Isän alkoholismi

Hei! Ajattelin kirjoittaa tarinani, jos löytyisi vertaistukea, olo on aika kurja :frowning:
Kyse on isästäni, joka on eläkkeellä ja juonut oikeastaan enemmän ja vähemmän koko ikänsä. Tosin, niin ettei sitä ole juuri huomannut aina hoitanut työnsä varsin moitteettomasti. Kunnon alamäki alkoi ehkä about 5-7 vuotta sitten, kun sain tietää isän juovan salaa ja paljon. Samaan aikaan pahenivat terveysongelmat näkö huononi radikaalisti, seurauksena osittainen eläkkeelle jäänti. Motortiikka ongelmat pahenivat, siihen vielä sydänoireet ja lääkitys. Lisäksi isäni on masentunut, ei suostu hakemaan mistään apua, kun kuulemma itse pystyy. Viimeinen niitti oli, että hänet oli viety putkaan yöksi kun oli pyörineen päivineen könynnyt jossain ojassa… Edelleenkään hän ei edes tunnusta alkoholiongelmaa tai myöntää, että pitäisi laittaa korkki kiinni, mutta ei suostu hoitoon.
Hän on aikaisemmin pystynyt itse olemaan muutaman kuukauden juomatta, mutta on aina sitten taas retkahtanut.
Olemme yrittäneet äitini kanssa vuosia “herättää” häntä tajuamaan oma tilansa ja hakemaan apua, mutta hän pitää näitä yrityksiä vain “läksytyksenä”. Hän on myös erittäin taitava manipuloija ja osaa selittää asiat aina itselleen ja toisille parhain päin, hän suoranaisesti valehtelee ja uskoo itsekin omiin totuuksiinsa. Joka tapauksessa tämän putka-episodin jälkeen tein vaikean päätöksen katkayista välit, koska mikään muu ei tunnu auttavan. Itselläni on kolme pientä lasta ja siksikin tuntuu todella kurjalta laittaa välit poikki koska lapset tykkäävät paljon ukistaan ja päinvastoin… Mutta isäni tulee tuolla nykyisellä menolla suoraansanottuna tapattamaan itsensä, jos ei hakeudu hoitoon. Toikkaroi humalassa pyörineen auton alle tms tai saa infarktin viinan ja sydänlääkkeiden yhteiskäytöstä. Olo on tosi kurja, tuntuu että olen nyt hylännyt ihmisen, joka tarvitsee apua, mutta kun hän ei koe minkäänlaista sairauden tuntoa juomisen suhteen. En tiedä mitä muuta olisin voinut tehdä? olemme viekä isän kanssa aina olleet läheisiä.

Hei kirppu123, hyvä että kirjoitit tänne! Olet mielestäni tehnyt omaan elämäntilanteeseesi nähden oikeimman ratkaisun katkaistessasi välit isäsi kanssa. Jos yhtään helpottaa, voisit ajatella, että olet ottanut nyt etäisyyttä isäsi käytökseen ja JOS siihen koskaan korjausta tulee, niin ainahan yhteydenpidon voi käynnistää uudelleen.

Ymmärsin viestistäsi, että äitisi elää edellen isäsi kanssa; ihme että hän jaksaa… Mutta sinun on nyt pidettävä huolta itsestäsi ja lapsistasi, mikä tosiaan tarkoittaa sitä, että et voi keskittyä elämään isäsi elämää ja huolehtimaan hänestä.

Lapset ovat usein sen verran fiksuja, että jo alle kouluikäiselle voi jutella, miksi ukkia ei nyt tavata. Voi kertoa, että äidin mielestä ukki juo liikaa viinaa/kaljaa tai mitä sitten juokaan, ja että äiti ei nyt jaksa ukista huolehtia, vaan haluaa keskittyä omaan kotiin ja elämään. Voi myös kertoa, että äiti siitä huolimatta rakastaa ukkiakin.

Täällä on moni ohjannut alkoholistin läheisiä al-anon -ryhmiin ja vaikken itse ko. toimintaa tunnekaan, niin uskon, että sieltä voisit myös saada vertaistukea. Toivottavasti löydät sitä täältäkin :slight_smile:

Aurinkoista ja voimaannuttavaa kesää sinulle/perheellesi ja pidä nyt ihan oikeasti huolta itsestäsi.

Mielessä on kyllä käynyt hakea Al-anonista apuas, mutta ryhmässä olo tän asian kanssa vähän hirvittää. En tiedä haluanko puhua välttämättä ryhmässä…Äitini on jo vuosia ollut ihan pulassa isän kanssa ja kun tää on yksi oravanpyörä. Liittyy niin paljon muuta, minkä takia isäni todnäk juo…
Joka tapauksessa äitini on nyt laittanut eron vireille…
Tosin tämäkään ei ole isän juomiseen vaikuttanut :confused: Pahimmassa tapauksessa, kun ja jos äitini myös hänet jättää niin alamäki tulee olemaan edessä. Itse oon niin äärihelposti syyllistettävä ihminen, että kannan jo huolta tekoni seurauksista, vaikka tiedän että muuta keinoa ei enää ole ja en todellakaan ole hänestä vastuussa.

Vielä tuli mieleen, kun mainitset olevasi helposti syyllistettävä ja nähtävästi myös syyllistyvä persoona, että voisit hakea itsellesi tukea myös esim. mielenterveystoimistosta tai jostakin kriisipalvelusta, mitä niitä tukikeinoja nyt onkaan tarjolla ainakin suuremmissa kaupungeissa.

Aika moni meistä alkoholiongelmaisen läheisestä on ymmärtänyt hakea apua ennenmuuta itselleen, koska sille juovalle henkilölle ei vaan mahda mitään. Itse esim. kävin pari vuotta psykoterapiassa osin tämän aihepiirin takia ja koen sen kyllä voimaannuttaneen minua ja antaneen eväitä ottaa sopivasti etäisyyttä toisen juomiseen.

Muista siis, että et todellakaan ole yksin. Ja voihan sekin riittää tukemaan jaksamistasi, että saat täältä verkostosta tukea :slight_smile:

Valoa päiviisi!

Ymmärrän tosi hyvin, ja toisaalta kannattaa ehkä ajatella asia niinpäin että ihan varmasti jokaista joka johonkin vertaistukiryhmään on rohkaistunut meneen, on ensin pelottanut sinne meno ja menoa on usein mietitty pitkäänkin. Kuitenkin rohkaistuminen/myöntyminen hakeen apua on terve merkki, koska siinä tavallaan myöntää itselleen että yksin ei tarvi aina selvitä kaikesta. En ole itse käynyt Al-anonin vertaisryhmissä vaan A-klinikian ja siellä ainakin oli periaate että mitään ei tarvi puhua jos siltä tuntuu että ei halua puhua, voi vaan kuunnella muita ja usein niin kannattaa ekoilla käynneillä tehdäkin. Kyllä asiat sit yleensä menee ihan omalla painollaan kun huomaa että monet muut kärsii ihan samanlaisista ongelmista.

Tsemppiä ja voimia !

Päädyin tälle sivustolle etsiessäni tietoa alkoholistien saamista harhoista, joita voi tulla muutamien selvien päivien jälkeen, kun putki päättyy… Itse olen painiskellut isän alkoholismin takia vuosia. Olen saanut monilta neuvoksi mennä mukaan johonkin ryhmään, mutta en ole uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta, en tiedä miksi… Se askel tuntuu vaan niin raskaalta ottaa.

Isäni aloitti juomaan noin 12 vuotta sitten… kuvaan tuli katoamiset, töitten laiminlyönti, viinakrampit jne. Viinakrampit on vienyt hänet joka kerta sairaalaan (sen mistä minä olen tietoinen) ja niiden aikana on tullut sydämen kammiovärinää jne. Näiden jälkeen on mennyt muuta viikko selvinpäin, jonka jälkeen viina taas lähti viemään. Tuota rumbaa meni lähemmäs kymmenen vuotta, jonka jälkeen hajosi perhe. Juominen paheni ja alkoi tulla rattijuopumuksia ja harhatiloja. Nyt on tilanne se, että viimesin putki on alkanut juhannuksena. Viime viikolla hän oli kaatunut ja joutunut sairaalaan, kun takaraivo aukesi. Näin hänet vähän aikaa sitten (asutaan nykyään eri kaupungeissa) ja hän puhui siitä, miten sängyn alta tulee hämähäkkejä, hiiriä ja kaloja… En ollut ikinä ennen todistanut mitään tuollaista…

Hän ei ole ollut koskaan väkivaltainen. Välillä toivon, että hän olisi, jotta häntä olisi helppo vihata. Minulla on niin paljon vuosien varrelta kertynyttä ahdistusta tämän aiheen ja kaikkeen siihen liittyvän takia, joten en osaa edes kertoa sen tarkemmin tuntemuksistani. Olen miettinyt hänen hautajaiset läpi monta, monta kertaa. Jatkuva huoli ja murhe on niin voimakasta, että välillä tuntuu siltä, että oma elämäni jää elämättä. Olen 31-vuotias eli ollut omillani jo lähes puolet elämästäni, mutta tähän asiaan minun on todella vaikea saada etäisyyttä. Olen aina ollut isän tyttö, joten tämä on hyvin vaikea aihe. Olen iloinen siitä, että uskalsin kirjoittaa tänne hieman “tajunnan virtaa”. Useaan otteeseen olen koittanut mennä kriisikeskukseen ahdistuksen ja paniikin takia, mutta en ole saanut koskaan sitä viimeistä voimaa itsestäni, että olisin niin toiminut.

Viime aikoina tuntemukset tähän asiaan liittyen on alkanut tukahtua. Yritän olla ajattelematta asiaa ja työntää ajatukset sivuun. Se on selvää, että ne on käytävä läpi, sillä ennemmin tai myöhemmin asia romahtaa (tai minä romahdan) eteeni tavalla tai toisella…

Vielä edellisiin viestiini liittyen, vuosien varrella on asioita koitettu hoitaa huutamalla, itkemällä, raivoamalla, hyvää ja pahalla sekä välit katkaisemalla ja millään ei ole ollut mitään vaikutusta.

Isä on ollut useaan otteeseen ensiavussa/osastolla/katkolla ja parilla AA-tapaamisella, mutta mitään pitempää vaikutusta millään ei ole ollut. Välillä hän on sanonut meille juuri ne “oikeat” asiat, joita me ollaan haluttu kuulla. Mutta tosiaan tuloksetta. Siis ilman hyvää tulosta. Yritystä siis on avun hakemiseen ollut, mutta ei sitten kuitenkaan lopullista halua. Parin alkoholismiin erikoistuneen lääkärin/sosiaalityöntekijän kanssa hän on ollut tekemisissä, mutta hän on valehdellut asioista heille ja jättänyt paljon asioita kertomatta. Tiedän tämän, koska isä on asian itse näin kertonut. Alkoholisti on niin loistava valehtemaan ja keksimään erilaisia selityksiä, ettei tosikaan.

hei!Jokunen viikko on mennyt ja tilanne on nyt sellainen, että isäni haki lääkekuurin. Eli siis jollain tasolla myönsi ongelman, mutta ei kuitenkaan… Tämä lääke siis auttaa rajoittamaan juomista, ei siis tähtää totaaliseen kieltäytymiseen. Kahden viikon kuuri on nyt ohi ja en tiedä, mitä ajatella… Viikon juuri vietimme yhdessä ja ainakin kerran luulen, että isäni on ottanut jälleen salaa vaikka väittää ettei ole ja nyt on korkki lopullisesti kiinni. Luottamus, mistä ihmeestä tähän ihmiseen voi luottaa??? Kyse on pelkästä tahdonvoimasta ja alkoholistin tapauksessa tahdonvoimaa ei oo, on vaan viinan voima.Tavallaan haluaisin uskoa ja luottaa, mutta tiedän että ei tuu toimimaan. Isän kohdalla ei riitä pelkkä tahto.Mitä tehdä? tentata, kovistella, etsiä piilopulloja, odottaa seuraavaa viestiä, että taas mennään eikä nk lääkekuurilla ollut mitään väliä? Niin kuin edellinenkin kirjoittaja, niin myös minä olen aina ollut “isän tyttö” ja tuntuu todella pahalta todeta, ettei pysty tekemään mitään. Isää kun ei todellakaan saa yhtään mihjinkään puhumaan asioistaa, jotka on taustalla.

Vielä niin kuin Maria sanoi, niin luulen että isä myös selittää lääkäreille omaa versiotaan totuudesta. Kaunisteltua sellaista. Tosta vertaisryhmästä vielä, ehkä just eniten pelkään sitä ahdistusta ja pahaa oloa, joka siitä tulee, kun joutuu ne asiat pukemaan sanoiksi ja oikein kohtaamaan. Tietysti ne on tässä nytkin ja koko ajan, mutta ryhmässä on ite jotenkin eri tavalla paljaampi ja haavoittuvampi. Nyt tässä ja normaalisti on varmaan sellasella puoli aggressiivisella taisteluasenteella. Siellä ryhmässä pitäis kohdata ittensä ja oma ahdistus ja paha olo. Enkä tiedä oonko valmis siihen…

Voimia teille molemmille maria ja kirppu.

Omassa elämässäni on paljon raitistuneita alkoholisteja, toisaalta myös edes menneitä. On myös isäpuoleni johon en pitänyt vuosiin yhteyttä, koska luulin että hän juo itsensä hengiltä. Ihme kuitenkin tapahtui ja hän on ollut jo yli puoli vuotta selvinpäin. Tavattiinkin hiljattain.
Joskus vaan ei voi tehdä asioille yhtään mitään. Ihmettelen itsekin miksi ryhmään meneminen on niin vaikeaa. Joskus osallistuin siskoni katkolla läheisten ryhmään, mutten saanut sanaa suustani. Itkin vaan. Se sai mut huomaamaan kuinka paljon olisikaan varmaan purettavaa. Nyt on mennyt yli 10vuotta ja nyt kun olen huolissani omasta miehestäni, ajattelin että nyt rohkaistun ja menen al-anoniin tai aal ryhmään. Voihan siellä tosiaan vaikka ekat kerrat olla puhumatta mitään, varsinkin jollei kykene.

Luin keskustelua ajauduttuani etsimään tietoa asiasta joka vaivaa. Olen 25-vuotias ja asunut vuosien jälkeen muutaman kuukauden ajan vanhempieni luona. Isäni on nyt muutaman päivän taas juonut ja juodessaan muuttuu yksinäiseksi, masentuneeksi, itsetuhoiseksi ja hajoittaa tavaroita ympäriltään. Mainitsi juomisesta ja että se saisi loppua (asiasta on keskusteltu koko elämäni ajan) mutta seuraus oli käsky painua vittuun ja lopettaa lässyttäminen. anteeksipyynnöt tulivat jälleen perässä, mutta juominen jatkui koko illan.
isä uhkaa tappaa itsensä ja polttaa koko talon jos ilmoitan kenellekään tai jatkan puhumista asiasta. en tiedä mitä tehdä. huomenna kai muutan pois. johonkin. asuntoa ei ole, mutta en vaan voi jäädä tänne…tuolla se on hajottanut ikkunan, ulko-oven ja viskelee pulloja ja tuoppeja seinään huutaen samalla että tappaa itsensä jos ei anneta juoda. olisin jo lähtenyt tänään, mutten vaan voi jättää äitiäni tähän kaikkeen.

olo on melko luovuttanut. monta kertaa asiasta on puhuttu ja silti ongelma tuntuu olevan ikuinen. välillä tunnen syyllisyyttä ajatuksesta, että salaa myös toivon jotain käyvän ja isäni menehtyvän tai saavan niin pahat vammat ettei pystyisi enää edes maistamaan alkoholia. olen kuunnellut täristen ja itkien nurkassa kun kotini hajotetaan kappaleiksi ja rankinta on kuunnella niitä itsemurhauhkauksia. haluaisin katkaista välit täysin…mutta selvänä hän on ihanin ihminen jonka tunnen. ikävöisin sitä liikaa.

Voi minnamaaria, voimia kovasti sinne! Kuulostaa lohduttomalta. Toivottavasti pystytte juttelemaan äitisi kanssa avoimesti tilanteesta ja saatte edes siten tukea ja helpotusta tilanteeseen. Kuulostaa siltä että isäsi on kyllästynyt itsekin juomiseensa ja on voimaton/ kykenemätön tekemään asialle mitään, vai mahtaako olla jo halutonkin yrittämään. En osaa neuvoa, jos joku samassa tilanteessa oleva/ ollut voisi jakaa tuntojaan kunhan lukevat kirjoitustasi:
Toivotan vain kovasti jaksamista.

Hei kaikille. Tutun tuntuisia asioita täällä. Haluan itsekin avautua, olen aivan neuvoton minulle täysin uudessa tilanteessa…

Olen 23-vuotias nainen ja asun mieheni ja kissojeni kanssa omillani. Äitini ja isäni asuvat kahdestaan kissojen ja koiran kanssa toisessa maakunnassa. Ongelmana siis isän viime vuosien aikana käsiin räjähtänyt alkoholismi.

Lapsuuteni perheessä ei juotu koskaan kännejä. Koin viime vuosiin asti olleeni etuoikeutettu ja ylpeä siitä, että perheeni on aina osannut käyttää alkoholia kohtuullisesti ja siististi, juonut ehkä juhlapäivinä lasillisen viiniä ja saunailtoina yhden oluen. Niin se oli joskus. Teininä kävin muutaman kerran kavereitten kanssa kaupungilla juomassa, mutta muutamaan kertaan se tosiaan jäi, koska mielestäni alkoholi ei kuulunut sellaiseen menoon. Olin siinä ala-yläasteen vaihdoksen paikkeilla saanut porukoiden seurassa maistaa valvotusti siideriä veljeni kanssa jotta tietäisin, mitä alkoholi tekee eikä tarvitsisi missään salaa kokeilla. En väitä että sellainen toimisi kaikilla tai että tuo olisi oikea tapa toimia, mutta minuun ja veljeeni se tehosi. Olo oli silloin turvallinen.

Nyt viimeisenä parina vuotena kaikki on kääntynyt päälaelleen. YT-neuvottelujen tuloksena isä sai kenkää töistä, mutta tämä “risainen elämä”-prosessi alkoi jo kauan ennen sitä. En tiedä, mistä se alkoi, mutta äiti on jo pitkään halunnut erota isästä. On ollut tuskallista kuunnella äidin surua viime vuosina - erilleen tuntee kasvaneensa aivan täysin, mutta ei voi lähteä koska isä on kuin iso lapsi joka tarvitsee holhousta. Kaksi vuotta sitten kesällä hän yritti erota, muutti erilleen omaan vuokra-asuntoon tietenkin pitkällisten valmistelujen jälkeen. Isä tuntui tästä saaneen tuulta purjeisiin ja laittoi elämän aivan risaiseksi, alkoi juoda ja huorata, ei huolehtinut asunnosta (jossa oli vielä hänen vastuullaan oleva koira!!) jne. Hän sai sydäninfarktinkin juomisen ja naimisen yhteisseurauksena, muttei välittänyt tippaakaan vaan jatkaa edelleen pälleilyään lääkärin määräyksistä huolimatta.

Väliin on huomautettava, että vaikka isä sai potkut, hän aloitti pian sen jälkeen uuden koulun. Koska on aina rakastanut tehdä ruokaa, hän meni kokkikouluun. Koulu jatkuu yhä, ja eilenkin hän totesi tekevänsä sitä, mihin hänellä on palava intohimo. Silti koulu ei ole riittänyt vetämään häntä kuiville vesille.

Kaikkea siihen sitten kuului ja kaikkea tapahtui, mutta nyt isä ja äiti asuvat saman katon alla taas. Välit eivät ole kamalan hyvät. Äiti sanoo, että isä on muuttunut aivan käsittämättömästi siitä, kun he tapasivat. Itsekin muistan isän olleen ihan erilainen kun olimme lapsia. Tuntuu, kuin isä olisi taantunut lapsen tasolle, esimerkkinä joululahjaepisodi tältä vuodelta: Isä mankui yht todella kallista konetta isänpäivälahjaksi, ja kun äiti sitten lopulta myöntyi ja sen osti, sanoi hän, että joululahjoja ei hän sitten saa kun tämä oli niin kallis (ei kuulemma ole ikinä ostanut niin kallista lahjaa kenellekään). Isä alkoi murjottaa ja huutaa, että paska ostos sitten, viedään takaisin kauppaan p*rkele, myydään kirpputorilla sitten jne. Muutenkin tuntuu olevan äidin rahapussissa kiinni, kaikki isot ostokset tehdään äidin kautta.

Joku täällä mainitsi syyllistämisen, ja mainitsen sen itsekin. Isä on aina ollut sellainen, että hänelle ei ole voinut puhua mistään, mikä esim. on hänellä keskeneräisenä (pihalla tarvikkeet grillikotaan seisseet jo kymmenen vuotta, takapihalla maa auki uuden lämmityssysteemin rakentamista varten, sekin seissyt vuosia) tai tekemättä (ei ikinä siivoa jälkiään vaikka kokkailujensa jälkeen, jättää vaatteensa minne sattuu jne), sellaisestakos taivas repeää. Hän ei ole ikinä tehnyt mitään väärin, sensijaan me muut perheenjäsenet saisimme hävetä miten olemme syyllisiä kaikkiin maailman ongelmiin. Lisäksi meidän päissämme ne ongelmat ovat, eivät hänen. Varsinkaan minä itse en pysty puhumaan hänen kanssaan mistään, kun tulee niskaan valtava syytöstulva.

Nyt jouluna tuli se pisara, minkä tarvitsin yrittääkseni hakea apua. En tiedä, kumpi vanhemmistani oli ostanut viinipullon, se oltiin tarkoitettu seurusteluun ja ruuan kanssa juomiseen. Niinhän se menikin. Jossain vaiheessa iltaa isä alkoi käydä levottomaksi ja puhui nukkumaanmenosta (meillä se on jotenkin niin, että jos isä sanoo että nukkumaan niin koko perheen pitäisi mennä), joten siirryimme jokainen tahoillemme huoneisiimme. Luin hetken kirjaa, kun ulkoa alkoi kuulua valtavaa ryminää. Ovi kävi ja ryminä alkoi kuulua sisältäkin. Menin kauhuissani katsomaan, ja isähän se siellä remusi aivan umpihumalassa. En ole ikinä nähnyt ketään ihmistä niin huonossa jamassa - ei pysy seisaallaan, hytkyy, asiat tippuvat käsistä ja niiden perässä ryömitään lattialla eikä päästä enää ylös kuin äärimmäisen suurin vaivoin. Sanoin, että eikös olisi jo aika mennä nukkumaan. Ei vastausta. Kysyin, onko koira ulkona. Meni ainakin puoli minuuttia, ennen kuin tuli puuroinen, töksähtävä “ei”. Herätin veljeni ja menimme huoneeseeni peloissani juttelemaan. Olisin halunnut soittaa jonnekin, mutta minulla ei ollut mitään numeroita, eikä isä ollut aggressiivinen joten en soittanut hätänumeroonkaan.

Tämän sekavan romaanin jäljiltä mieleni on entistä sekavampi. Tilanne on minulle aivan uusi, enkä tiedä, mitä tehdä. Haluaisin al-anon-ryhmään juttelemaan, mutta työvuorojen takia en pääse moneen viikkoon paikkakunnalleni ryhmään. Pelkään, että on nimenomaan viikkojen kysymys mitä tulee tapahtumaan, sillä vaikka isä ei itsemurhasta olekaan puhunut, uskon käytöksestään ja yleisistä puheenaiheistaan, että hän saattaisi hyvinkin sellaisen tehdä, aivan hiljaa hakematta huomiota, jotta se onnistuisi. Jos äiti yrittäisi jotain tehdä (vaikka lähteä sanoen, että saat tulla ovelle sitten kun olet hakenut apua), tapahtuisi isän tuntien varmaan taas se sama lapsellinen elämän risaiseksi laitto. Mitä ihmettä minä voin tehdä? Olen vielä tämän illan vanhempieni kotona joulua viettämässä, huomenna lähden jo kotiini.