Itsellenikö on haettava apua?

Enpä oikein tiedä, mistä aloittaisin, mutta yritän hiukan referoida elämääni. Olen 66-vuotias nainen, jonka viinahuuruinen elämä alkoi heti keskikaljan vapauduttua. Nuoruus meni vauhdikkaasti kaikki vapaa-ajat kaljoitellen, ja samalla aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Opiskeluajat olivat molemmilla myös hyvin kosteita, mutta valmistumisen ja perheen perustamisen myötä tilanne rauhoittui omakotitalon rakentamisen ja lasten syntymän vuoksi.

Kun lapsillemme oli hoidettu akateemiset loppututkinnot ja he muuttivat pois kotoa, viikonloppujuomisemme lisääntyi. Olemme aina matkustaneet ympäri maapalloa paljonkin, mutta viimeisten vuosien lomamatkat vietin useimmiten kännissä hotellihuoneessa nauttien baarikaapin ja lähimarkettien tarjonnasta. Alkoi olla vaikeuksia palata lomien jälkeen töihin, ja sainkin selittämättömistä “maanantaipekkasista” työnantajalta varoituksen. Toimin arvostetussa ja vaativissa tehtävissä ja peittelin maanantaihajuja Sisulla ja hajuvesillä. Tuo varoituskaan ei vielä herättänyt ja pääsinkin pian “putkeen” ikäni puolesta, joten juominen jatkui.

Isäni oli kuollut 50-vuotiaana alkoholimyrkytykseen ja äitini löysi rikkaana leskenä pian lohduttajan ja rahoittajan juomaremmille, johon hän ajautui ja alkoholisoitui todella nopeasti. Sairastuttuaan alkoholidementiaan ja Alzheimeriin ryhdyin hänen omaishoitajkseen ja edunvalvojakseen ja sainkin takaisin raittiin äidin muutamaksi vuodeksi, mutta en tietenkään enää entisenlaista. Äidin saattaminen kuolemaan ja kaikki siihen liittyvä saivat minut lopettamaan samalla kertaa sekä yli 30 vuotta kestäneen tupakoinnin että kaiken alkoholin nauttimisen. Champix oli ainoa lääke tupakoinnin vieroitukseen.

Mieheni sen sijaan lisäsi reippaasti juomistaan jäätyään eläkkeelle. Koskaan hänellä ei ole ollut krapulaa, joten aamuryyppyä tai korjaussarjaa ei ole tarvinnut. Päivällä lounaalla yksi vahva olut ja sitten illan tullen kirkasta viinaa ja olutta vuorotellen. Sellaiset pikaiset unikännit JOKA jessuksen ilta jo monen vuoden ajan. Hän ei ole ollut väkivältainen koskaan, hiljainen itsekseen puurtaja, mutta juotuaan olisi hyvinkin seurallinen. Minä taas pakenen omiin oloihini ja vaikenen tyystin, koska selvinpäin känniläisen höpötyksiä en vain kestä. Hänellä on omat harrastuksensa ja minulla omani. Yhteisiä ystäviä ei ole, eikä minulla ole ollut vuosiin ketään itsellänikään. Hyvänpäiväntuttuja kuntosalilla ja kaupungilla. Mikä vika minussa sitten on, kun en vain voi tyytyä tuohon tissutteluun ja olla onnellinen, kun materiaalipuolella kaikki on paremmin kuin hyvin? Olin suuressa leikkauksessa pari kuukautta sitten, ja nyt hitaan toipumisen myötä pinna on entistä kireämmällä juuri tuon känniläisen vuoksi. Olen muuttunut kireäksi ja kiukuttelevaksi uhmaikäiseksi kakaraksi, joka myrkyttää kaikki ihmissuhteensa, siis aikuisiin lapsiin ja lapsenlapsiin, kun en vain enää jaksa. Monta kertaa miettinyt jopa hyvinkin synkkiä ratkaisuja.

Olisin kipinkapin hakeutunutkin vertaisryhmään kotipaikkakunnallani, mutta seuraava AlAnon kokoontuu vasta 3 viikon kuluttuaja siksi kirjoitinkin tänne, koska voimat on loppu ja tuntuu, etten jaksa.

Eka kirjoitukseni hävisi kuin tuhka tuuleen, enkä ole varma, kerroinko nyt sen, minkä halusinkin, mutta olen kiitollinen, jos jonkun kanssa voin jatkaa keskustelua

Hei Onerva! Onpa sulla ollut vaikeita vaiheita. Hienoa kuitenkin ettet itse ole jäänyt juomisen koukkuun enää. Mutta juovan ympäristön sietäminen selvinpäin kysyy voimia. Niitähän sulla näyttää kyllä olevan.
Jäin miettimään tuota taukoa Al-Anonista. Teillä ei ole työelämän velvoitteita eikä rahapulaa - mitä jos tekisit pikku matkan jonnekin jossa ryhmiä kokoontuu? Tankkaisit oikein. Al-Anonin lisäksi voit käydä AA:n avoryhmissä kuulemassa tarinan toista puolta. Voisit muutenkin hemmotella itseäsi, käydä hieronnassa ja vaikka leffassa. Usein muutos itsensä huomioon ottamiseen lähtee pienistä asioista. Myöhemmin voit jatkaa tilanteen avaamista lähiryhmässä ja hakea vaikka lisäksi terapiaan jos selvitettävää riittää. Parisuhdekin lähtee muuttumaan kun itse muuttuu. Mihin, sitä ei edeltä käsin tiedä. Mutta toipumisen myötä tulevat muutokset johtavat onnellisempaan elämään.

Kiitos viestistäsi, “Huomenissa”!

Olen ikionnellinen ja osin helpottunutkin siitä, että löysin tämän Päihdelinkin ja nimenomaan, että täällä voi alkoholistin omaisetkin saada vertaistukea anonyymisti. Oman paikkakunnan Al-Anon on sikäli kiusallinen paikka, että meidät molemmat tunnetaan erittäin hyvin täällä. Tuo vinkki lähteä toiselle paikkakunnalle ryhmässä käymään oli todella loistava, kiitos siitä! Tuntuu jo huomattavasti paremmalta sekin, että sain tuon kaiken edellisen kirjoitetuksi tänne. Ei omaan päiväkirjaan tehdyt merkinnät ole saman veroisia.

Tänään oli muuten Hesarissa erittäin hyvä kirjoitus Naltreksonen avusta päihdehoidossa. Laitoin miehelleni linkin, ja kyllä hän ainakin hiljaisena miehenä sen luki. Tiedän, että seitsemänkymppiselle, ikänsä alkoa enemmän tai vähemmän käyttäneelle ihmiselle ajatus raittiista elämästä varmasti pelottaa. Kuvittelisin tuon lääkkeen vievän samalla tavalla viinasta saadun nautinnon kuin itse aikoinaan käyttämäni tupakanvieroituslääke Champix. Pelotti silloinkin ihan vietävästi, että mitä elämästä enää tulee, kun ei ole edes tupakkaa. Se viina osaltani jäi muuten ehkä niin helposti pois samaan aikaan tuon lääkkeen ansioista, enpä tiedä. Elämä ON paljon rikkaampaa ilman päihteitä, ja vielä kun ehtisi viimemetreillä nauttia siitä ainoastaa kahvilta ja partavedeltä tuoksuvan puolison kanssa. Suurin haaveeni olisi päästä käymään lavatansseissa, mutta niistä on ilo mennyt kuskina ollessani, kun toinen käy vähän väliä autolla “renkaita potkimassa”. Humalainen on humalainen ja luotaantyöntävä, vaikka itse kuvittelee aivan muuta!

Onpa hieno juttu ettet enää itse juo. Olen itse saanut apua Al-anon ryhmistä. Yksin miettiessä ja lukiessa ei toipumista tapahtunut. Selittämättömästi liiallinen paine ja toisen ihmisen käytöksen arvostelu ja kyttääminen loppuivat. On se niin ihmeellinen, jokin voima siinä on, siis ryhmässä puhuessa. Oli se ryhmä mikä tahansa joss aon samanhenkisiä ihmisiä.
Onhan niitä seurakunnallakin, sekä mielenterveyden puolella myös ryhmiä.
Mitä mieheesi tulee niin enpä osaa sanoa. Pahoin pelkään että on myöhäistä jos alkoholi on jo turmellut aivoja ja tunne-elämää, niinkuin sillä liuottimella on tapana tehdä. Ja iäkkäällä ei enää solut uusiudu niin paljoa kuin nuorena. Aivosolutkin nykytutkimuksen mukaan uusiutuvat jos lopettaa alkon käytön. Ennenhän väitettiin ettei ne uusuiudu. onneksi se väite on kumottu:)
Ala nauttimaan itse, lavatansseissakin voi tanssia muiden kanssa jotka ovat selvinpäin. nekin ovat muuttuneet paljon, nykyään siellä on selviä ihmisiä. Ja on päivätansseja eläkeläisille, ja sielläkään ei tarvitse tanssia vain puolison kanssa jos se humalatila häiritsee. Tuskin miehesi pahakseen panee jos selität hänelle miksi haluat tanssia muiden kanssa?
Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi, olisi kyllä ihanaa jos pääsisitte nauttimaan raittiista loppuelämästä!

Kiitos sinulle, “Vieras”!

Kunpa voisinkin alkaa käydä itsekseni tanssimassa, mutta se ei onnistu miehen mustasukkaisuuden vuoksi. Voin käydä oikeastaan kaikkialla muualla harrastuksissani, teattereissa, keikoilla, konserteissa ym. yksin, mutta tanssiminen on hänelle “punainen vaate”. Lähtisin kuulemma vain uutta miestä metsästämään, vaikka olen hänelle sata kertaa sanonut, etten ikinä huoli minkäänlaista otusta vaivoikseni, jos joskun yksin jään (siis en myöskään kissaa tai koiraa :laughing: )
Kuntosalillani käyn lattari- ja lavistunneilla, mutta se onkin ok, koska tanssin ryhmässä ja yksin peilien edessä.

Helppoahan kulkemiseni olisi, koska meillä on vielä eläkkeelläkin kummallakin omat autot juuri harrastustemme vuoksi. Eipä meillä muuta yhteistä harrastusta olekaan kuin nuo ulkomaan matkat, joista en enää nauti tippaakaan niiden miehen iltaisin ottamien pikakännien vuoksi. Sitä aina jaksankin ihmetellä, kuin hän voi olla aamuisin ihan skarppina, lähteä jopa kilpailuihinsa ja soittokeikoilleen, vaikka illalla on juonut. Onko kuitenkin irheilijan kova kunto myös tae kovasta juomakunnosta, en tiedä?

Luulin tuon Hesarin artikkelin hiukan antaneen hänelle ajattelemisen aihetta, mutta kattia kanssa. Nyt taas katsotaan sopivaa ajankohtaa lähteä Tallinnaan “ostoksille”. Kyllä sinne etelä-Helsinkiin taas joku 500 euroa jää, kun auto on lastattu kesän virvokkeilla. Että silleen; mutta päivä kerrallaan ja yritän olla katkeroitumatta lisää. Onneksi mulla on ihanat pojat perheineen ja pari ihanaa pikkuprinsessaakin jo. Ilonaiheita on revittävä sieltä, mistä niitä vaan ikinä saa!

Lapsenlapsethan ne ovat suuri ilonaihe minullekin ja antavat toivoa tulevaisuuteen, jokin ihme siinä on.
En osaa antaa neuvoa sen kummemmin miten voisit sietää toisen juomista, mutta jos itselläsi alkaa tuntua ettet jaksa ja epätoivo valtaa, sekä synkkyys, niin hieman ennen sitä kannattaa harkita mikä on tärkein, oma elämäkö vai mikä. Mutta luulenpa että saat iloa ja valoa elämääsi harrastuksista ja läheisistä joten jaksat varmaan miehesi hetkelliset juopottelut jos hän muutoin on lapsille hyvä isä?
Tsemppiä.

Pitkästä aikaa taas kirjoittelen tänne “omalle” sivulleni. Elämä on merkillistä! Joka ainoan kerran, kun olen ajatuksissani päättänyt, että lähden tästä avioliitosta lätkimään, niin kuin kohtalona minulle tuleekin jokin sairaus. Tuon vuoden takaisen isosta leikkauksesta toipuminen ei sujunut aivan normien mukaan, ja kun sitten toukokuussa olin suunnilleen kunnossa, niin sairastuin ihosyöpään eli kasvoissani oli basaliooma. Huippu plastiikkakirurgi leikkasi minut onnistuneesti ja kaiken lisäksi pelasti ulkonäkönikin, vaikka kesän jouduinkin olemaan sisätiloissa ihosiirteiden ja leikkausalueen paranemisten vuoksi. Terveen paperit sain syyskuussa, ja taas, kun jaksoin miettiä tulevaisuuttani, niin jouduin uudelleen leikattavaksi. Siis mikään ei ole muuttunut; mies on ehkä vieläkin lisännyt juomistaan ja minä erolla uhkaamista ja nalkutustani.

Eilen hermostuin sen verran paljon, että oli hilkulla, etten jo käynyt fyysisesti kiinni. Ajattelin vain, että tuo turpa on saatava tukkoon tavalla vaikka millä. Painelin omaan huoneeseeni viettämään unetonta yötä, koska ei tuollaisen tunnekuohun jälkeen voi unille sanoa kuin goodbye.

Tänään sitten jälleen kerran istutin ukon päiväkahvilla vastapäätä ja yritin aloittaa rauhallisen keskustelun. Hän ymmärtää, että kärsin, hän myöntää olevansa alkoholisti, hän myöntää alkavansa yrittää vähentämistä. Kattia kanssa! Keskusteluun hän ei suostu lähtemään edes omien aikuisten lastemme kanssa, vaikka he tietävätkin tilanteen. Tämän illan makaa huoneessaan ja huomenna taas hiipii baarikaapille, kun olen illan kuntosalilla.

Siis sama kysymys kuin otsikossa; itsellenikö minun on haettava ihan tosissaan apua, ennenkuin tapahtuu mitään dramaattista? Kunpa tällä paikkakunnalla olisi joku toinenkin, jolla olisi sama tilanne, niin voisi vaikka livenäkin keskustella. Mutta kuten jossain mainitsin, niin oman kaupungin AA-ryhmiin en pysty menemään, koska meidät molemmat tunnetaan täällä erittäin hvyin.

No helpotti ainakin tämä naputtelu tänne, vaikka muuten pää onkin sekaisin kuin Haminan kaupunki…

Hei vaan.
Varmaan monellekin hyvin tuttua tuo. Kumpikin juuttuu omiin poteroihinsa, jatkaa samaa hyödytöntä toimintaansa ja kummallakin on paha olla. Näihin liittyy tavattoman ristiriitaisia tunteita.
Omaa elämään entisen mieheni kanssa kun mietin, niin jotenkin päätöksien teossa auttoi, kun mietin elämääni ja vanhenemista… Mies joi ja joi, aina enemmän silloin kun oisin jotain apua tai tukea kaivannut… Tajusin kristallinkirkkaasti, ettei tilanne muutu yhtään paremmaksi. Jos sairastun tai olen jotenkin heikoilla, apua on turha odottaa tai toivoa. Haluanko sellasita ihmissuhdetta, jossa autan toista, mutta hädän hetkellä jään aina yksin. Omat asunnothan meillä pitkään oli ja mun vaikeudet olikin hänelle mainio tilaisuus juoda ennemän, vetäytyä “nollaamaan” stressinsä ja toki olin tervetullut hänen elämäänsä taas kun olin pirteä, voimissani ja kyvykäs häntä auttamaan. Mulla oli joskus selkäkin kipeä, niin apua en saanut sen vertaa, että hän olisi hakenut vaikka ruokaa kaupasta.
Tietysti tilanne ei ollut ihan niin mustavalkoinen, hänellä on omat rajoitteensa, olettaisin että jonkinasteinen asperger ja osan toimintatavoista voi laittaa ihan sen piikkiin, mutta vaikka ymmärtää, niin eipä se auta siihen yksin jäämiseen ja suruun tai ihan konkreettisen avun tarpeeseen.

Sain joskus raivokohtauksia. Meillä oli kerran myös molemminpuolinen käsiksikäyminen. Riitely humalaisen, krapulaisen tai hermonsa ryypänneen kanssa voi johtaa vaikka mihin. Toisaalta mikä ihmissuhde semmoinen on, jossa joutuu sietämään monenmoista ja varomaan kaikkea tunteenilmaisujaan?
Omista tunteistaan tietysti on vastuussa ja miten ne purkaa ja miten käyttäytyy. Sain pahasta olostani ja raivosta ikävyyksiä lähinnä itselleni. Juurikin tuo unettomuus, vatsavaivat ja äksyilin joskus täysin syyttömille janjouduin asioita pyytämään anteeksi jälkeenpäin. Harmittaa, että “luovutin” toiselle oikeuden vaikuttaa olooni ja tunteisiini niin paljon. Itse siitä kärsin, enkä halunnut olla sellainen ihminen.

Mulla on sama tilanne, että olen aika yksinäinen. Sama tilanne on oikeastaan ollut aina, koulukiusaaminen tuhosi jotain, ja hankalat olot lapsuudenperheessä. Jollain tapaa elämään löytyy kyllä mielekkyyttä, kun olen yrittänyt keskittyä itselleni rakkaisiin asioihin. Minusta itseen tulee enemmän sisältöä, kun miettii, mistä oikeasti pitää, mitkä asiat kiinnostaa. Helpommin löytyy juttukavereita, jos löytyy joku joka on kiinnostunut samoista asioitsta ja niistä on kiva rupatella. Juopon kanssa muuttuu tai jää jotenkin ohueksi persoonana, jos keskittyy toiseen liikaa… Nyt yritänkin kerätä itseeni tietoa taitoa ja kokemuksia, tulla enemmän minuksi. Ehkä sitten on muillekin jotain annettavaa ja elämä on rikkaampaa. Monet jutut vie ihan mennessään, eikä mieti joutavia, kun nauttii uuden oppimisesta tai vaikka ihan auringon valon leikistä jossain istuessaan. Yritän suoraan sanottuna välillä kouluttaa itseäni kuin koiraa, toistoja, toistoja, kun kerta toisensa perään käännän ajatukseni muualle surkeista asioista tai huomaan vatvovani liikaa hankalia ihmissuhteita. Ihmeen sitkeässä muuten on turha huolehtiminen tai itsensä itse asettaminen odottamaan jotenkin varalle hyppäämään heti, jos joku tarvitsee.

Kevät on kumminkin toiveikasta aikaa. Mulla alakulo alkaa väistyä aina näin auringon kirkastuessa.
Voimia Onerva!

Huomenta. Tulipa mieleen kun olen itsekin myös alkoholistien läheinen että olen joskus aikoja sitten kuin ihmeen kautta saanut apua. Esim. sellainen pieni kirjanen tupsahti postiluukusta kuin “Tietoa uudesta perustuslaista”, siinä oli pieni kirjanen jossa muutamia osia laista. Olin niin kuin kuplassa että tuo kirjanen havahdutti hakemaan itselle apua ja miettimään mikä on oikein mikä väärin. Annanko sairaan ihmisen itseäni kiduttaa ja josta en selviä henkisesti.
Toinen mikä auttoi oli sellainen paperiliuska jonka sain jostain, se oli assertiiviset oikeudet. En tiennyt mitä hieno sana assertiivisuus tarkoittaa mutta kun luin sen tajusin, että monessa kohdassa en ollut puolustanut omia oikeuksia eikä niitä minun puolesta voi kukaan muu tehdä kuin itse.
Tänään olen taas lukenut noita kirjoituksia ja palauttanut mieleen että olen myös alkoholistien läheinen, vaikka olen myös alkoholisti. Alkoholisti ehkä juuri sen takia kun en muuta enää jaksanut.
Nyt olen kiitollinen raitis alkoholisti, ja tervehtynyt läheinen ja elämä on huomattavasti parempaa kuin ennen.