinä vuosina on vasta ymmärtäntr, mikä suuri viisaus olisi ollut jättää se korkki kiinni. Eli vähän jälkiviisastelua siinäkin, että nyt ymmärtää pohjimmiltaan paremmin tuon edellisen jälkiviisauden merkityksen.

Monessa asiassa on elämässä ollut ihan sattumallakin osuutensa.
Ei niitä kaikkia juttuja ole tullut niin loppuun asti ja kaikkia tulevaisuusskenaarioita tarkastellen mietittyä.

Joskus on mennyt kuin vahingossa hommat parhain päin, joskus taas kovasta yrittämisestä huolimatta on ihan itsestä riippumattomista syistä persiilleen. Turhaakin työtä on tietysti tehty, mutta ehkä sittenkin parempi että edes sitä turhaa työtä eikä ihan herran haltuun aina elämää heitetty. Jotain, vaikkei muuta kuin oppia ja kokemusta, ihan pientenkin onnistumisien tuomaa edes repaleista itsetuntoa… tyhjää parempi, taskun pohjalla, silloin kun taas tarve tulee nousta ja yrittää.

On ollut tilanteita, joissa on pahimman tunnemyrskyn aikana vilahtanut sekin että olkoon, mitäpä minä tässä yritän jaloillani pysyä kun niin helppoa olisi rähmälleen heittäytyä ja antaa tosiaan mennä, loputkin siitä mitä vielä jäljellä on.

On se voinut olla joskus p.ienestä kiinni.

Mitä siitä sitten voisi näin jälkikäteen sanoa? Ei mitään. Korkeintaan että hyvä kun näinkin on mennyt. Itseään kadottamatta ja katkeroitumatta, pikemmin vahvistuen jokaisen selviytymisen myötä. Ajattelutavasta kiinni, joskus menetyksetkin alkavat tuntumaan pikemmin voitoilta, jos kuitenkin tärkeimmän, oman itsensä, voimansa ja mielenrauhansa on saanut säilytettyä.

Olisi tosiaan joskus ollut helppoa ja houkuttelevaa luovuttaa kokonaan, omasta tahdostaankin, kuten joissakin lahkoissa ylytetään. Hyvä etten luopunut. Sen takaisin ottaminen olisi voinut olla liian rankkaa, jos sitten enää niin mahdollistakaan. Ja kun kuitenkin, ne elämän notkokohdat ovat nekin ohimeneviä, niin kovasti taitaa olla vielä käyttöä minullakin itselleni. Ja niille rajallisille voimille ja ymmärrykselle jotka olemassa ovat.

Kas kun tässä on vielä paljon kaikenlaista kivaa ja mielenkiintoista, haastavaakin, kokematta ja edessä.

Tänäänkin on hyvä päivä. Ja huominen voi olla vielä parempi, ja ylihuomisessa on ihan omat mahtavat juttunsa. On tää elämä semmoista että siinä kannattaa mukana roikkua ja siitä nauttia.

Kumma juttu. (yks perhanan jälkiviisaus taas) että senjälkeen kun itse lakkasin ryypiskelemästä olen yhä harvemmin edes kaupunkien kaduilla törmännyt häiritsevästi humaltuneisiin ihmisiin.
Jos joku pienessä hutikassa onkin, niin useimmiten silti ihan fiksusti kulkee omia kulkujaan.
Muutenkin juopuneitä näkyy vähemmän. Olisko se sittenkin ollut niin että kun itse niin usein pienessä laitamyötäisessä kuljeskeli niin näytti kuin se muillekin kovin luonnollista olisi.

No, en kyllä ole niin kaduille kapakoiden sulkemisaikaan tai vilkkaampien baarikierrosten aikatauluja ja reittejä seuraillen sittemmin kulkenutkaan. Ei ole asiaa ollut.

Enkä ole kaveripiiriini ainakaan tieten tahtoen enää alkoholisteja keräillyt, onhan niitä vanhoissa tutuissa ja joku uusikin joskus voi tutuksi tulla, mutta ei niiden kanssa juuri tahdo yhteisiä harrastuksia tai syvällisempiä keskusteluyja syntyä -kyllä ne elämäntavat sitten jotenkin luovat jonkinlaista etäisyyttä.

Mutta, kaunis on tämä maailma, kun sitä kaikessa rauhassa katselee. Ja mikäpä on joutilaan miehen katsellessa.

Lieneekö muuten tuo kuvan maisema jollekin tuttu? Kovin olen muutaman kävelykerran perusteella noihin katuihin tykästynyt.

Jälkiviisaus, ehdottomasti, omalla kohdalla. Eikä tietysti ihan kaikkea millään pysty ehkäisemään. Aina jotain sattuu ja tapahtuu.

Mutta sitten kun jotain tapahtuu, kaiteiden puuttuessa tai kaiteista huolimatta, niin ilman muuta, on ne katkenneet kintut kipsattava ja ruhjeet putsattava. Joskus lääkittäväkin, hyvä että lääkkeitäkin on kehitelty.

Mutta sitten taas ne epämääräisemmät hommat, eli tekeminen ihan vaan siksi että jotain tehtäisiin?

Kun kysymyksessä onkin jotain semmoista johon ei oikein hoitoa tai lääkettä ole, niin usein onkin arkeen palaaminen parasta terapiaa. Niinkuin tässä juopottelun lopettamisessakin, vaikka se alkuun jonkinlaista mielenmyllerrystä aiheuttikin, niin luulenpa sittenkin että oli parempi kun en tehnyt mistään jälkihoidosta tai entisen ongelman analysoinnista itselleni riippakiveä, menin töihini kuten ennenkin, hain kaupasta perunaa ja limppua, pesin pyykkini ja elelin kuin ei olisi sen kummempaa tapahtunutkaan. Ja hyvin se sitten menikin, noin omasta mielestäni ja lopputlosta tuossa juomisasiassa ajatellen.

Kovasti hehkutetuista debriiffauksista ja jälkipuinneista olen aina hiukan epäillyt että oliskohan monesti ihan tekemisen ilosta toimitettuja -silläkin ajatuksella että jokin avuttomuuden tunne saa ihmisen otaksumaan että onhan se aina hyödyllisempää tehdä jotain kuin olla tekemättä. Päinvastainen ajatus, se että joskus onkin parempi olla tekemättä mitään, ei oikein istu tekemis- ja suorittamiskeskeiseen ajatteluun.

Täytyykin nyt sitten lainata tekstiä.
Markku Myllykangas, terveydenhuollon tohtori, terveysopin dosentti, mm. tieteentekijöiden liiton tieteentekijän palkinnon saanut mies, kirjoittaa noista kriisien jälkipuinneista näin:

[i]"Jälkipuinti on hyödytöntä, mutta se voi olla haitaksi jos ihmiset pakotetaan käymään uudelleen läpi järkyttäviä tapauksia. Jälkipuinnista on tehty useita tutkimuksia. Yhdessäkään tutkimuksessa ei ole osoitettu siitä olevan hyötyä, mutta ainakin yhdessä tutkimuksessa jälkipuinti on osoittautunut haitalliseksi.

Koska näyttö jälkipuinnin hyödyllisyydestä uupuu, sitä ei pitäisi käyttää. Psykiatrian historia on karmivaa luettavaa haitallisine hoitoineen. Isolla osalla terapeuteista ei ole kunnon koulutusta mutta auttamishalua ja intoa senkin edestä. Ihmisen psyykettä on epäeettistä ja vaarallista sorkkia olemattomalla ammattitaidolla. Pelkkä jalo tarkoitus ei riitä."[/i]

Kun olen moitteita saanut semmoisestakin asiasta että epäilen milloin minkäkin henkiolennon tai yliluonnollisen ihmeen olemassaoloa niin otetaan nyt sitten tähän alkeelliseen valokuvasarjaani tämmöinenkin.

Jossainhan sen viinapirun on asuttava, ja kyllä se vallan hyvin saattoi olla tuossa makkaranpaistonuotioni vieressä, kivenmöllikän sisällä, omassa pilttuussaan loikoilemassa, koiranputken juuria järsimässä, piereskelemässä ja ketkuja juoniaan miettimässä.

Koputtelemalla niistä selvän saa, kukin omista maakivistään, ovatko onttoja vai umpikiveä. Ja jos kumahtaa, niin sitten vaan hakemaan rosvo- elikkä puukkosahaa, siististi veistävää kiviterää ja vakaalla kädellä reikä kivenpulterin kylkeen.

Muuten kyllä olen sitä mieltä, että keskustelu hengellisyyksistä on edelleen hiukan hämäryyden puolella. Mitä tahansa saa väittää ja markkinoida, vedoten vaikka siihen että “kun ainakin mulla on semmoinen kokemus…”
ja mitään todistusvelvollisuuttahan ei markkinamiehillä ole. Päinvastoin, epäilijän harteille sysätään vaatimus, todistappa ettei näin voisi joskus ja jossain tapahtua, vaikka jossain toisessa ulottuvuudessa tai semmoisessa… ja jos et todistamaan pysty niin olehan hiljaa ja lakkaa niitä epäilyksiäsi esittämästä.

Yhtä hyvä manipulaatiokonsti muuten on karsia liiat mahdollisuudet pois, kun jotain aletaan julistamaan. Epäilijöiden suut tukitaan selittämällä että katsokaas nyt miten paljon parempi vaihtoehto tämä kuitenkin on, pienistä puutteistaan huolimatta, mitäs niihin alat takertumaan… netin kätköistä löysin tällaisenkin; kovin se muistuttaa jotain kuulemiani selityksiä:

" Suurempi osa suomalaisista valitsee mieluummin näköaistimuksia näivettävän silmäpaskon kuin kohtaa kuolemansa mestaajan teilipyörässä. Kaksi prosenttia kansalaisista valitsisi silmäpaskon ja puoli prosenttia teilipyörän, kun puolestaan 95 prosenttia valitsi vaihtoehdon “onko tätä kysymyksenasettelua muka oikeasti mietitty yli 25 sekuntia”."

Meillä mömmiäiset asuu vaatekaapin ylähyllyllä. Joulukoristelaatikon takana.
Kuvat on kivoja kun ne on huolellisesti tehtyjä!

Pääasia varmaan on se ettei ne asu omassa päässä. Mieluummin sit vaikka vaatekaapissa tai pihakivessä, mättäässä sen ison kusiaispesän takana tai savupiipun kyljessä ullakolla.
Kunhan siellä omassa päänupissa toden ja tarinoiden ero pysyy selvänä.

Kyllä me satuja ja tarinoitakin kaipaamme, jotain vaihtelua todellisuuteen. Mutta, se rajanveto kannattaa pitää hallinnassa.

Kuvat, juu, niiden kanssa leikkiminen on ihan kivaa. Minun mielestäni tuollainen kuvaaminen ja kuvankäsittelyllä leikkiminen on ihan rentouttavaa, ja voittaa kyllä vaikka pasianssin tai muiden tietokonepelien pelaamisen ihan mennen tullen. Kun ei ihminen aina jaksa tehdä jotain järkevää ja tarpeellista, mielikuvitukselle ja käsille tekemistä antava leikki on ihan paikallaan.

Ja joskus, kun hoksaa oppineensa jotain uutta, niin kivalta tuntuu.

Tuohon kivikuvaan en kyllä ihan tyytyväinen ole. Tuolla tavalla -tai sit just hiukan jotain kehitellen- pitäisi saada kuvasta vielä paljon luonnollisemman näköinen, jokin tuossa vielä kovasti omaan silmääni tökkii.

Mutta, tänään taitaa olla ihan muita juttuja vuorossa, kuvilla leikkiminen saa odotella vuoroaan. Ihmisten ilmoille mökistäni taas välillä, johan tässä pari päivää yksikseni taas nyhjäilin. Maailma odottaa uteliasta kulkijaa, ans kattoo nyt mitä kaikkea eteen tänäänkin tulee.

Mielenkiintoista päivänjatkoa muillekin!

Ei pesimärauhaa piruparalla.ei koske eläinsuojelulaki metsänreunaa?

Parempi on kait pihakivien suhteen käyttäytyä kuin niissä menninkäisiä asuisi. Vaikka itselleni ei ole semmoisista mitään haittaa ollut, viina- eikä muistakaan piruista, maahisista, hiisistä, jumalista, mitä niitä onkaan.
Siltä kuitenkin näyttää että edelleen, tälläkin vuosituhannella, ne ovat aika monelle ihan kuin tosissaan olemassaolevia ja pihamaalla öiseen aikaan könyäviä kavereita.
Ja niinpä he sitten tietysti vaativat muitakin käyttäytymään kuin niitä olisi, varomaan edes pahasti sanomasta ja ainakaan irvistelemästä kohti alista ja ylistä maailmaa joista noita putkahtelee koteihimme ja työpaikoille, liikenteeseen ja vapaa-ajanviettoon…mihin nyt tykkäävätkin nokkansa ja sorkkansa lykätä.

En minä ihan oikeasti sitä kiveä avannut.
Jos siellä joku jonkun mielestä asuu niin ei murhetta. Kivi möllöttää kokonaisena, joskus sille persukseni lasken kun nuotiolla makkaranpätkää yritän kuumentaa.

Menninkäiset ja tontut olivat joskus hyvin todellisia, joten toki niitä voi kunnioittaa. Siihen aikaan kun niihin uskottiin yleisesti, niitä myös saatettiin nähdä ja kuulla oikeasti. Samalla tavoin esim. kummituksiin uskova ihminen on alttiimpi saamaan yliluonnollisia kokemuksia, kuin yliluonnolliseen uskomaton henkilö.

Usko yliluonnolliseenhan voi olla harmitonta tai joskus jopa hyväksi, jos vaikkapa suhtautuu luontoon kunnioittavammin siellä piilevien henkien, tonttujen tahi keijujen vuoksi.
Tietysti voi kysyä eikö olisi yhtä mahdollista kunnioittaa luontoa siellä olevien luonnollisten elämänmuotojen vuoksi, mutta ehkäpä ihmismieli kaipaa hieman mystiikkaa mukaan.

Vaaralliseksihan mystiikka ja yliluonnollis-usko menee sitten, kun sen avulla aletaan tuomita, alistaa tai kivittää muita, tai jos se aiheuttaa uskojalle ahdistusta, niinkuin se usein myös tekee.

Mystiikasta on kyllä haittaa myös silloin kun mystiset uskomukset ovat ristiriidassa olemassaoloaan todellisuuden kanssa, ja toimitaan käytännön elämässä hengellisyyden ehdoilla.

Mutta, tosiaan, ihminen kaipaa myös leikkiä, lomaa todellisuudesta. Ihan kivaa on joskus antaa mielikuvituksen laukata ja olla vaikkapa tuossa nuotion äärellä kuin menninkäisen ja maahisten, viinapirujen ja Koukojen,Lempojen,enkelien ja keijujen kanssa jutustelisi.

Ei siinä mitään vahinkoa tee itselleen eikä muille kun kuitenkin ymmärtää toden ja mielikuvitusleikin eron.

Helluntailaisuudesta tai yleensä seuroista joihin jonkun asian ympärille kokoonnutaan yhteistä uskoa vahvistamaan ja “todistamaan” en ole lainkaan varma, parantavatko lopulta mistään vai sotkevatko kenties enemmän.

Liikkuminen ja vaikkapa patikointi luonnossa sensijaan on havaittu aivojen toimintaa parantavaksi. Ihan semmoisilla tutkimuksilla joissa ei ole ensin määritelty haluttua tulosta ja sitten alettu etsimään “omien joukosta” todistajia.
Viimeisimpien tulosten mukaan semmoinen kolme kertaa viikossa n. 45 minuuttia liikuntaa ulkona olisi optimi, sitten ei enää lisäys tuota merkittävää etua aivotoiminnalle.

No, on sillä liikkumisella kai myös fyysiselle toimintakyvylle etuja. Miten paljon siihen sitten tarvitaan touhuamista, en tiedä, joillekin ei tunnu riittävän mikään, ulos juoksemaan on päästävä vaikka räntäsateessa, toisille taas kertakin viikossa tuntuu kovin suurelta ponnistukselta, ja ihan hyvässä kunnossa moni pysyy vähälläkin koohottamisella.

Minä nyt sit olin sunnuntairetkellä tuossa metsässä. Yhdelle suomen monista kokkovuorista kiipesin, ja sieltäkin äärettömännäköisiä maisemia katselin.

Metsä voi toki villitä mielikuvitusta, ja helposti noissakin kivikasoissa voisi nähdä muinaisten jättiläisten kädenjälkiä -jos hylkäisi jumalattomien puheet jääkausista ja semmoisista.
On myös semmoinen evoluution (toinen epähengellinen asia jo tähän kirjoitukseen, aiheuttanee narinaa, tiedän.) yksi tuote joka edelleen vaikuttaa silloinkin kun sitä ei tarvita, on pareidolia eli taipumus nähdä eläinten hahmoja tai vaikka kasvoja elottomissa esineissä.
Semmoisista pikatulkinnoista , aistitiedon kategorisoinnista, perusta löytyy siitä että havaintomaailmaa ei joka hetki tarkastella ihan uutena asiana, vaan niputetaan uusia asioita jo olemassaoleviin. Ja hyvin tärkeitä ovat ne selviytymiseen liittyvät. Ei ollut lainkaan pahaksi jos metsässä kulkiessa on aikoinaan kun petoja enemmän vilisi, tulkitsi jonkun rasahduksen tai sopivan hahmon turhaankin karhuksi , ei se turhakaan pieni pelästys mitään vahinkoa aiheuttanut.

No juu, ajat ovat muuttuneet, siihen suuntaan ettei karhun suuhun joutuminen ole ihan todennäköistä -ehkä jonain päivänä taas on jos kehitys siihen suuntaan menee, lisääntymään päin kait ovat…

Tänä päivänä metsä taitaa pikemmin opettaa kulkijaansa rauhoittumaan, huomaamaan että ei niiden risahdusten ja rapsahdusten takana yleensä mitään vaarallista ole, ei karhua eikä ainakaan rokotiiliä näissä puskissa, eikä siellä hämärässä myöskään mitään henkiä liiku, tuulen huminasta ja kuutamon varjoleikistä huolimatta.

Niin, ei kameran ulkoiluttaminenkaan mitenkään hullummalta tunnu. Ja jos kuvat sitten ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia, kuten ne ainakin minulla tahtovat olla, niin kotona voi sitten askarrella lisää…kokeilla josko hiukan eri tavoin esitettynä se maisema olisi mielenkiintoisempi.

Ja kun ei tarvitse murehtia mistään juomiseen tai muuhun semmoiseen mielentilojen korjailuun liittyvästä, niin on jotenkin vapaampi vaikka sitten kuljeskelemaan metsissä jos semmoinen huvittaa. Ja jos ei huvita niin sitten jotain ihan muuta.

Kasvojen näkymisestä elottomissa pinnoissa tuli mieleen itse Jeesus, joka aina silloin tällöin ilmestyy jonkun paahtoleipään tai kahvikuppiin. :smiley:

Mutta totta tuo, että metsässä kuuluvien rasahdusten ja äänien säikkyminen kuuluu muinaisiin vaistoihimme, jotka olivat tarpeellisia kun metsässä liikkui vaarallisia eläimiä tai vihollisheimon sotureita.
Ja ne äänet ja ilmiöt joille ei löytynyt luonnollista selitystä, saivat tietysti yliluonnollisen selityksen. Metsässä asui henkiä, haamuja, peikkoja, ja sellaisiakin joita täytyi palvoa ja joille uhrata jotta niiden kanssa pysyisi väleissä.

Uskomukset ja taikausko on tavattoman kiintoisa asia, kuinka kiinteästi se tuntuu liittyvän ihmisyyteen. Aloitan kohta lukemaan usein kehumani Ari Turusen kirjaa “Hyvän ja pahan merkit”, joka kertoo taikauskon historiasta.
Turunen väittää että kaikilla meillä on vieläkin taikauskoisia tai ainakin taikauskosta periytyviä tapoja, vaikka olisimme kuinka rationalisteja ja skeptikkoja.

Kulttuurihistoriaa tutkinut Turunen on muuten suositeltava kirjailija, ellei koe haitaksi hänen populääriä helppotajuisuuttaan ja huumoriaan. Aiemminhan olen maininnut kirjoistaan “Ettekö te tiedä kuka minä olen? - ylimielisyyden historiaa” sekä “Ei onnistu! -vastustamisen historiaa”.
Joskushan skeptikkokin osoittautuu vain muutosvastariintaiseksi jääräksi. Monia nykyisin tarpeellisia ja itsestäänselviä keksintöjä on aluksi kritisoitu ja epäilty ankarasti, tai pidetty turhuutena. Mm. rautatietä, puhelinta, televisiota ja jopa kirjapainoa, jonka epäiltiin vain johtavan turhan hömpän levittämiseen, käsinkirjoitettujen pyhien tekstien sijaan.

Jälkiviisaus on niin mainio viisauden laji, että siitä on moni kehittänyt itselleen elinikäisen harrastuksen.
Sattuuhan sitä ihmisen elämään monenlaista mutkaa ja kompastumisia, pieniä onnistumisia ja jos vaan silmänsä auki pitää niin näkeehän niitä myös ilkeyksiä, kaltoinkohtelua ja pahaa tahtoa, niitä voi sitten kiukutella vaikka viisikymmentä vuotta, jos semmoinen mukavalta tuntuu.

Päihdeongelmista saa hienoja tarinoita, semmoisia joita sitten voi kertoilla, päästä aina hetkeksi joukon keskipisteeksi, esille ja niinkuin pikkuisen muiden yläpuolelle. Tarinat sitten jalostuvat vuosien mittaan, saavat lisäväriä, kuulijoiden reaktioistakin oppii minkälaiset tarinat ovat otollisia ja saavat hyväksyvää nyökkäilyä ja hyminää osakseen.

No, minulle ei ole siinäkään suhteessa kaikkia lahjoja suotu. Tuurilla ne lienee saatu, yleensä, joskin tietysti niiden kerrontaan myös oppii, kuuntelemalla ja harjoittelemalla.

Minulla tahtoo ne vähätkin eriskummallisuudet ja elämää isommat tapahtumat vuosien mittaan kutistua ihan vaan tavallisen elämän tavallisiksi tapahtumiksi, sellaisiksi joista ei sankaritarinoita eikä henkien voimia ylistäviä evankeliumeja valehtelematta aikaan saa.

Oma vika, tietysti, osittain. Olisi kai voinut aina jonkin asian tapahtuessa tehdä siitä hiukan monimutkaisemman, dramaattisemman ja värikkäitä riittejä sisältävän. Että paremmin sitten kerrottavaa olisi. Mutta kun mies on yksinkertainen ja harmaa taapertaja ilman yleisönkaipuutakaan, niin semmoista se sitten on.

Juomisen lopettamisenkin silloin aikoinaan tein ihan luomumenetelmällä, konstailematta, itseni kanssa asiasta päättäen ja tuijottaen vain asiaan itseensä, ilman mitään koristelua tai taikatemppuja.

Tiesin, tiesin kyllä silloinkin että siitä on monta ohjelmanumeroa tehty, moneen hienoon ja jännään, niin tuskaa kuin nauruakin sisältävään, monikerroksiseen ja tempoilevaan tarinaan on semmoisesta aineksia otettu ja niitä vuosia uudelleen sitten lämmitetty. Mutta kun ei sit kuitenkaan…kun se minun ongelmani oli niin kovin henkilökohtainen, ei siitä ollut leviteltäväksi ja revittäväksi, ei sitä sitten olisi enää käsissä pitänyt millään perkeleen konstilla.
Olisi pitänyt, olisipa tietenkin, ainakin kääntää karvalakki nurinpäin, piirtää viiskanta lattiaan, mennä tunnustamaan syntinsä herran valituille, lukea seinältä rukous ja muutama loitsulause, uhrata yksi vuohi ja katua perkeleesti… siinä olisi samaan nippuun saanut mukaan semmoisen taian että ei kestä sitten juomattomuus kuin rajatun ajan, näihin loitsuihin ja hengenheimolaisten esirukouksiin on palattava yhä uudestaan… olishan siinä ollut tietysti tulevan elämän sisältökin sitten määrättynä. Mutta kun ei, maalaistollo mikä maalaistollo. Kotona piti tuokin asia tehdä vaikka kaupasta olisi noin helposti valmiin saanut.

Ensimmäisen pari viikkoa sitä päätöstä tein, itseni kanssa asiaa väänsin -ei olisi kestänyt edes pahaa silmää, puheita ei ollenkaan, se raitistumisen hento ja arka taimi, siinä vaiheessa. Mutta kun sai rauhassa olla ja hiukan varttua, niin siitä se lähti. Mutta ei siinä ollut semmoisia henkisiä eikä muitakaan elämyksiä, ei ihmeitä, ei uudestisyntymiskokemuksia, ei niin mitään sellaista dramatiikkaa josta sitten olisi voinut seikkailukertomuksia rakentaa. Se oli ihan vaan tätä elämää.

Niin siinä sitten kävi, ettei se kovin merkillinen asia ole ollut sen jälkeenkään. Se oli ja meni, se sellainen elämänvaihe.

Mutta puolensa silläkin, että on ihan omatekemä, elämänmuutos. Ei sitä tarvitse mennä uudestaan ja uudestaan henkeä puhaltamaan valittujen seuroihin, tässä tämä elämä soljuu nyt omia kulkujaan. Eikä lainkaan pahan tuntuisena, tälläkään hetkellä, voin kertoa. Paljon on kivoja asioita meneillään…

Ja semmoista yksinkertaista tämä tietysti sitten on, sitä en kiellä. Ja asioiden merkitykset ovat hiukan erilaisia kuin asiaan paremmin vihkiytyneillä. Näinäkin päivinä minulle tarkoittaa katkaisukin ihan muuta kuin ryyppäämisen katkaisua suunnittelevilla.