Isänpäivää

Toivotuksia isille on plinkkiin tullut, omasta puolestani kiitos, kiitos!

Kai siitä isyydestäkin voisin jotain sanoa, noita omia ajatuksiani.
(muiden ajatuksia vois tietysti lainailla mietelausekirjoista ja tehdä tästä kirjoituksesta vielä pari poronkusemaa pitemmän, mutta jos vaan nyt sit näitä kotitekoisia…)

Jotain kokemusta asiasta on. Olen ollut isänä pitkästi yli kolmekymmentä vuotta, ja sitäkin useammalla tavalla.

Olen ollut perheenisänä, viikonloppuisänä, yksinhuoltajana, myös isäpuolena ja kaikista hommista selvinnyt -toisinaan kyllä rimaa hipoen!

Isänä oleminen on ihan kiva juttu.

Mutta ajatuksia asiasta?

Se on tullut mieleen, että minusta monet isät (ehkä äiditkin) yrittäävät kovasti olla lapselle kaverina, ottavat osaa harrastuksiin, kuljettavat urheilemaan ja soittamaan nokkahuilua, vievät vaikka hirvenmetsästykseen osaksi omaa tuliketjua ja ostavat vekottimia joita muistavat itse vaille jääneensä ja yrittävät pysyä itse samanikäisinä.

Ja se vanhemmuus voi hiukan hämärtyä.

Omalla kohdallani huomasin että se vanhemmuudesta kaveruuteen siirtyminen onnistui vasta sitten kun molemmat olivat kasvaneet aikuisiksi. Kumpi ensin, sillä nyt ei ole väliä.

Ja se edellytti myös etäisyyttä, siinä oli katseltava toisiamme myös matkan päästä, irtaannuttava ja oltava tosiaan jonkun aikaa ilman yhteydenpitoa, vasta sitten alkoi näyttämään selkeämmältä.

Ihan saman huomasin suhteessa omiin vanhempiini. Kymmenkunta vuotta ilman joulukorttia antoi mahdolisuuden kohtaamiselle ihmisinä. Ystävystymisen, johon kuuluivat myös muistot, joita molemmat saattoivat katsella sekä parhaiden loisteessa lämmitellen että myös senaikaisia olosuhteita lämpimästi ymmärtäen, kun kaikki ei ehkä ollut aina niin hyvin kuin kavereilla…

Oma isäni on jo kuollut, joten hänelle nyt sitten ei isommin tervehdyksiä enää tässä vaiheessa.
Jonkinmoinen muistaminen ja moikkaaminen toki niille pari-kolmellekymmenelle sukupolvelle isiä, isänisiä, isänisän…jne joista olen pienenpieniä tuokiokuvia joko löytänyt tai kuvitellut löytäneeni kun olen sukututkimusta yhtenä kopukuttavana harrastuksena mukanani kantanut yli kaksikymmentä vuotta.

Ja sen olen huomannut, jollain tavoin he kaikki myös isyydestään selvisivät.

Hyvää isänpäivää minunkin puolestani vielä kerran kaikille isille, isoisille ja tietysti myös kaikille isien pojille ja isien tytöille. : )

Olen samaa mieltä siitä, että vanhemman ei kenties pitäisi olla lapselleen mikään kaveri, vaan nimenomaan vanhempi. Turvallinen, rakkaudellinen auktoriteetti joka pystyy antamaan sekä rajat että rakkauden.

Mutta itse alkoholisti-isän kasvattamana ja näin päihdefoorumilla ollessa, haluaisin erityisesti kysyä sellaista arempaa asiaa, kuin että mitenkä ne isän tehtävät, isän rooli sopi yhteen päihdeongelman tai alkoholismin kanssa :question:

Joillakinhan on ollut siunaus tulla isäksi vasta pysyvempää raittiutta saavutettua, mutta monilla tietenkään ei.

Oletteko isät (tai äiditkin) keskustelleet lastenne kanssa päihdeongelmasta, ja missä sävyssä keskusteluja on käyty?

Onko virtahepo olohuoneesta mennyt matkoihinsa, vaiko vain sohvan alle piiloon?

Lapsen näkökulmasta voin kertoa kokemukseni, eli meillä isän juomisesta ei koskaan keskusteltu muuten, kuin että minä, ja pahimmissa tilanteissa myös veljeni, valitimme tai jopa raivosimme asiasta. Mutsi tuppasi heittäytyä marttyyrirooliin eli vaikersi, ettei mahda mitään tilanteelle, vaikka on yrittänyt siihen puuttua. Pahimmillaan isäni juominen oli ollessani lukiossa, ja tuolloin vietinkin viikonloppuja kavereiden luona kun en halunnut olla himassa katselemassa känniääliötä. Ajauduin vähän arveluttaviin porukoihinkin, mutta onneksi tuosta selvittiin riskit huomioiden vähällä. Eräs pahimmista tilanteista, jonka isän juomiseen liittyen muistan oli, kun tulin sunnuntaipäivänä kotiin reissuiltani ja vastassa oli humalainen isä. Mulla napsahti päässä täysin ja huusin minkä kurkusta lähti, että vttu tämä tilanne on sairas ja sinä ksipää pilaat koko perheen elämän yms. Lopulta tilanne oli sellainen, että koko perhe itki, isä huusi että tappakaa minut sitten, taisi siinä vähän huitaistakin minua avokämmenellä ja mä painuin jälleen ulos ovesta.

Vaikka kyseisistä tapahtumista on jo aikaa, tekee niiden muistelu silti kipeää ja yhä edelleenkin isän juominen ahdistaa mua. Nykyisin hän tosin ei juurikaan käytä alkoholia - viimeksi olen nähnyt/kuullut hänen olevan hutikassa joskus kesällä. Hyvä niin, sillä en usko, että kävisin lapsuudenkodissani edes kylässä, jos meininki olisi entisenlaista.

Tahdon vielä korostaa, etten menneisyyden tapahtumista kertoessani halua syyllistää vanhempiani, enkä varsinkaan syyttää heitä omasta juoppoudestani. Nuo ovat taivaan kiitos menneitä, ja tänä päivänä tilanne on kaikin puolin parempi :slight_smile:

Oho, sinne hävisi metri tekstiä! :open_mouth: No, ehkä se olikin hyvä, koska olin taas niin avoin, että alkoi jo han itseänikin oksettaa. Tekstin häviämisen jälkeen huomasinkin täällä haaskalintumaista utelua ja sitten olinkin jo ihan onnellinen, että stoori katosi, heh.

Omasta vanhemmuudestani, omista vanhemmistani ja juoppouden liittymisestä noihin molempiin olen tarinoinut ihan tarpeeksi omassa ketjussani. Menkää sinne lukemaan, ketkä haluavat. Nyt on isänpäivä, eipä pilata sitä.

Äijästä kuitenkin jotain…Faija, iskä, Don… kävi kahvilla. Kiva oli nähdä vaaria pitkästä aikaa. Isyytensä intensiivisyys on ollut vaihtelevaa. Alkoholista raittiiksi yli 30 vuotta sitten, siinä oli kymmenen vuoden jakso (putki) ettei juuri nähty. Trokailun, pillerikaupan, amfetamiinkioskin, ja kerkespä tuo kakolassakin majoittua ennen sulkemistaan, pyörittämisen ohella on kerennyt isäkin olemaan. Asiat eivät ole tässäkään asiassa ihan mustavalkoisia, vaikka tuon selonteon jälkeen voisi luulla. :smiley:

Oli muuten kiva juttutuokio tänään. Äijä muisteli viinasta raitistumistaan. Oli hauska todeta jälleen siinä olevan jotain samaa oman kokemuksen kanssa. Hän oli viimeisen putkensa jälkeen masentuneena ajatellut, että “eikö elämällä ole hänelle kuin tälläistä paskaa tarjolla” Sitten hän oli saanut oivalluksen, että tätähän on halunnut ja ainoastaan ja vain tähän panostanut ja että jospa alkaisi haluta muuta ja panostaa siihen muuhun… siitä se lähti hänellä ja onnistui. Juu, jäi se jalka sinne alamaailmaan, kuten edellisestä kappaleesta voi lukea, mutta parempi elämä kuitenkin ja nykyään puts kaidalla polulla, olen siitä aika varma.
Horsmaa pukkaisi jo, jos olisi viinan kanssa jatkanut. Alkoi olla niitä puukon reikiäkin jo aika runsaasti, kuten tänään itse ilmaisi. :open_mouth:

Ollaan nykyään kavereita. Varsinainen vaarihan tuo ei ole oikein osannut olla. Lapset eivät kovin hyvin tunne häntä (johtuu myös ulkomailla asumisestamme), mutta pitävät jännittävänä ja vähän sellaisena käänteisenä sankarihahmona. :smiley:

Hyvää isänpäivää isät! <3

Meikän isä häippäsi mun ollessa vielä vaipoissa. Ei ilmaantunut ees huoltajuuskeskusteluihin. Koulussa jo olin kun seuraavan kerran hänet näin. Siitä lähtien nähty noin kerran vuodessa. Ei ole edes muistanut mun syntymäpäivää aina ja vaikka nykyään vanhennuttuaan soittaa hieman useammin mulle niin vain humalassa.
En ko ihmistä siis tunne oikeasti ja tunteet häntä kohtaan on aika neutraalit. Ihminen muiden joukossa.

Lisätään nyt edelliseen viestiini vielä, ettei sen tarkoituksena ollut omien vanhempien syyllistämisen lisäksi myöskään vähimmässäkään määrin pilata kenenkään isänpäivää :confused:

Heh, asuin isäni kanssa parikymppiseksi asti ja nähtiin senkin jälkeen monta kertaa vuodessa paitsi ihan viime vuosina kun olen asunut kauempana, eikä hän silti muista mun syntymäpäivääni. Ei edes tiedä mitä olen opiskellut tai mitä työtä teen, yleensä mun osoitekin hukassa. Ei kiinnosta mun tekemiset eikä pidä yhteyttä. Enpä siis onnitellut isäinpäivänä enkä hänen syntymäpäivänään tänä syksynä. Kirpaisee silti kun en tiedä tähän syytä.

Mulla oli aika pitkään mykkäkoulua isäni kanssa. Enkä nykyäänkään sen kummemmin enää mitään ns. keskusteluja kaipaa. Kuitenkin lähetän syntymäpäivä- ja joulukortin. Eilen pistin mailin isänpäivälle johon reagoi soitolla. Kerronpa syyn. Laitan nämä muodolliset tervehdykset ihan vittuilumielessä. Näytän täten, että olen erittäin hyvässä hapessa myös ilman hänen iänikuista pyytämätöntä asioihini sekaantumista. Tai pikemminkin juuri siksi. Vältän kaikenlaista raportointia ja yksityiskohtia tekemisistäni. En myöskään koskaan tiedustele hänen vointiaan. Ei kiinnosta. Tällä lailla pidän aloitteen käsissäni enkä pakene. Suhde on parantunut tietyssä mielessä, mutta paljon on vielä käsittelemättäkin. Kysymys on, kannattaako ikivanhoja asioita enää alkaa vääntämään vanhan ihmisen kanssa. Itseäni ne eivät enää liikaa askarruta. Toinen asia olisi, jos en tietäisi tai osaisi arvioida käytöksensä syitä. Mikset kysy sopivalla tavalla?

No juurikin tuosta syystä, isäni on jo iäkäs ihminen ja terveys renkkaa. Hankala löytää sitä sopivaa tapaa kun yhteydenpitoa ei ole.