Selvinpäin. Niin helvetin surullinen olen vaan. Jos koko ajan tuntuu tältä, niin… Miksi en lähtisi dokaamaan.
Mene NYT terkkarin päivystykseen hakemaan antabukset niin sitten saat sen lisäksi surkutella myös siitä ettet kuitenkaan voi dokata, tai muutoin helvetin portit aukeaa ja viinapiru roihahtaa paikalle, kovalla kädellä rankaisemaaan syntistä! 
Miksi olet surullinen? Siksikö ettet juo, vai jostakin muusta syystä?
Ei se juominen sitä olotilaa paranna sen kummemmin, siirtää vain kohdattavat asiat tuonnemmaksi ja tuo omat juomisen murheet tullessansa.
Oisko parempi, että koittaisit löyhtää itselle sellaista apua, jossa voit purkaa syräntäsi keveäämäksi ja samalla pohtia mistä löytäisit elämään iloa.
Juominen vaan peittää surun :3 kirjota ruutupaperille mikä vituttaa ja ala ratkoa! works like magic! 
Siinäpä sinulla on mahtava paikka tutustua viimein siihen, mikä sinua surettaa. Juomalla se saattaa siirtyä kyllä eteenpäin, kutta mihinkään se ei sieltä katoa. Juomattomuus ei tule AINA tuntumaan tuolta, vaan se tuntuu NYT tuolta. Ja voi tuntua vielä pitkäänkin, mutta ihan varmaa on että jossain vaiheessa se taittuu. Mutta ei viinalla koskaan. Oikeasti tyydyttävät palkinnot eivät tule välittömästi. Sitähän me riippuvuuden kohteilta haetaan, kun ei sitä kärsivällisyyttä ole. Kynä ja paperi on erittäin hyvä vinkki muuten. Ole sen surullisuutesi kanssa, ei se ole vaarallista, sillä on jotain kerrottavaa.
Kuinka kauan olet ollut juomatta nyt? Voi olla että jos olet vast’ikään lopettanut, niin sulla voi olla depis päällä kun se runsas alkoholinkäyttö sitä masennustakin aiheuttaa. Vai painaako päälle hoitamatta jääneet asiat jne? Mikäli jälkimmäinen niin kehoitan myös kirjoittamaan ruutupaperille (tai vaikka vessapaperille, hehheh 
) asiat jotka rassaavat. Sitten erottelet ne asiat joille voit tehdä jotain, ja otat vaikka yhden asian per päivä ja hoidat sen. Huomaat pian että listassa on enempi asioita jotka olet yliviivannut.
Toki on masennus ja ahdistus päällä, ihan aivokemiallisista syistä. I know…! Mutta, varmaan olen aiemminkin tän kirjoittanut: elämä oli täyttä helvettiä about 9-10-vuotiaasta (eikä se mitään ruusuilla tanssimista sitä ennenkään ollut.)
Toivon ettette ymmärrä mua väärin: en kaipaa voivoi-päähänsilittelyjä, enkä halua tahallani dramatisoida mitään saadakseni huomiota.
Anyway, vaikea kuvailla lyhyesti mistä tää kaikki johtuu… Ja sen terapian ansiosta kyllä ymmärrän itseäni hyvin. Mulla vaan ei ole sitä voimaa toteuttaa niitä asioita, jotka tekisivät mulle hyvää.
Kaikki alkoi kunnolla koulukiusaamisesta kun olin 9v. Siitä asti elämä on ollut lähes koko ajan helvettiä, en edes muista enää miltä on tuntunut mennä nukkumaan tai herätä aamulla tunne siitä, että tästä voi tulla ihan hyvä päivä. Ja BLAABLAABLAA. xD En nyt jaksa itkeä tähän enempää, kaikilla meillä on omat huolemme.
Katson tarkemmin teidän viestejä vähän myöhemmin. Mun ei ole helppo ilmaista itseäni kirjallisesti 