Itsetuhoisuus

Pistin tällaisen ketjun pystyyn. Toivottavasti näitä ei löydy Saunasta jo pilvin pimein. Sori, kun en jaksanut pahemmin haeskella.

Pidätkö itseäsi itsetuhoisena tai oletko käyttäytynyt itsetuhoisesti? Mitä itsetuhoisuus sinulle tarkoittaa?

Onko itsetuhoisuus vain itsemurhayrityksiä(En odota, että kukaan itsemurhan tehnyt tähän mitään vastailisi :laughing: .) ja jotakin itsensä viiltelyä, vai ilmeneekö se muillakin, moninaisilla tavoilla?

Itselläni on erilaisia itsemurhayrityksiä takana useampia, mutta en usko, että lopulta kuitenkaan todella halusin niissä tilanteissa kuolla, vaan ennemminkin halusin, että valtaviin mittasuhteisiin kasvanut paha oloni huomattaisiin ja saisin siihen jotakin apua/ymmärrystä. Viiltelyä on tullut harrastettua aivan liikaa, karmean näköisiä arpia täynnä koko kroppa :frowning: , mutta niitä en lue itsemurhayrityksiksi, ellei sitä yhtä erittäin pahaa ranteiden viiltämistä lasketa, vaan ahdistuksen helpottamiskeinoiksi.

Mitäpä muuta… Täysin kaistapäistä autoilua joskus, hengenvaarallisten kombojen tai annostusten vetämistä, päin naamaa vittuilua joillekin tyypeille, joista tiesin, että turvautuvat hyvin herkästi raakaankin väkivaltaan, mukaan lähtemistä johonkin epämääräisiin paikkoihin, joissa olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hirveyksiä ja joskus tapahtuikin, likaisten värkkien käyttöä jne., jne. Näissä tilanteissa en tietenkään ajatellut suoraan, että tapan itseni nyt, mutta kai siellä taustalla kummiteli jokin tiedostamaton toive(heh, mikä freudilainen ilmaus :laughing: ), että ehkä mun elämäni loppuu tähän. Ei siis uskalla ajatella päiviensä päättämistä konkreettisesti, joten haluaa sen tapahtuvan ikään kuin vahingossa. Näihinkin juttuihin tosin luultavasti liittyi se huomionhaku suuresti.

Olen toki vetänyt komboja/annoksia/aineita, jotka olisivat saattaneet koitua kuolemakseni silkasta tietämättömyydestä, luottaen sokeasti siihen, että joku sanoi niistä tulevan hyvän olon ja asian olevan täysin turvallista ja hanskassa.

Syömishäiriöni on tietenkin hyvin tuhoavaa, mutta jotenkin en osaa laskea sitä aivan samaan kategoriaan muun itsetuhohölmöilyni kanssa, koska mulla on aina ollut syömishäiriökäyttäytymistä, enkä mä varmaankaan joskus 2-vuotiaana miettinyt mitään itsetuhoisuuksia, ainakaan samalla tavoin, kuin aikuinen voi niitä miettiä.

Niin, miksi siis olen ajoittain itsetuhoinen? Toiveet kuolemasta, kun elämä tuntuu liian raskaalta, huomionhakua pahaan oloon, piittaamattomuus omasta hengestä ja terveydestä, kun ei tunne olevansa paskakikkareenkaan arvoinen ja ehkä myös se, että tuollaisten tempausten jälkeen tuntee olevansa elossa ja osaa arvostaa sitä taas hetken aikaa.

Mitä te muut ajattelette asiasta? Siis itsetuhoisuudesta yleensä, ei mun itsetuhoisuudestani. Olisi mukavaa, jos myös sellaiset ihmiset, jotka eivät pidä itseään itsetuhoisina, kertoisivat, mitä ajatuksia moinen asia heissä herättää.

Lähinnä voin vaan sanoa että puhut minun perseelläni. Ei kyllä ollut yhdessä vaiheessa värkkienkään alkuperästä mitään väliä. Nykyään kyllä omillani vaan.
Kaiken epämääräisenkin mittaan öögaamalla. Alkoholia juon yhä aivan liikaa ja lääkärireissuja kipujen takia seurailee. Tarkoituksella en itseäni vaaratilanteisiin aja, mutta en niitä varta vasten välttelekkään. Enpä tässä nyt osaa suuremmin tarinoida koska kerroit jo tarinani.

Hm. Mä en pidä itseäni itsetuhoisena enkä ole oikeastaan ikinä kokenut mitään itsetuhoisia ajatuksia tietoisesti, mutta mun alkoholiongelmani on todennäköisesti jollain tasolla ainakin alitajuisesti jokseenkin itsetuhoista toimintaa; älyllisellä ja analyyttisellä tasolla tiedostan, että dokaaminen ei vaan sovi mulle ja ennemmin tai myöhemmin teen jotain mistä on vain haittaa itselleni ja läheisilleni… Tähän mennessä oon välttynyt pahemmilta fyysisiltä vammoilta mutta olen saanut aikaiseksi monen tonnin velat, pettänyt luottamuksen pariin todella hyvään ystävään sekä siskoni on pistänyt välit kokonaan poikki koska oon ollut liian monta kertaa liian sekaisin sen seurassa, tehnyt ns. harmittomia mutta aivan vitun typeriä juttuja kännissä ja ylipäänsä vaan hukannut itseni liian monta kertaa… Tohon liittyy omalla kohdallani myös ajoittainen älytön itsesäälissä piehtarointi ja sellainen teiniangstin vivahteinen “yhyy maailma on paska ja kaikki potkii päähän joten en edes jaksa yrittää koska yhyy yhyy” -meininki, joka omalta osaltaan välillä ruokkii sitä alitajuista itsetuhoisuutta ylenpalttisen dokailun merkeissä. Lähinnä mulle tulee nykyään aivan tajuton morkkis jo ns. sivistyneistä känneistä ystävien seurassa aka. 6-10 annosta illan aikana, koska tiedostan että teen sitä sen takia että pakenen jotain mitä en osaa käsitellä lukuisista yrityksistä huolimatta… Meni vähän tajunnanvirraksi ja varsinainen pointti taisi hukkua matkan varrelle, mutta kuitenkin tollaisia ajatuksia itsetuhoisuus mussa herättää.

Olen yrittänyt itsemurhaa monestikin. Mutta aina on joku tullut väliin.
Kaverit soittanu ambulanssin tai auto on ollutkin liian kestävä jne.

Mut nyt en tekisi itsaria missään nimessä, kiitän korvaushoitoa siitä että sen mukana olen saanut elämäni takaisin ja elän niin kuin muutkin. Tai kaikkihan me ollaan erilaisia, mutta en enää ole yhteyttä näihin narkkeihin, enkä vastaa niiden soittoihin. jne, jne, jne.

Työssäkin olen, herään aamulla aikaisin ja menen illalla nukkumaan yleensä ennen kahtatoista.

Ajokortinkin saan huhtikuussa. Auto minulla jo onkin, se meni rekisteröintikatsastuksesta läpi viime marraskuussa, mutta koska se on nyt mulla semmoinen harrastuskohde, eli virittelen sitä, niimpä kannatti poistaa se liikennekäytöstä.

Auto on vieläpä parisataaheppainen st200 -Mondeo.
Ostin halvalla, siinä oli oikein 17" vanteet ja kaikki.
Nyt kun olen pikkuhiljaa laitellut sitä niin noin tonni siihen on mennyt.
Vielä pitää uusia korisarja ja puskurit, siihen menee 450€
Ja kesärenkaatkin pitää ostaa, ne taidan hankkia käytettynä.
Ja maalatakkin se pitää, mutta se on yllättävän halpaa, kun itte tekee kaikki työt. itse maalithan ei paljoa maksa. Mutta esim. pohjatöihin menee aikaa paljon. Mulla on siihen OBD -porttiin tuleva dataloggeri, elikäs reaaliajassa autoa ajaessa vänkärillä on läppäri sylissä ja siitä voi kattoa informaatiota. 80 eri suuretta siinä on, toiset on suoria anturitietoja, toiset laskettu anturitedoista. Tärkein lienee real-time seosmittari ja real-time sytytysennakkokäyrä.

Eikös olis komea:

Uploaded with ImageShack.us

Tuo on vakio st200. Mul on tommonen. Kulkeekin ihan hyvin, eikä silti vie paljon bensiiniä ja mukava kun on farkkumalli, niin voi takapenkit kääntää eteen ja laittaa semmoisen leveämmän mallisen patjan sinne.

Ajattelinkin käydä v8/gti -lehtien järjestämissä tapahtumissa, joissa voi kokeilla omaa autoaan moottoriradalla. Tuossa mun vehkeessä on panostettu ajettavuuteen aika paljon, luulempa että jätätän isi-ostaa bemareita muutaman. Itse olen rakentanut autoa pikkuhiljaa. Budjettini on 3-400€ kuukaudessa mitä tuohon laitan. Ja ihan omalla rahalla on hankittu.

Mulla olis tarkoitus, että oma mondeo näyttäisi kesällä tuolta, ja kyllähän se on myös laillinen, eli katsastukset sun muut pitää hoitaa.

Täytyy pitää mielessä vain, että tämä on mulle sopiva harrastus ja autosta ei ole tulossa munanjatketta. Munani on ihan sopivan kokoinen ilman jatkeitakin. :stuck_out_tongue:

Sen verran on isi-ostaa juttuja, että isäukolla on mig hitsauskone. Se on itte ollu 15v eläkkeellä eikä paljon hitsaile, joten se on mun käytössä. Hänellä on iso halli, mutta siellä on romua aika paljon. AUtoja yms, niin laittelen pikkuhiljaa omaa autoani siinä tallin pihalla. Pakkasella vähän ikävää hommaa. Tulis äkkiä kevät.

Olipas maaninen teksti. Noh mä olenkin maaninen, kun just liuotin xonet!

^ Komea on peli kyllä, vaikka en minä mitään autojen päälle ymmärräkään :smiley: . Mieluummin ottaisin kyllä punaisen tuollaisen :laughing: . Kyllä mä jotenkin ajaa osaan, myös muutenkin kuin itsetuhoisesti :laughing:. Tuolla ei kannatakaan itsetuhon tielle lähteä :smiley: .

^^ Grip, kiitoksia vain “tajunnanvirrasta” :slight_smile: . Juuri tuollaisia kokemuksia/ajatuksia vähän hainkin, että voiko se itsetuhoisuus ilmetä muutenkin, kuin vetämällä tahallaan hirveitä övereitä, viiltelemällä ranteitaan tai hakkaamalla itseään vasaralla päähän, siis juuri osaksi tai kokonaan tiedostamatta. Onhan sitä monia tapoja tuhota itseään ilman, että siihen liittyy suoraa toivetta kuolemasta, esim. kaikkien rahojensa pelaaminen, erilaiset syömishäiriöt, holtiton sängystä toiseen hyppiminen jne. Monet saattavat kokea nuo asiat vain nopeana keinona tyydyttää tarpeitaan ja purkaa ahdistustaan, ilman ajatustakaan varsinaisesta itsetuhoisuudesta, vaikka mun mielestäni siellä jossain taustalla kuitenkin kummittelee se itsetuhoisuus, ainakin jossain määrin ja jollakin tavalla.

Aikoinaan joskus vuonna 2006 ennen kuin pääsin Mikkeli-yhteisöön oikein odotin että kuolisin. Kävelin punaisia päin, kotona istuin koko ajan vyö kädessä hirttäytyminen mielessä. Halusin kuolla, mutta minulla ei ollut kanttia tappaa itse itseäni. Painoin 52 kiloa, normaalipainoni on siinä 70kg paikkeilla. Voisi sanoa että viime hetkellä pääsin hoitoon. Olin ensin katkolla 3 viikkoa ja sen jälkeen Mikkeli-yhteisössä 8 kuukautta. Sen jälkeen pysyin puoli vuotta putsina. Voisi sanoa että Mikkeli-yhteisö pelasti henkeni, vaikka sieltä en lopullista raittiutta saanutkaan. Elämänhalun sain. Nyt olen siis korvaushoidossa metadonilla ja sekin on auttanut kaikesta paskasta huolimatta minua paljon. Mutta muistan kyllä hyvin, kun kävelin junaraiteita pitkin ja odotin junaa. Vaikka nykyään taas käytänkin, on minulla silti elämänhalu yleensä tallella. Välillä on vaikeaa, mutta niinhän se on kaikilla ihmisillä. Muutama kuukausi sitten kuljin fentanyylivedot taskussa pari viikkoa. Ja ne vedot olisivat tappaneet minut. Onneksi sain taas voimaa ja heitin ne värkit pois. Minulla on nykyään usko korkeampaan voimaan (ei Jumalaan), ja tunnen saaneeni apua sieltäkin. Sen vielä haluan sanoa, että jos haluatte lopettaa käyttämisen, pyrkikää Mikkeli-yhteisöön. Sieltä saa kyllä työkalut puhtaaseen elämään.

Kovat kivut panee laittaan ladatun aseen pöydälle, se on mun pakotie jota en kumminkaan käyttäisi vaan lääkkeitä ja alkoa ja finaali insuliinillä. Siistimpää ja täysin kivutonta, ase vaan kertoo et pääsen heti pois. Olen lyönyt puukon reiteen pystyyn kun luvattiin uudet farkut josen irvistele, neuloin itse tikit haavaan. Ai tuntuko, no mistä mä sen tiedän.

Itsetuhoisuus tarkoittaa yksinkertaisesti minulle itselleen vaaraksi olemista, itsensä vahingoittamista keinolla millä hyvänsä.

Itse olen viillellyt ja vetänyt lääkkeitä sekaisin. Ajautunut huonoon seuraan, jossa voi tosiaankin käydä vielä pahasti. Tämmöistä pientä siis, mutta jotain kokemusta asiasta siis on.
Itsemurhaa on mielessä ollut, mutta olen aina ollut liian pelkuri sen tekemiseen. Jotain yritystä on ollut, mutta se aika oli silloin aika sekavaa. En muista siitä juuri mitään.

En ole koskaan ollut itsetuhoinen, mutta sen sijaan tunnen outoa viehtymystä luopumiseen, asioiden kesken jättämiseen ja haahuiluun, jonka aikana maailma menee ohitse ja ovet sulkeutuvat edessäni. Aktiivinen itsetuhoisuus kuten itsensä vahingoittaminen fyysisesti on minusta lähinnä ahdistavaa enkä ole kokeillut sellaista, mutta tällainen passiivinen muoto on hyvin tuttu. Olen joskus ajatellut, että haluaisin olla sellainen ihminen, joka kuolee yksin kotiin unohdettuna ja löytyy muumioituneena vuosia myöhemmin. Ainoa poikkeus tähän on, että alkoholin kanssa minulta lähtee joka kerta käsistä ja vaikka en normaalisti polta, saatan huomata seuraavana aamuna vetäneeni askillisen röökiä ja muistini valtaosin menneen. Olen joskus pohtinut, että onko tämä itsetuhoisuutta vai ainoastaan huonoa itsekuria.

Seurustelin kyllä pitkään syömishäiriöisen kanssa, ja se oksentaminen ja yhtäkkinen hyvien asioiden muuttuminen pahoiksi tuntuivat todella ahdistavalta. Ymmärrän tavallaan sen tarpeen, mistä se tulee, ja olen kiitollinen, että sellaista minulla ei ole.

^ Kiitoksia PaholaisenAsianajajalle taas kerran hyvästä kirjoituksesta. Vaikka oma itsetuhoisuuteni ilmeneekin usein selkeästi juuri sellaisena aktiivisena itsetuhoisuutena, niin vähän niin kuin kaipasinkin keskustelua tällaisesta passiivisesta ja (osittain)tiedostamattomasta itsetuhoisuudesta, sekä siitä rajanvedosta, mikä lopulta on itsetuhoisuutta ja mikä ei.

Itsetuhoisuus on (valitettavasti) ollut jo lähes 2/3 elämästä selvitytymiskeino elämässä… Eri aikoina ilmennyt eri tavoilla, mutta syömättömyys/laihdutus/oksentaminen (onneksi lopetin tuon viimeisen, kun huomasin että siihen jää todella koukkuun ½v:ssa; eihän noihin muihin… :unamused: ), viiltely, aineet, piikittäminen sekä äärimmäisessä ahdistuksessa oikeastaan mikä tahansa fyysinen kipu jolla selviää henkisen paineen yli… :unamused: Myös järjetön perfektionismi monia asioita kohtaan, jolloin asiat jätän tekemättä tai käytän aikaa todella paljon niiden tekemiseen… Lisäksi en vain välitä, mitä itselleni tapahtuu; jos herään teholla, ei se minua ole pelästyttänyt koskaan… Myös horkat olen joskus hankkinut tahallisesti tai vittuuntuessani vetänyt vain jostakin pilleripurkista mahd. paljon naamaan ennenkuin se viedään käsistä… Enemmän olen huolissani etenkin avokin suuttumisesta, kun “aikuinen ihminen ei osaa huolehtia itsestään kunnolla”… Osaan kyllä jos on syytä, mutta aina sitä syytä ei ole…

On diagnisoitu rajatila ja suhteesta toiseen hyppimistä lukuunottamatta valitettavan tuttua on elää sillä kaavalla… Yli 10v elämästä halusin ja yritin enemmän tai vähemmän vain kuolla, kunnes 25 vuotiaana tajusin että ehkä valitsen sen vaikean tien ja yritän elää… Ehtona se, että on päästävä raittiiksi sekä mahdollisimman terveeksi…

Pitkälle pääsin vajaa pari vuotta aiemmin käytöksestä eroon, sen jälkeenkin olen asioita oppinut… Silti nyt on tullut takapakkia, johon tosin olen apua pyytänyt ja sitä ilm. tulen saamaan… Onneksi kykenen näkemään melko hyvin tapahtumien kulkuketjun, jolloin sen kykenen pysäyttämään… Asiaa en itse kuitenkaan näe, mutta mikäli on terapeutti joka “peilaa” käytöstä, huomaan ongelman… Vielä jos uskoisi itseensä tai ansaitsevansa syyn elää… Jossakin vaiheessa nyt vain olen jotakin jättänyt huomaamatta, jolloin elämästä on tullut epäsäännöllistä ja olen hyväksynyt kohtaloni jälleen totaalisena ongelmana… Olen kuitenkin valmis taistelemaan asiaa vastaan, tarvitsen vain selkeät kuviot sekä säännöllisen elämän… Toivon pääseväni, tällä kertaa oikeasti viimeisen kerran kaksoisdiagnoosipaikkaan…

Itseltäni ei ole laskettu edes kaksisuuntaista pois… Kokemusta on kuitenkin maniasta ja hypomaniasta, tosin johtuen ilm. masislääke+omat lääkkeet kombosta… Mikäli olen masentunut tai stressaantunut, yritän valvoa, korvaan kahvilla ja röökillä syömiset (jugurtti menee) ja yritän tehdä jotakin mielekästä, mutta en saa kuin aloitettua jotakin jos sitäkään aikaiseksi… :unamused: Tv:n katselu mahdotonta tuossa mielentilassa…

mun mielestä itse tuhoisuus on sitä kun tekee hengenvaarallisia asioita tietoisesti, ite parikertaa napannu ranteet auki niin et verta suihkusi kaaressa ja ottanu riskaabeleita viina, benzo, lyrica subutöötti kouseja kun millään ei ollut mitään väliä… nykyisin oon rauhoittunut niistä ajoista eikä nykyisin tulis mieleenkään vahingoittaaa itseäni ja siihen on syynsä :wink:

Mulla itsetuhoisuus ilmeni ja alkoi jo varhaisteini-iässä, 11 täytettyäni aloin polttamaan tupakkaa, se oli se minun ihka ensimmäinen keinoni ja tapani päästä tämän maailman murheista eroon edes hetkeksi, vaikka tiesin, miten tuhoisaa se terveydelle ja kasvavalle ihmisentaimelle on. 12 vuotiaana aloin maistella alkoholia ja hyvin pian täytettyäni 13 join jo säännöllisesti ja harrastin irtosuhteita, paljon irtosuhteita sen ikäiselle :exclamation: :open_mouth:
Samoihin aikoihin alkoi viiltely ja itsensä tahallinen satuttaminen fyysisesti, yritin oikeastaan repiä käteni irti, jos näin voidaan sanoa, halusin, että joku, edes opettaja koulussa huomaisi miten paha mulla oli olla, ja toisaalta pelkäsin sitä enemmän, kuin mitään, että joku huomaa… Se viiltely oli jokapäiväistä, olin aivan koukussa jo siihen adrenaliini- ja dopamiiniryöppyyn, mikä siitä kivusta tuli, laskin tunteja, koska pääsen taas omaan rauhaani repimään haavoja käsiini, se kaikki valmistelu ja välineiden ym hankkiminen, ihan sairasta. Mulla oli jopa itsetehtyjä partaterä-viiltimiä, joilla sai nopeasti ja melko kivuttomasti veren valumaan, jos oli kiire eikä malttanut hangata jollain tylsemmällä, esim veitsellä…

Samoihin aikoihin harrastin sekopäistä juomista, kokeilin huumeita ja loppu onkin historiaa. Siinä huumeiden parissa vierähti mukavasti melkein 15 vuotta, ja kuten joku tuolla ylempänä kirjoittikin, niin hakeuduin itsekin juuri niihin, jopa nistien mielestä, epämääräisimpiin porukoihin, missä taatusti oli addiktiosairaus kaikkein kukkeimmillaan … :unamused:
Ja lähdin mukaan mitä ihmeellisimpiin tempauksiin, harrastin irtosuhteita, vaikka seurustelin, vedin aina kaikkea överit, kaikkea yhtäaikaa ja niin kauan, kuin sitä oli saatavilla, ja sitähän oli.
Haastoin itsekin riitaa sellaisille ihmisille, ketkä tiesin äkkipikaisiksi, annoin ihmisten käyttää itseäni hyväkseen, esim rahallisesti tai fyysisesti, tein sen siksi, kun en arvostanut itseäni lainkaan, toisaalta olin narsistinenkin jopa, käytin itsekin muita hyväkseni koska tiesin olevani miesten silmissä kaunis, ja käytin häikäilemättä hyväkseni heikossa hapessa ja mielentilassa olevia ihmisiä saadakseni itselleni lisää päihteitä, lisää pahaa oloa ja yritin passiivisesti päästä hengestäni. Samaan aikaan sairastin anoreksiaa, pahaa sellaista, toivoin, että laihtuisin olemattomiin, kuolisin unissani sydämen pettäessä, nykyään en enää sairasta, mutta luulen, ettei sh kokonaan koskaan häviä.

Eli olen ollut itsetuhoinen koko ikäni, melkein. Se, mistä tämä kaikki johtui, en osaa vieläkään sanoa, ainut minkä tiedän varmaksi, on se, että olen aina ollut se “ennemmin överit, kuin vajarit”- tyyppi, ihan lapsesta asti. Ja tiedän myös, että rikkinäinen koti, etäinen, kylmä ja rajoittava äiti, liian vapaata kasvatusta antanut isä, joka tappoi itsensä ollessani teini, vaikuttivat asioihin radikaalisti.

Mä olen sitä mieltä, että syömishäiriöstä ei voi koskaan täysin parantua. Se on vähän samanlainen sairaus, kuin päihderiippuvuuskin; sen kanssa voi oppia elämään ja siitä voi toipua, mutta jossakin taustalla se silti kummittelee. Ehkä mä sanon näin vain katkeruuksissani, koska itselläni on edelleen tuo syömishäiriö päällä ja melko pahastikin, vaikken sentään onneksi tällä hetkellä makaa sairaalassa letkuissa. Iloinen olen kuitenkin niiden puolesta, jotka siitäkin paskasta ovat toipuneet :slight_smile: .

Muuten mulla on aika samanlaista itsetuhoisuutta taustallani, kuten sulla, Spinaalipuudutus(no, tämähän tuli jo aloitusviestissäni kaiketi melko selväksi), mutta irtosuhteet eivät ole koskaan olleet mun juttu, eikä mulla onneksi ole vanhempieni kanssakaan ollut mitään oikeita ongelmia, vaan mulla on maailman parhaat porukat, joilla kyllä valitettavasti on ollut pirusti ongelmia mun kanssani :blush: :cry: :laughing: .

Kiitos muuten sullekin, Spinaalipuudutus, oikein hyvästä kirjoituksesta, jossa mun mielestäni ilmeni melko hyvin se koko kirjo, kun elämä on pelkkää helvetin itsetuhoa. Malibulla oli myös hyvä kirjoitus.

Tsemppiä meille tytöille :slight_smile: .

Uppistakeikkaa.

Muistui tämä ketju nyt vain mieleeni, kun täällä oli juuri puhetta tuosta likaisten värkkien käyttämisestä. Ei itsetuhoisia fiiliksiä täällä päässä tällä hetkellä :smiley: .

Juuri maanantaina tuli vietettyä yö tiputuksessa, koska olin vetaissut huiviin 110mg sitalopraamia, 20 mg essitalopraamia, 5g parasetamolia, 15 mg diapamia, 450 mg Voxraa ja 250 mg Lamictalia. :unamused: Tosiaan, oli impulsiivinen hetken mielijohde. Mietin, että en ole saanut elämälläni mitään aikaiseksi ja satuin kärsimään kovista kivuista, olin turhautunut siihen, että lääkärit pitävät täysnarkkina yhden ainoan ekstaasivahingon takia ja ovat mitätöineet Tramal respani… Kovien kipujen ja pahan olon kanssa on turhauttavaa elää.

Ihme, etten joutunut suljetulle, mutta osasin puhua itseni tilanteesta pois, joka jälkikäteen ajateltuna ei ehkä ollut kovinkaan järkevää, sillä olo on samanlainen kuin maanantaina. Ilmeisesti kuitenkaan minäKÄÄN en oikeasti halua kuolla, kun 20 min päästä tapahtuneesta olin soittanut hätäkeskukseen, että kaduttaa ja haluan hoitoon. Muistan, että lanssissa jo laitettiin tiputukseen ja juotettiin lääkehiilet, sanoivat, että ei se tarkoita että tästä selviän. Selvisinpä kuitenkin.

On tullut harrastettua tota lääkkeiden yliannostelua useammankin kerran, mutta tuo maanantainen on kai suurin annos, jota olen ottanut. Kaksi kertaa olen joutunut suljetulle noiden tempausten takia, mutta sekin riippuu lääkäristä kai aika pitkälti. Joskus tosin olen toivonut, että en olisi enää sairaalasta herännyt. Jotenkin kuoleminen yksin, kotona pelottaa, vaikka välillä toivookin kuolemaa.

Viiltelyä en niinkään harrasta. Mitä nyt välillä tulee sohittua käsivarsia veitsen kanssa, jos turhauttaa, mutta ei mulla arpia ole. Pelkään verta. Lääkkeiden kanssa pelleilyn lisäksi hakkaan päätä lähinnä seinään.

Voi vittu, kuulostanpa sekopäältä… :unamused:

Uskon, että osittain myös päihteidenkäyttö on itsetuhoisuutta, koska se on itsestään piittaamattomuutta. Sekä syömättömyys, jota myös harrastan, tosin en sairasta minkään sortin syömishäiriötä, eli en siis laihduta esteettisistä syistä, vaan jätän tahallani syömättä, koska en koe olevani sen ruuan arvoinen. Painan kai jotain 38 kg nyt, kun on ollut vähän pahempi kausi taas. Mutta kai tämä tästä…

Olet varmaan oikeassa, että varmaan se itsetuhoisuus on keino taas hieman aikaa arvostaa elämää. Tavallaan ajattelen, että olen onnekas, kun sisäelimet ei ole menneet paskaksi tai mitään muutakaan vakavaa ole sattunut siitä huolimatta, että ilmeisesti maanantaiseen olisin voinut kuolla, ellen olisi soittanut apua. Tunteet arvottomuudesta tietysti liittyy myös itsetuhoisuuteen ja se, että kokee, ettei sanat riitä kuvaamaan olotilaa, joten täytyy tarttua toimeen ja tehdä jotain konkreettista, jolla osoittaa se huono olonsa.

Näin täysin maallikkona sanoisin, että mielestäni saattaisit jopa tarvita (ainakin hetken ihan suljettua laitoshoitoa). Olisiko mahdollista jos hakeutuist itse avun piiriin? Saattaa nimittäin olla, että et itse täysin tiedosta omaa tilannettasi. Eikös syvässä masennuksessa todellisuuden taju ala joskus nyrjähtelemään?

Tsemppiä nyt kuitenkin, kuulostaa tilanne vaan aika huolestuttavalta. Muista myös hoitaville tahoille painottaa, että tilasi johtuu hoitamattomista säryistä joita et meinaa jaksaa eikä siitä, että haluat doupata itseäsi…

Voimia kovasti täältä, mutta itse myös mietin, että miten jos hakeutuisit itse laitoshoitoon jos olo on tuo. Sitten en joutuisi suljetulle edes ja saisit kenties apua noihin ongelmiisi, myös Tramadolista voisi siellä keskustella uudelleen kun lääkäri on eri.

Uskoisin ettet kuitenkaan todella halua kuolla, koska olet soittanut itsellesi apua. Mikä on hyvä! Mutta kyllähän sä olet äärimmäisen itsetuhoinen ja jos et parempaa hoitoa saa, voi olla joku kerta ettei sitä ambulanssia enää pystykkään soittamaan tai et muuten vaan selviä hengissä, vaikka sen saisitkin soitettua.

Mun ainoa yritykseni 18-vuotiaana päättyi niin että sattumalta mun äitini löysi mut ja oli soittanut ambulanssin. Äidillämme oli avaimemme jos ne häviävät ja koska asui lähellä. Äiti tuli paikalle siis ainoastaan sen takia, koska mieheni oli soittanut äidilleni. Miehelleni oli tullut sellanen tunne, että mulla ei ole kaikki hyvin, kun en vastannut puhelimeen. Mies oli reissussa.

Se on ainoa kerta jolloin olen yrittänyt itsemurhaa ja mä todella halusin kuolla, koska mulla ei ollut mitään katumusta tai pelkoa. Kylmän rauhallisesti söin 3 kk masennuslääkkeeni ja kaikki muutkin lääkkeet mitä taloudesta löytyi ja kävin nukkumaan ja heräsinkin sairaalasta.

Olen kyllä viillellyt itseäni paljon ja kissan kuoltua viikko sitten aika pahasti taas. Siis en viillä siksi, että haluaisin tappaa itseäni vaan satuttaakseni itseäni tai tunteakseni fyysistä tuskaa, jos mikään muu ei helpota oloa. Ja kyllä toinen käsivarren sisus alkaa olla täynnä sellasia matomaisia vaaleita arpia täynnä. Ja kun liha siitä kunnolla repeää niin siinä kyllä menee pari päivää ennen kun se verenvuoto kunnolla tyrehtyy. Meinaa tulla kaikista mahdollisista sidonnoista huolimatta läpi.

Vitsailtinkin tossa viime kerran jälkeen miehelle, et mun pitäis tatuoida kädet kokonaan täyteen, koska en koskaan viiltäisi tatuoinnin päälle, koska en haluaisi pilata kaunista kuvaa. Mutta kun olen nainen ja kaikilla aloilla ei saa tatskat näkyä. Nämä nykyiset kuvat pystyy kuitenkin sellasella 3/4 hiha paidalla peittämään, vaikka niitä suht paljon ja isoja onkin.

Eli siis ton muotoista itsetuhoisuutta mussa vielä ilmenee, ei juurikaan muuta.

Mutta vielä takaisin tilanteeseesi, toivon että jaksaisit Nnaana hakea apua ja mennä sinne laitoshoitoon ihan sen takia, että tarvitset apua. Ettei joku kerta käy sitten niin että jäätkin vaan kuolemaan. Voisit tosiaankin yrittää keskustella myös siitä, että osa tilanteestasi johtuu siitä, että sulla oli voimakkaita kipuja ja lääkkeet on viety sulta pois. Jos ne nyt yhtään yrittäis sua ymmärtää paremmin siellä osastolla. Voimia ja jaksamista <3

Olette kyllä ihan oikeassa, että kun aikuinen ihminen ei kotona tule toimeen enää itsetuhoisuutensa kanssa, on paikka sairaala. Pelkään kuitenkin, että vastassa on taas sama lääkäri kuin viimeksi. Mikä tietysti on lääkäriltä todella epäsuotavaa, että lääkärin asennevamman takia joku jättää hakeutumatta hoitoon, vaikka ehkä sitä tarvitsisikin.

Nyt melkeen kaduttaa, että valehtelin itseni pois pakkohoitolähetteestä. :unamused: Suljetulla olisi ollut eri lääkäri kuin avopuolella…

Tietysti ehkä voisi pyytää jotakuta muuta lääkäriä laittamaan lääkityksen kuntoon ja painottamaan, että osastolla sitä ei MISSÄÄN NIMESSÄ saa purkaa, vaikka olen koittanut sille osastonlääkärillekin paukuttaa päähän, että kivut provosoivat itsetuhoisuutta entisestään, jos sille päälle satun.

Hmm, sydäntä lämmittävää, että joku netinkin välityksellä välittää. Kiitos teille. <3

Olen minäkin rämpinyt vähän syvissä vesissä ja tassusta löytyy myös noita ikuisia arpia joita aikaisemmin häpesin mutta nykyään suhtaudun niihin ihan kuin tatuointeihin, itsensä välitön vahingoittaminen ei nykyään enää lukeudu toimintoihin. :confused: