Ajattelin kirjoittaa tänne fiiliksiäni eron ja oman totaaliraitistumiseni suhteen. Kommentteja olisi hauska lukea vastapainoksi.
Vuosi sitten aloin seurustella itseäni 3v. nuoremman naisen kanssa. Olemme molemmat kolmenkympin hujakoilla. Olimme yhdessä käytännössä kaiken vapaa-ajan, ja tulikin sellainen olo että tämä oli tässä, ollaan yhdessä koko loppuelämän eikä sitä tarvinnut edes kyseenalaistaa omassa mielessään.
Olimme tuttuja jo entuudestaan, ja olinkin oikeastaan aina halunnut tuota naista salaa.
Alussa hänen viikonloppujuomisensa ei haitannut - vaikkakin aina oli pakko vetää “muisti pois ja kuset housuun” -tyllillä, se pysyi yhdessä päivässä. Hän oli edellisen eron jälkeen muuttanut juuri omaan asuntoonsa ennen kuin aloimme seurustella, ja ajattelin että tuohan on vain normaalia ja tuskin kestää kauaa kun saa “juotua” asiat itsensä kanssa selväksi. Ja olihan arki aivan mahtavaa ja olin onneni kukkuloilla, kuten myös hän.
Aloin kuitenkin ihmettelemään suht nopeasti miksi hän on täysin eri maailmassa saadessaan alkoholia. Aivan kuin katseestaan heijastuisi jotain todella syvää vihaa, ja hän oli todella, siis TODELLA ilkeä jopa minua kohtaan. Nainen kertoi tässä vaiheessa syövänsä mielialalääkkeitä paniikkihäiriöön. Otin selvää miten viina ja lääkitys “sopivat” yhteen, ja tästä se helvetti alkoikin. Viimeistään siinä vaiheessa kun valvoin hänen vierellään yön tarkkaillen pulssiaan joka oli n. 20bpm. Ennen sammumistaan hän istui kuselle TV-tason päälle. SIlmät olivat aivan oudot ja tyttö oli totaalisen valkoinen.
Krapulat hänellä olivat aina todella kovia, ja sen takia ei pystynytkään juomaan kuin yhtenä päivänä. PE humalat, ja lauantai ja sunnuntai meni oksennellessa ja nukkuessa.
Olin lääkityksen ja alkoholin käytön puheeksi ja se johtikin sitten siihen että juominen lisääntyi, ja viha ja katkeruus humalassa heijastui minuun. Nainen keksi myös todella vakavia syytöksiä, eikä muistanut tietenkään niitä aamulla huudelleensa. Taluttaessani häntä kerran lähikuppilasta kotiin, hän ei pysynyt lainkaan itse pystyssä, ja ohimenevät poliisit tulivat kyselemään onko kaikki kunnossa. Tämä nainen saikin siinä sitten päähänsä huutaa poliiseille että “Viekää toi jätkä putkaan, se hakkaa mua”. Että näin. Onneksi olin selvinpäin ja poliisit tajusivat kun näytin nyrkkejäni ja kysyin heiltä että näyttääkö ja vaikuttaako siltä että olisin koskaan ketään lyönyt. Tämä on vain yksi esimerkki hänen päähänpistoistaan humalassa.
Saimme sovittua ennen yhteenmuuttoamme että hän olisi kuukauden juomatta. Se aika menikin hyvin, mutta tuparit olivat virheliike - juominen alkoi kahta kovempana, ja hänen kaveripiirinsä ei asiaa auttanut. Ainoat ystävät kenen luona hän vieraili, ovat pilvikännissä lastensa edessä esiintyvä pariskunta, jossa mies on kuristanut ja hakannut tätä naista.
Tuli myös selväksi ettei hän halua lopettaa juomista, joten muutin elokuussa pois yhteisestä asunnostamme. Join itse eron jälkeen kahtena viikonloppuna, kaipa suomalainen mies prosessoi tällaiset tilanteet kavereiden kanssa humalassa. Tämän jälkeen olen ollut juomatta, ja lopetin tupakoinnin myös kuin seinään. Ajatus juomisesta etoo, varmasti siitä syystä että jouduin käymään läpi vuoden ihmisen kanssa jonka elämää hallitsi alkoholi.
En ennen omille muuttoani saanut kunnolla nukuttua pariin kuukauteen, ja itkin todella paljon. ELämäni oli täysin sekaisin.
Vaikka olen siirtynyt eteenpäin, olen silti jostain syystä yhä jotenkin kiinni tuossa ihmisessä, vaikka tajuan että olisin itse todennäköisesti sairastunut masennukseen tai muuten menettänyt järkeni mikäli olisin jäänyt hänen rinnalleen. Olen todella huolissani hänestä.
MIt tästä jäi käteen? Täysraittius, rutkasti kokemusta, ja olen kuitenkin tällä hetkellä iloisempi kuin moneen vuoteen, ja olen saanut yöuneni takaisin muutettuani pois. Miksi silti ajattelen tuota naista päivittäin?? MIksi olen huolissani?
En ole mielestäni katkeroitunut, vaikka en voi vieläkään ymmärtää miten ihminen ei tajua mitä lääkkeet ja viina hänelle tekevät. Ehkä tajuaakin, mutta ei ainakaan välitä.
Urheilen paljon, opiskelen ja käyn töissä, ja ystäviä minulla on. Olen ns. hyvä ja pidetty tyyppi. Tasapainoinen, ulospäinsuuntautuva, positiivinen ja elämäniloinen. Miksi yhä ajattelen tuota ihmisrauniota vaikka haluan pysyä erossa hänenkaltaisistaan ihmisistä?! Haluaisin toisaalta auttaa vieläkin, mutta parempi antaa olla.
- Tollo