itsetuhoisuus humalassa

Olen viimein tajunnu tajunnut, etten voi käyttää alkoa enää, ollenkaan. Ongelmana ei ole ollut useat käyttökerrat vaan humalantilan aihettamat vaaralliset tilanteet. Olen vuoden aikana heittänyt kaksi ambulanssikeikkaa sairalaan. Välitöntä kuolemanvaaraa ei ole, koska en ole halunnut kuolla. Mutta itsetuhoisena olen ruhjonut käteni ja käyttänyt lääkkeitä ja alkoholia sekaisin. Nyt viime sairaalaressun jälkeen psykiatri sanoi suoraan, että jos tätä jatkuu voin aika suurella todennäköisyydella vahingossa tappaa itseni. Olen tuon itsekin tajunnut järjellä ajateltuna, mutta nyt vasta viesti meni perille asti.
olen sairastanut masennusta 10 vuotta ja alkoholin käyttö on lisääntynyt vuosien varrella, juon lähinnä ahdistukseen, enkä osaa myöskään pitää hauskaa muulla tavoin. Siksi alkoholista luopuminen on eräänlaista surutyöta, joudun muuttamaan elämäni täysin. Miten vietän vapaa-aikani? Mitä suomessa voi tehdä ilman alkoa? Toisaalta tuntuu jännittävältä uusi mahdollisuus elämänmuutokseen, mutta toisaalta pelkään, että elämästäni tulee tylsää ja rajoitettua.

Miten olette saaneet elämään mielekkyyttä lopettamisen jälkeen? Kuinka selvitä tylsyyden tunteista?
tuntuu, että olen aika yksin asian kanssa, koska lähelläni ei ole samallaista tilannetta läpikäyvää ihmistä.

Mörtsiina

“Niin minäkin, vuosi sitten. Ambulanssissa en luojan kiitos ole koskaan ollut, enkä toivottavasti koskaan tule olemaankaan.”

Juu ei se pipaaautolla ajelu mitään kivaa ole…noloa enemminkin. Mieheni soittaa ambulanssin aina jos olen tehnyt jotain itselleni. Suutun siitä yleensä humalassa kamalasti, mutta onhan se ymmärrettävää jos ajattelee asiaa mieheni kannalta. Selvinpäin en ole itsetuhoinen, muuta kuin ehkä ajatuksissani. Joten alko on se suurin ongelma.

“Mutta Suomessakin voi varmaan tehdä vaikka mitä selvinpäin myös viikonloppuisin. En tiedä sitten mikä sua kiinnostaa, mitä harrastat tai haluisit harrastaa. Mutta eihän kukaan juoppo kuitenkaan sen takia juo, etteikö olisi mitään muuta tekemistä. Kyllä siinä varmaan on isommat intohimot pelissä kuin pelkkä tekemisen puute.”

Niin ilmaisin asia ehkä vähän huonosti. Ongelma on enemminkin siinä kuinka päästä eroon vanhasta tottumuksesta, eli alkoholinkäyttö ja viikoloppu. Hankala korvata se nousuhumalan tunne. Ongelma taitaa ollakai enemmän siinä, että en oikein suostu hyväksymään, että elämä ei ole euforiasta toiseen hyppimistä. joskus tuntuu että olisi helpompaa jos pystyisi vain hurahtamaan uskoon, mutta kun olen liian rationaalinen sellaiseen. niin pitääkö addiktio korvata toisella addiktiolla? blaah… en tiedä…uusien ajatusmallien sisäistäminen on pirun vaikeaa…

Minusta elämä ei ole ollut tylsää lopettamisen jälkeen. Useimmista asioista joista ennen nautti kera viinan, voi nauttia myös raittiina. Eihän viina tuo mielekkyyttä elämään? Perjantaipullo? Pikkujoulu? Tätä on erittäin vaikea selittää ymmärrettävästi, jollekin joka on alkutaipaleella raittiuteen, mutta kun matkaa taittaa, ymmärtää että elämä ilman viinaa, todella on ELÄMÄÄ ilman viinaa. Siis täydenpää, todenpaa ja parempaa.

“Voipi olla, että riippuvuudesta vapautumisessa on se palkinto sinänsä niin ettei uutta addiktiota edes tarvita sen tilalle.”

Tuo oli hyvin sanottu, ajatus olla vapaa pakonomaisesta käytöksestä tuntuu hyvältä. Helpompaa on korvata vanha pinttynyt tapa uudella, vaikka sillä kuuluisalla liikunnalla, mutta ehkäpä todellikin olisi toimivampaa katsella asiaa laajemmaltakin kantilta, kuin “mene lenkille kun tekee mieli kaljaa”- periaatteella. Ei sillä että tuo ohje ei voisi toimia.

itselläni on taipumusta vetää kaikki asiat aina äärimmilleen, olen todellakin se lapsi, joka haluaa aina karkkipäivänä sen kahden kilon mellipussin, ettei vain lopu kesken. Pohdin tuossa aikaisemmin, että alkoholin tilalla seksiriippuvuus voisi piristää parisuhdetta, mieheni oli asiasta hyvinkin innostunut, mutta luulen että parin viikon päästä mieli voisi muuttua :wink: .
no joo…ei kai niitä riippuvuuksia voi päikseen vaihtaa vaikka haluaisi :unamused:

Mutta kiitos vastauksistasi Red Cat
ja aurinkosia päiviä =)

Hajatelma:

“Tätä on erittäin vaikea selittää ymmärrettävästi, jollekin joka on alkutaipaleella raittiuteen, mutta kun matkaa taittaa, ymmärtää että elämä ilman viinaa, todella on ELÄMÄÄ ilman viinaa.”

Tuon ajatukseen haluaisin todella sisäistää, mutta tuntuu, että hermo meinaa mennä odotellessa, kun asian ymmärtämiseen menee rutkasti aikaa. Pitäisi jaksaa uskoa tuleviin hyviin kokemuksiin.
Itseensä uudelleen tutustuminen on pelottavaa. Olen mielestäni niin valloittava humalassa tai ainakin ihmiset suhtautuvat minuun silloin kiinnostuneemmin. Tuo johtuu tietty siitä, että otan humalassa enemmän kontaktia ihmisiin. Selvinpäin kun kuulen jatkuvasti päässäni pelokkaan aran ihmisen äänen, joka moittii kaikista sanomisista ja tekemistä. Humalassa sitä vain on, ilman epävarmuutta seuraavasta liikkeestä. Ei tarvitse suunnitella asioita etukäteen, kaikki vain tapahtuu.

Olen rakastunut humalapersoonaani. Olisipa ollut aikaisemmin videokamera mukana, niin voisin nähdä tuon mahtavan persoonan ulkopuolisen näkövinkkelistä.

Moi vaan teille kaikille. Mä oon tääl ihan uus ja viimesen vuoden aikana lähteny tosiaan käsistä vaík vuosii juonu paljon/liikaa. Ja ollu ihan hirveit viekkareit. Oon päättäny lopettaa aiemminkin mut ku jotenki selvii ni aina kelaa et ei se nyt niin kauheet ollu. Nyt kuitenki psykoosin takii sairaalas kävin lääkitsemäs itteeni. Ja vittu nyt se loppuu. oon viel suht nuori.alle kolmenkympin .Kaikki asiatki sählätty aina ton alkoholin takii. Mul itsetuhosuus tulee yleensä vaan viekkareissa.

Ps. Jeppe alotettu

Minä näin itseni humalassa videofilmiltä, ja :laughing: :laughing: nauroin räkänä häpeissäni sitä, miten isältäni näytin, keinuessani kantapäiltä varpaille olutpullo kourassa, loputtomasti selittäen.

Olin NIIN isi, etten ole koskaan selvinnyt siitä että näin itseni noin suoraan.

Rakastat humalapersoonaasi. Noin meistä kai moni, koska se humalapersoona on “muka” se jota olemme. Todellisuudessa kaukana mistään fiksusta. Jos nauhoittaa humalaisen puhetta voi kuulla kuinka lyhyt on se kierros jota humalaisen jutut kiertävät. Jos selvänä kuuntelee tuota, miten humalainen aina palaa samaan aiheeseen…

Mörtsiina. Tiedätkö se humalainen fiksu ihminen joka kuvittelet olevasi, ei se ole totta. Eivät humalaiset kohtaa toisiaan, ollessaan jutuissa humalassa keskenään. Humalaiset ovat kuin 2-vuotiaat, jokaisella on oma juttu jota toistaa. Lapset leikkivät vierekkäin, eivät yhdessä, ihan samoin humalaiset puhuvat lähekkäin, mutteivat toisilleen, vaan omia juttujaan toistaen.

Toinen tuijottaa silmiin kuin kuuntelisi, vaikkei kuuntele tai myöhemmin muista mitään. Noiden kahden välillä ei ole mitään? Se mitä on, on tunne itsessä että tuo tuossa kuuntelee, mutta menepä seuraavana aamuna kysymään jotain antoisasta keskustelustanne, niin ymmärrät ettet itse muista mitä toinen puhui, eikä hän muista mitä sinä puhuit. Mutta yhtä kaikki tuo “tunne” ihan kuin olisin toisen kanssa yhteydessä on harhaa.

Ja selvänä. Kun tapaat ihmisen, katsot tätä silmiin ja juttelet jostain, kuuntelet vuorollasi ja vastaat, kerrot oman näkökantasi. Ehkei keskustelu tunnu niin utopistisen hienolta, mutta yksi jännä piirre siinä on, sinä olet kohdannut tuon toisen ihmisen, vaihtanut ajatuksia ja muistat myöhemminkin millainen tuon ihmisen mielipide oli.

Tiedän että alku on hankala, minulla alku oli pitkä, se kesti vuosia. En ollut lainkaan päättäväinen, en vahva, en rohkea. Olin luuseri, saamaton, laiska, pelokas, valmis antamaan periksi joka päivä. Silti, kun aloin siitä, etten tänään juo, minä selvisin vuoden yrittämisellä kahden viikon raittiuteen. Sitten sain läjään kuukauden, puolen vuoden etapilla kokeilin kohtuujuomista ja petyin itseeni. Otin itseäni niskasta ennen kuin tilanne kolmannen (vai oliko lie neljäs kerta) karkasi käsistä ja pääsin raittiuteen.

Alussa kaikki on suurta ja pelottavaa. Loppuelämää on ihan turha miettiä, riittää kun jäsentää kuluvan päivän ja jättää alkoholin sivuun, tämänpäivän suunnitelmista.

Haettu on, joo kotoa… Viimeksi auroran sairaalassa tein kaikkeni, kun näyttelin psykiatrille ja sairaanhoitajalle selväjärkistä ja tolkuissaan olevaa ihmistä, ettei mua olisi suljettu suljetulle. ääsin ulos ilman pakkohoitomääräystä itsetuhoisuuden vuoksi. Syyllisyys painaa ja häpeä, harmi. Mutta en enää halua kuolla vaan selvitä tästä. Ysstäväni juuri kannusti minua sanoen, että älä pelkää ja jarruta, vaan luota itseesi ja voimiisi.

tuntuu hyvältä, että ei ole aivan yksin miettimässä tällaisia asioita. Minäkään en halunnut kuolla, satutin itseäni kait vain saadakseni huomioita ja hellyyttä. Lapsena Minua ei huomattu, koska olin niin kiltti tyttö. Nyt ilmeisesti 26-vuotiaana on iskenyt sitten murrosikä.
Tuntuu usein niin tyhjältä tämä elämä. Mitä enemmän asiaa miettii suuressa mittakaavassa, sen merkityksettömämpää se on. Pitäisi kai vain tuijotella asioita mikroskoopilla, sillä tavallahan ne kaikkein pienimmätkin tulevat esiin. Ärsyttää vain olla tälläinen pölypunkki.

Jonain päivänä haluisin matkustaa jonnekin kauemmas hetkeksi katsomaan elämää toisesta näkökulmasta kuin länsimaisesta kulutushelvetistä. Toisaalta saan jonkinlaisia kiksejä siitä, että tunnen olevani ulkopuolinen sivustaseuraaja, tuokin ajatus on illuusio, koska tuskin eroan kovin paljon tavan Pertistä tai Tiinasta. Mutta joistakin illuusioista on pidettävä kiinni, jotta ei näkisi liian selvästi elämän yksinkertaista raadollisuutta.

kirottu perjantai…

Mörtsiina

Saattaa se kaamea murrosikä iskeä vielä viisikymppisenäkin :laughing: …jos tästä tiedon jyvästä nyt jotakin lohtua on :unamused:

kahleeton

Et ole yksin Mörtsiina, et tosiaan. Ei muakaan lapsena “huomattu” kiltti tyttö kun olin. Kyllä mua silti rakastettiin, I think :unamused: Päädyin kuitenkin hakemaan rakkautta ja lohtua lukemattomilta miehiltä vaikka en niistä välittänytkään. Nyt olen ollut parisuhteessa yli kymmenen vuotta mutta aina vaan ahdistaa :frowning:

Mä tajusin tässä parin päivän pohdinnan jälkeen, että mulle on tullut murrosikä uudestaan :blush: Siis uudestaan: Nyt 41-vuotiaana :unamused: Ei tässä muustakaan voi olla kyse!

Nyt ensimmäisen kerran mietin vakavasti itseni satuttamista :frowning: En mä kuolla halua, en tosiaan, mä vaan niin tarviin apua, enkä mistään sitä saa :cry:

Mun mielessä pyörii samankaltaiset ajatukset kuin sulla. Kun mä mietin tätä maailmankaikkeutta, nälänhätää, sotia, puhtaan veden puutetta, planeettoja, meteoreja ja sitä, onko muualla elämää, nää omat ongelmat on kuin hyttysen pissa :unamused: Mitä väliä millään on? Jos meteori tupsahtaa päähän, on ihan sama onko asuntoa, luottotietoja tai ruokaa :unamused:

Hulluksi mä varmaan olen tulossa :cry: Mä en vaan jaksa enää, en puhelinsoittoja sinne ja tänne, en paperisotaa sossun kanssa, pelkoa asunnon menettämisestä enkä häpeää minkä se aiheuttaa :imp:

Pinkku

Pinkku,

ketju näyttää olevan niin vanha, etten tiedä onko muita keskustelijoita enää edes linjoilla, mutta sinulle kommentiksi, että itse uskon 100 % neljänkympin kriisiin. Useimmat elämänkaariteoreetikot ajoittavat ison käännekohdan/kehitystehtävän neljänkymmenen ikävuoden kohdalle (mm. Erikson, Toskala, Havighurst, Levinson… He antavat sille hieman eri nimiä ja hieman eri merkityksiä, mutta yhdistävänä tekijänä voisi nähdä sen, että tuolloin ihminen pohtii pitkälti sitä, mitä hän on tähän mennessä elämällään tehnyt ja mitä vielä ehtii sillä tehdä.

Eriksonilla, jota muistan käytetyn jossain päihdeartikkelin tms pohjana, taisi olla ajatus, että se kuinka ihminen selviää kehitystehtävistään vaikuttaa siihen kuinka hän selviytyy seuraavasta kehitystehtävästään. Eli jos edellinen kehitystehtävä on onnistunut hyvin (esim. nuorena itsenäistyminen) niin on todennäköistä, että seuraava vaihe (varhaisaikuisuuden kyky läheisyyteen) onnistuu paremmin kuin jos edellinen vaihe on epäonnistunut. No, toisaalta, noin voisi päätellä ihan maalaisjärjelläkin. (fi.wikipedia.org/wiki/Erik_H._Erikson)

Elämänkaariteorioita yhdistää myös se, että niissä vaihtelevat “seesteiset kaudet” ja “kriisit” eli nämä käännekohdat. Molempien kohdalla puhutaan vuosista. Se, että ajoittuuko kriisi juuri 40 vuoden kohdalle on sitten eri juttu, oma neljänkympin kriisini (minkä olen tajunnut vasta jälkeen päin) alkoi hyvissä ajoin ennen kuin täytin 40 ja se oli rankkaa. Siis se oli rankkaa, vaikka ei puhuttaisi nyt päihteistä eikä itsariyrityksistä (jotka ehkä olivat sen rankkuuden seurausta). Hirvittävä tuska siitä, että elämäni oli oletettavasti noin puolivälissä enkä ollut toteuttanut mitään siitä, mitä olin nuoruudessa haaveillut. Siitä, että ikäiseni ihmiset olivat onnellisesti (niinhän se aina näyttää) naimisissa, heillä oli kauniit kodit, kaksi autoa ja kultainen noutaja. Ja kesämökki ja kakkoskoti Nizzassa. Hyvät palkat, nousujohteinen ura, ei enää aikoihin opintolainaa… naiset kauniita ja miehet komeita ja menestyneitä. Kuulostaa kornilta mutta oli silloin minulle mitä totisinta totta. Siihen samaan rysäykseen oma keho alkoi vanhentua ja väsyä tuntuvasti ja piti myös hyväksyä se, että enää toisen lapsen hankkiminen ei olisi oma valinta vaan väistämätön tosiasia. Niin paljon myllerrystä päässä ja valtava elämässä epäonnistumisen tunne. En todellakaan haluaisi palata siihen aikaan, tosin huomaan että tuo elämättömän elämän kysymys on alkanut uudestaan nousta pintaan. Ja sitten vielä nuo kysymykset, onko mitään muuta olemassa kuin tämä maailma, minkä voimme nähdä, ja mitä järkeä tässä kaikessa on.

Jotkut, joilla on enemmän valinnanvaraa elämässä (opintolainat tuossa iässä maksettu, säästöjä pankissa) tekevät juuri tuossa iässä isoja muutoksia työelämässään. Tietointensiiviseltä alalta otetaan hyppäys käsityöläiseksi tai puutarhuriksi tai kouluttaudutaan hoitoalalle tai muuhun ammattiin, missä koetaan että voidaan olla oikeasti hyödyksi ihmisille ja yhteiskunnalle.

Eli sinulla voi tosiaan olla “murrosikä”, se toiseksi pahin murrosikä ihmisen elämässä eli neljänkympin kehitysvaihe. Se on rankkaa mutta tiedätkö mitä: se menee ohi. Kun suhtaudut nyt itseesi armollisesti ja luotat siihen, että tämä on vain elämänvaihe johon kuuluu kipuilua, etkä tee mitään peruuttamatonta, niin ennemmin tai myöhemmin pääset siihen olotilaan kun tuntuu, että kaihtimet avattiin ikkunasta ja valo tulvii taas takaisin sisään.

Voi että Pinkku, kun tuo tilanteesi kuulostaa niin samanlaiselta kuin omani muutama vuosi sitten (siis paljon tuota neljänkympin kriisiä myöhemmin), tuo pelko asunnon menettämisestä ja kaikki paperisota :frowning: Minä niiin tiedän, millaista tuo on. Tuossa kohtaahan itse sain sen katon säilytettyä pään päällä mutta juuri mitään muuta ei jäänytkään. Ja yhä edelleen ahdistun aina kotiin mennessäni, kun huomaan että postissa on tullut laskuja. Olen laittanut pakolliset maksut suoraveloitukseen, koska en pysty avaamaan laskuja, sähkölasku on ainoa jonka hoidan mutta muiden kanssa on se linja, että koska summat ovat sadoissa tai jopa tuhansissa euroissa niin minun on ihan turha edes avata niitä, maksusopimusten aika meni ohi kauan sitten joten maksan niitä ulosoton kautta (olen käynyt velkaneuvojalla ja on selvitetty mitä muita vaihtoehtoja on, en halua niistä tässä jaaritella sen enempää). Mutta tuon pohjakosketuksen jälkeen minun ei ole enää tarvinnut pelätä. Minulta ei voi enää viedä muuta kuin koirat (ja terveyden), lapsikin on aikuinen ja omillaan. Jos katto menee pään päältä niin enää ei hävetä ajatus, että muuttaisin sitten vanhempieni luo peräkammarintytöksi, tai jos koirista on siihen mennessä aika jo jättänyt niin entä jos pakkaan reppuni ja lähden Goalle. Minun ei tarvitse valvoa öitäni peläten, että hieno autoni tai edes fillarini varastetaan tai että kotiini murtaudutaan ja kaikki arvokkaat esineeni varastetaan - ei ole mitään omaisuutta, jonka takia tarvitsisi murehtia. Mikä vapaus!

Tulipa romaani. Töissä on edelleen vähän turhan hiljaista; nyt olisi hyvää aikaa tehdä pitkään roikkuneita hommia pois käsistä mutta kun saan itseni vauhtiin vasta riittävän paineen alla.

Jaksamista, muista että kaikki selviää. Loppujen lopuksi maailmassa ei ole yhtään ainutta asiaa, joka ei olisi lopulta selvinnyt. Ja tuo murrosikä menee ohi, tärkeintä ettet tee nyt mitään peruuttamatonta.

Huomenta Yksi Nainen & Co. Toteutat selvästi Zero-Base-ajattelua. Ydinsanoma siinä on omassa sovelluksesani se, että kaikki muu kuin terveys on korvattavissa. Ennemmin tai myöhemmin. Ulkopuolelle jätän kuolemantapaukset, koska niihin en voi vaikuttaa mitenkään.
Suosittelen tutustumista vaikka englannin- tai saksankielisiin nettiteksteihin. Hakusana zero-base-budgeting. Suomalainen teksti oli Wikissä aika lyhyt -muistaakseni.

Minusta otsikkossa itsessään on vastaus.

Ei humalaa, ei itsetuhoisuutta.

Se, että lopettaa totaalisesti juomisen antaa mahdollisuuden, pienin askelin, ryhtyä korjaamaan elämäänsä.

Kaikki taloushallintoon, kirjanpitoon tms liittyvä on puhdasta hepreaa minulle, joten idea ei ainakaan noilta englanninkielisiltä sivuilta (esim. tutor2u.net/business/account … geting.htm) avaudu minulle vaikka tekstin ymmärtäisinkin. Saksaksi en tuon alan sanastoa edes yritä lukea.

Eli suomenkielinen sopivasti pureskeltava (al dente :smiley:) briiffi zbb:n soveltamisesta tässä kontektissa on tervetullut.