Irtipyristelyä

Hei,

Olen lueskellut jo pitkään muiden ketjuja ja kevään aikana tuli kommentoituakin muutamaan väliin. Nyt ajattelin aloittaa oman ketjun. Jos jaksaisi pitää tätä vähän niin kuin päiväkirjana, jota muut saman kokeneet voivat lukea ja kommentoida. Jos se selkiyttäisi ajatuksia ja jos täältä löytyy pohdintoihini uusia näkökulmia.

Mieheni alkoholinkäyttö on lisääntynyt pikkuhiljaa vuosien myötä. Vähän niin kuin varkain. Jossain vaiheessa ummistin silmäni siltä, kunnes koin aika rajun herätyksen. Kerroin huoleni hänen alkon käytöstään ja pyysin vähentämään. Mies ei vähentänyt, vaan ryhtyi juomaan salaa. Aluksi tietysti luulin kun pullot ja tölkit hävisivät että asia korjaantui. Oli aika kylmä suihku kun rupesin piilopulloja löytämään.

Olen juomisesta yrittänyt hänen kanssaan jutella, mutta hänen mukaansa hänellä ei ole mitään ongelmaa. Mukaan on tullut myös valehtelua muissa asioissa, joka on saanut luottamukseni häneen romahtamaan. Kun asiat oikein alkoivat ahdistaa, etsin netistä tietoa alkoholismista ja löysin nämä sivut. Siinä valheiden ja salailujen verkossa olen välillä epäillyt omaa mielenterveyttäni, että jos se olenkin minä joka vain kuvittelee asioita ja kehittelee niitä päässään. Näitä ketjuja lukiessani totesin, että päässäni ei taida sittenkään olla vikaa.

Mieheni on aika “siisti” juopottelija. Hän käy töissä, mutta alkoa menee joka päivä. Hän ei ala kännissä huutamaan tai riehumaan. On jopa hoitanut osansa kotitöistä. Ei sammuile holtittomasti, mutta menee yleensä nukkumaan lasten kanssa samaan aikaan. Mutta on ollut pettymys huomata että ajatuksia ei voi vaihtaa kuin sen kännissä olevan ihmisen kanssa. Ja tiedättehän te, mitä muita sivuoireita toisen juomisesta tulee. Pohdin avioeroa. Pohdinnoissa tulin siihen tulokseen, että asiat eivät tule muuttumaan. Ilmoitin haluavani eron. Mies ei pyristellyt. Avioero on laitettu vireille ja olemme muuttaneet erilleen.

Eroa touhutessa mielialani nousi. Odotin päivää jolloin mies muuttaa pois ja kun se tapahtui, kaikki tuntui niin hyvältä. Nyt, vain muutama viikko tämän jälkeen, olen tullut itkuiseksi. Milloin mikäkin asia itkettää. En edelleenkään halua miestä takaisin. En edelleenkään halua katsella sitä juomista. Mutta toivoinko kuitenkin alitajuisesti että viimeistään erilleen muuttovaiheessa mies tajuaisi mitä menettää ja myöntäisi ongelmansa ja hakisi apua ja me eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti… Kun puhelin soi, ensimmäinen ajatus on että mies soittaa. Tai kun auto ajaa kotini ohi, katson tuliko mieheni. Miksi? Miksi minä haluan hänen soittavan tai tulevan??? Näin hänet tällä viikolla. Oli mielestäni laihtunut. Onko vähentänyt juomista vai unohtanut syömisen?

Meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Sovimme vuoroviikko systeemistä. Lapset eivät ymmärtäisi miksi saisivat olla isällään vain muutamana viikonloppuna tai ei ollenkaan. Eivät he ymmärrä eroakaan. He eivät näe isänsä juomista. Enkä ole sitä heille mainostanut. Lapset vain ahdistuisivat ja huolestuisivat niin kuin minäkin. Ja uskon, todella sydämestäni uskon, että mieheni lapsensa hoitaa. Ja uskon, että jos hänen juomisensa menee vaikeammaksi, kuulen siitä kyllä lapsilta ja voin puuttua asiaan. Ja aion puuttua asiaan!

Tiivistetysti kirjoitin, mutta pitkä tuli :slight_smile:
Tämä tällä erää.

Moi Jane! Voisiko olla niin, että eroa touhutessa, et ehtinyt kunnolla surra? Ehkä nyt elämän rauhoituttua tulee aika sillekin. Varmasti on luonnollista kaivata ihmistä, jota on joskus rakastanut. Anna itsellesi aikaa ja itke itkusi, niin eiköhän ala helpottaa. Tsemppiä sinulle!

Hei Jane,
Oletko tullut ajatelleeksi, että voisit mennä myös Al-Anoniin “suremaan” alkoholin kariuttamaa avioliittoasi. Siellä sitä voi käsitellä järjestelmällisesti askel askeleelta.

Kiitos Piki ja Nopsasti viesteistä.

On totta etten edes muista milloin viimeksi olen itkenyt, siis tätä viikkoa ennen. Sen rakkaudentunteenkin miestä kohtaan olen yrittänyt talloa ja polkea maan rakoon. Kipu pysyy siten loitommalla.

Nyt kun minun ei ole tarvinnut katsella miestä kännissä ja hän on ollut usein autolla liikenteessä kun olemme nähneet (=siis selvä), mieleeni on muistunut millainen se juomaton mies on. Se mies on ihana! Sitä miestä minun on tullut ikävä.

Paikkakunnallani on Al-Anon ryhmä. Sen verran olen ottanut selvää. Kynnys mennä sinne tuntuu kuitenkin korkealta ja keksin hyviä tekosyitä miksi en ehdi sinne. Voimieni tunnossa olen ollut myös sitä mieltä että minä en apua tarvitse. Tarvitsisinko sittenkin?

Varmasti kannattaa ainakin käydä tutustumassa. Sittenhän tiedät, mistä on kyse :smiley:

koska jälleen naputan tätä puhelimella - ei ole eroajallä varaa ensinnäsena siihen tietokoneeseen nettiyhteydellä :slight_smile: niin lyhyesti.

Jane, miksi sinä haluat halventaa rakkautesi polkemalla sen maanrakoon, kuten ilmaus oli? Et sinä ole ollut tyhmä rakastuessasi mieheen joka osoittautui alkoholistiksi. Kyllä sitä saa surra, ettei saa mitä luuli saavansa. Unelmasi on mennyt rikki.

Teot on toinen asia. Jos mies ei tuosta tajua, että hän pilaa elämänsä juomalla, niin hän ei ole pohjaa vielä nähnyt. Sitä ei voi toinen näyttää - mutta voi tulla pois sieltä estämästä pohjakosketusta.

Toisissa olosuhteissa tekstisi olisi voinut olla minun. Mies tekee yhä päivät töitä, mutta ei mene päivääkään ilman viinaa.

Minulla on jo oma koti, mutta lasten koulun takia en vielä asu siellä kokonaan. Itse olen surrut kovasti koko kevään eroa tehden.

Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin tai keksiä samoja asioita uudestaan. Mene anoniin, jollei se ole sun juttus niin kyllä sieltä pois pääsee.

Lisäksi: sä olet jo pystynyt tekoihin joita suurin osa tästä suunnittelee ja miettii miten niihin kyetään.

Voimia sinulle Jane.

On hyvä jos mieskin tietää että häntä ei jätetty siksi että rakkaus on loppu, vaan alkoholin käytön takia. Ja hyvä jos sen tietää molemmat. Silloinhan on jotain mitä työstää, yksin tai yhdessä. ja jos mies tiedostaa ongelmansa joskus niin hän voi hakeutua vaikka hoitoon. Ainahan se tiedostaminen vauhdittuu silä että läheiset toimii ja kertovat että miksi. Näyttävät siten, että välittävät. Aloitusviestissä sanoit että olet menettänyt toivosi että mies joskus lopettaisi. Se on hyvä että on hyväksynyt sen tosiseikan, että se ei välttämättä mene paremmaksi. Mutta ei tilannetta kannata tuomita, tai ihmistä, eli päättää hänen puolestaan että hän ei tule pystymään lopettamaan, edes apua saadessaan ja päätettyään, tai kun tieto on saatu vietyä perille. Tottakai se tuntuu hirveältä kun toinen valehtelee ja piilottaa pulloja. Mutta kannattaa muistaa että syynä on alkoholi, ei se että mies olisi luonteeltaan valehtelija…Hän ei tee sitä varmaankaan ilkeyttään, joten ei ihme että näet silti ajoittain sen ihmisen jonka kanssa aikoinaan halusit olla.Olen kuullut että alkoholismi on tavallaan parantumaton, mutta hoidettavissa oleva sairaus. Mm minnesotahoidon sivuilla luki niin.

Kiitos taas kommenteista!

Ehkä voisin tosiaan katsastaa tuon al-anonin.

Halvennanko rakkauteni yrittämällä nitistää sen? Ehkä.

Jossain matkan varrella minä mokasin pahasti. Olin äärimmäisen häpeissäni ja nolo. Tapahtumaan liittyen mieheni kyseli miksi minä olen niin tyly ja kylmä häntä kohtaan. En osannut sanoa. En tiennyt. Tajusin kyllä että kun tulen töistä kotiin, otan etäisen ja kylmän roolin käyttöön. Siinä synnintunnossani päätin että jatkossa tulen kotiin positiivisena ja avoimin mielin. Ja ryhdyin toteuttamaan päätöstä. Ja tässä tapahtui se raju heräämiseni. Ei mennyt kuin viikko kun tajusin miksi olin käyttäytynyt niin kuin käyttäydyin. Avattuani silmäni huomasin kuinka rakas mieheni vietti iltapäivänsä sohvalla maaten ja kaljaa juoden. Ja tunsin oman ahdistukseni. Eniten minua kuitenkin järkytti, että olin sulkenut itseni komeroon, josta en tapahtumia nähnyt ja UNOHDIN miksi olin itseni komeroon laittanut. Päätin että en enää koskaan tee itselleni niin. Tästä on jokunen vuosi aikaa ja asia saa edelleen kyyneleet silmiini. Minulla on täytynyt olla tosi paha olo kun olen asioilta sillä tavalla sulkenut silmäni.

Jollain tasolla olen kuitenkin komeroa käyttänyt edelleen. Työnsin miehen etäämmälle itsestäni, henkisesti. Pakotin katselemaan hänen touhujaan, mutta katkaisin sellaisen lämpimän keskusteluyhteyden. Etäännyin. Sillä tavalla tuntui että hänen tekemisensä eivät satuttaneet niin pahasti. Samalla se oli rakkaudentunteen polkemista. Potkin ja poljin sitä että pysyisi poissa. Nyt paikalla ei ole ketään jonka vuoksi minun tarvitsisi komeroa käyttää. Voinko tulla rohkeasti kokonaan ulos? Myrskyääkö komeron ulkopuolella vielä vai joko aurinko paistaa? Ne kaikki poljetut tunteet taitavat odottaa ulkopuolella käsittelemistään.

Hyvin tartuit mun sanoihin :slight_smile:

ja hyvin vetäisit analyysin.

Rakkaus on kuitenkin, kuten huomasit, tärkeä itsensä takia. Rakastaminen on joukko tekoja, asenne ja suuri lahja. Jos joku ei ota sitä lahjana vastaan, vaan itsestäänselvyytenä, niin hukkaan menee.

Lahjan antajalla ei ole valtuuksia määrätä, miten lahja vastaanotetaan. Mutta on oikeus päättää kenelle lahjansa antaa. Mun mies ei enää ansaitse mun rakkaudellisia tekojani, hän kehtaa jopa arvostella niitä . Esimerkki: pestyt vaatteet on viikattu väärin.

Joo. Ja taas karkasi mopo.

Pointti oli varmaan Se, että olet tehnyt oikean päätöksen. Pidä kiinni siitä, älä epäile itseäsi. Älä pohdi että asiat voisivat olla toisin jos… Varmasti voisivat olla! Ja jos lehmillä olisi siivet niin joo ne lentäisivät.

Salli itsellesi tunteet. Ne eivät ole sama asia kuin tahto tai teot. Valitse asenteesi. Itsesääli on ihanaa sopivasti annosteltuna, mutta kukaan ei kestä valittajaa.

Ja jatka kirjoittelua, sillähän sitä itsensä kanssa sinuiksi pääsee :slight_smile:

Johtui varmaan tiivistetystä aloituksesta että taisin tulla väärin ymmärretyksi seuraavassa: En ole menettänyt toivoani siinä etteikö mieheni voisi vielä joskus raitistua.

Päädyin eropäätökseen koska koin että asiat jatkuvat ennallaan hamaan tulevaisuuteen, jos minä en tee jotain. Eli mies juo ja minä elän ahdistunutta elämää. Päätin hypätä veneestä ajatuksin että voin rakentaa elämäni omien sääntöjeni mukaan, joihin ei kuulu alkoholi joka päivä ja että hallitsen itse elämääni (siinä määrin kun omaa elämäänsä voi hallita) jossa ei tarvitse pelätä esim toisen aiheuttaman talouskatastrofin paljastumista.

Miehelleni toivon aidosti kaikkea hyvää. Toivon että hän joku päivä myöntää ongelmansa ja haluaa ja pystyy tekemään sille jotain. Minä en vain jaksa odottaa sitä päivää hänen rinnallaan.

Alkoholismin sairautena olen ehkä jotenkin saanut sisäistettyä. En halua olla katkera miehelle. En halua tuhlata energiaa katkeruuteen. En edes sen pahimman, valehtelun, takia. Taakse jää niin hemmetisti hyvääkin. Tuota sairausasiaa olen miettinyt siltäkin pohjalta, että enkö minä sitten ole kamala kumppani kun jätän sairaan ihmisen? Eihän sairaalle ihmiselle niin tehdä.

Näihin tunnelmiin…
Hyvää yötä!

Hei Jane,
Olet oikeilla jäljilla. Al-Anonissakin kehotetaan irrottautumaan rakkaudella.

Alkoholismi on siitä erikoinen sairaus, että potilas yleensä on viimeinen, joka tajuaa tai tunnustaa sitä sairastavansa (jos ikinä). Samalla myös niin, että vastuu paranemisesta on vain ja ainoastaan potilaalla. Hulluinta on se, että parhaan toipumisen mahdollistaa juuri se, että potilaan annetaan itse selviytyä sairaudestaan.

Jättäminen ei ole hylkäämistä, eikä alkoholistia voi varmaankaan auttaa sillä että heittää oman elämänsä hukkaan hänen rinnallaan.
Se on tärkeää silti, että on tehnyt selväksi mikä on syy. Jättäminen ei auta varmaan miestä huomaamaan mitään, jos syyksi naamioidaan esimerkiksi “haluan kasvaa naiseksi ja elää omaa elämääni”…tai “en pysty enää tähän, rakkaus on loppu” jne…tämä vaan välikommenttina kun aina sanotaan että jätä se ja jätä se. Ja ihaillaan kuinka vahva ihminen jättää ja elää omaa elämää. Se ON ihailtavaa, mutta jos ei puhu suoraan niin se on enemmän ongelman kiertämistä, jätetään toinen selviämään itse vaikka sairauteen kuuluu ongelman kieltäminen, niin läheiset voi tehdä palveluksen käyttämällä erittäin suoraa puhetta ja tekoja. Paitsi tietenkään suora puhe ei ole sitäkään että “olet niin älytön juoppo ja mä jätän sut”/muuta tuomitsevaa…vaan kauniisti tietenkin.Mutta eihän sekään ole kenenkään velvollisuus. Voihan se rakkaus olla joskus muutenkin loppu.Mutta omituinen rakkaus silloin, jos noinvaan loppuu. Nämä ei sitten liity kaikki pelkästään aloittajan tekstiin, ajattelen vain yleisesti tätä jättämisen ongelmaa.että mikä on jättämistä. jos on kuitenkin yrittänyt kaikkensa niin ei se jääminen enää kruunaa päätä.

totta - viisasta!

On mukava lukea kommenttejanne, kaikenlaisia, kiitos!

Näinköhän kirjoitti tuosta jättämisestä… Jonkinlaisen omantunnonpistoksen tunsin, kun mietin että tuliko sanottua miehelle selvästi että alkoholi oli yksi oleellisista syistä miksi halusin eron. Tilanne oli muutenkin niin outo kun asiani miehelle ilmoitin. Minua tietenkin pelotti kakistaa suustani ulos sanat: Haluan avioeron. Pelkäsin että mies ottaa kassin, pakkaa vaatteitaan ja häipyy saman tien. Minne? Sitä en tiedä. Tilanne olisi ollut kaamea selittää lapsille ja se että toinen häipyisi saman tien, muuttaisi tilanteen entistä sekavammaksi. Mies totesi vain että Selvä. Siinä kaikki. Hän ei edes kysynyt syytä. Se lyö jotenkin jauhot kurkkuun, kun toinen ei sano mitään. Ei oikein tiedä pitäisikö ryhtyä itse selittelemään vai olla myös hiljaa?

Mies oli minulle luvannut muutamia viikkoja aikaisemmin, että lopettaisi alkon käytön kokonaan sovituksi ajaksi. (Meilläkin oli siis näitä “loistavia” sopimuksia) Sanoin silloin että olen huolissani hänen juomisestaan ja että mielestäni hänellä on alkoholiongelma. Sitten aloin taas löytää piilopulloja ja kypsyin päätökseeni avioerosta.

Myöhemmin kun erosta piti kertoa lapsille, keskustelin miehen kanssa että mitä lapsille sanotaan syyksi. Jotain pitää sanoa. Siinä vaiheessa sanoin miehelleni että luottamukseni häneen on mennyt. Lapsille kerroimme jotain ympäripyöreää, minusta heidän ei tarvitse tietää yksityiskohtia. Ja jos lähdetään yksityiskohtiin, niin sehän tarkoittaisi sitä että minä mollaisin heidän isäänsä heille ja mies mollaisi minua heille. Sille linjalle en halunnut lähteä.
Kun vanhempani halusivat tietää eromme syyn, mies sanoi huomaamattomasti sivulauseessa että kai sitä on tullut käytettyä vähän liikaa alkoholiakin.

Jotenkin tuntuu että mies itsekin hautaa juomisensa. Jos siitä ei puhuta, sitä ei ole -tyyliin. Tai sitten jos hän myöntäisi jotain, niin myöntäisi samalla valehdelleensa ja salailleensa.

Eli kyllähän hänen alkoholin käytöstä puhetta oli, joten siinä mielessä olen melko varma että hän tietää juomisen olevan yksi painavimmista syistä haluuni erota. Mutta sanoinko sitä enää selvästi sen jälkeen kun ilmoitin haluavani eron? Aionkin sen nyt hänelle vielä sanoa heti sopivan tilaisuuden tullen. Eli vielä tällä viikolla.

Niin paljon olisi vielä muutakin asiaa, esim mahdollistamisesta ja lapsista, mutta jos sitä yrittäisi yhden asian käsitellä yhdessä viestissä. Pysyisi joku tolkku näissä viesteissä ja riittääpä juttua pidempään :wink:

Jos jotain olen huomannut niin sen, että kun näitä asioita viimein alkaa käsittelemään, sitä asiaa tosiaan riittää, sitä pullahtelee esiin, kuin uppotukkeja, niinkuin joku kohtalotoveri jossakin ketjussa vertasi. Kun yksi asia selkiytyy, toinen nousee esiin… Mutta on hyvä käsitellä asiat perin juurin, jos vain pystyy. Jos ne varastoi mielensä pohjalle, ne tulevat jossain vaiheessa kuitenkin esiin, ehkä jonkun toisen kriisin yhteydessä.

Käsittele siis asiaa niin monelta kantilta kuin pystyt, se auttaa. Muuten käsittelemättömät asiat ovat jarruna elämää jatkaessa. Eikä näissä tarvitse tolkkua säilyttää, ei meillä muillakaan säily :smiley: Tsemppiä sulle!

Minä erosin alkoholisti miehestäni noin 7kk sitten. Eron syy oli molemmille selvä; minun mielestäni mies joi liikaa, ja sitä kautta oli luottamuspulaa jne. Eli alkoholi oli isoin syy eroon, ja mies sen tajusi. Ero päätöksen hetkellä, kysyin alkoholi vai minä? Ja siihen hän sanoi: en mä liikaa juo, välilllä lipsuu, mutta en mä alkoholia kokonaan jätä ikinä. That’s it! ja niin erosimme.

Nyt myöhemmin olen kuullut vaikka mitä. Viimeisin oli toissa viikolla, kun puhelun aikana juttelu lipsahti miehen juomiseen. Sanoin vaan, että itsehän tiedät mikä on liikaa ja mikä ei, että lapsia näet kun olet selvinpäin. Siihen mies vain tokaisi, että se olen MINÄ joka hänestä teki suhteemme aikana alkoholistin. ?! Ok. Eli siis minä kirjoittamalla tänne Plinkkiin ja voimalla pahoin (hänen juomisensa takia, ja omien käsittelemättömien juttujen takia) aiheutin hänen alkoholismin. Jepajee. Silloin taas muistin, miksi erottiin. Hän ei vieläkään näe totuutta.

Nyt mä voin hyvin. Mulla on ihana miesystävä, jonka kanssa ollaan puhuttu ummet ja lammet. Ollaan rehellisiä, avoimia ja kunnioitetaan toinen toisiamme. Halutaan olla yhdessä, ja otetaan itsestämme vastuun. Ex-mies hoitaa koulunsa ja elämänsä hyvin… Näkee lapsia suht usein. Ja näyttää siltä että tämä todellakin oli oikea ratkaisu kaikille osapuolille, vaikka alku aika oli raskasta.

Voimia sinulle tekstin aloittaja, olet oikealla tiellä kun otat välimatkaa. Päivä kerrallaan -asioilla on tapana lutviintua! :slight_smile:

Tuosta tulee jotenkin mieleeni, että alkoholistillahan voi itsetunnon kanssa olla ongelmaa, joko juomisen syynä taikka sitten juomisen takia huono olla…
Niin ihan kuin ihminen noin sanoessaan “selvä” olisi vähän kuin olisi odottanutkin eroa…tai tiennyt mitä ns. “tulemanpitää”.
Sitä kun odottaa, että toinen kiihtyisi ja yrittäisi estää eron. Tai sitten odottaa, että hän tekisi vaikkapa ne viimeiset lupaukset…Mutta sitten ei ala matelemaan kohtalon edessä, kun hänelle tulevat sävelet luetellaan, eli ero. Suru voi olla silti hänelläkin? Joskus olen itse ollut täysin sanaton…esimerkiksi kuunnellessani jotain mitä en ymmärrä, eikä se muutu sanomalla juuta tai jaata. Voiko miehellä olla samanlainen tunne…kokee että tilanne ei parane tai pahene vaikka sanoisi mitä. Jotain mikä menee totaalisesti yli hilseen…Toisaalta reaktio muistuttaa ikäänkuin ihminen olisi hyväksynyt että hänet kuuluukin jättää…ehkäpä? koska taustalla tietää juoneensa liikaa.
Saattaa olla yllättävän arvokas teko kertoa että rakastaa, mutta alkon käyttö tekee sen liiton mahdottomaksi jatkua. Jos ihminen yhtään vielä välttelee asian myöntämistä, niin sen jälkeen ei voi edes taitavinkaan psykologisointi ja perustelu muuttaa syytä esim. epämääräisten erimielisyyksien alle. Ja kertoo että humalassa emme tunne, mutta selvinpäin olet se sama ihminen kuin ennenin. Sanoa, selitellä vai olla hiljaa…siinäpä pulma. Joskus teen itse niin että päätän mitä aijon sanoa, sen vuoksi että se on totta. Vastuullani ei ole enää se, miten kuulija asian ottaa, vaan sanottu mikä sanottu. Joitakn asioita en uskalla jättää edes sanomatta, koska jos toiselle jotain sattuu, ja en ole sanonut…Joskus olen huomannut että varsinkin miesten kanssa (muidenkin kuin alkoholistit: )auttaa lause “sinun ei tarvitse sanoa tähän mitään…mutta” ja kertoo mitä on sanottavaa, se helpotuksen ilme mikä toisella on tietäessään että en olekaan vaatimassa mitään, tai odota mitään mietittyjä vastauksia samalla sekunnilla, vaan sanon asiat koska itse olen ajatellut.

Voi hyvät ihmiset!

Lueskelin eilen läheisriippuvuudesta. Mieheni on takuuvarmasti läheisriippuvainen. Työnarkomaani, laiminlyö itseään, ei kykene kohtaamaan toisten surua eikä ilmaisemaan omia tunteitaan. Uhrautuu perheelleen. Moni muukin kohta osui, mutta nämä kai ne eniten esillä olleet. Mies jopa kännissä itki jokunen vuosi sitten että ei hän halua itselleen mitään että hänet tekee onnelliseksi meidän muiden onnelliseksi tekeminen. :open_mouth: Ajattelin jo silloin että tuo ei ole ihan terve asenne, mutta en taaskaan osannut reagoida. Nyt eroa puuhatessa mies sanoi ryhtyvänsä tekemään enemmän töitä. Sanoin hänelle että minusta hänen pitäisi keskittyä enemmän itseensä. Hoitaa itseään.

Mutta olenko minä siis ollut tässä suhteessa hyväksikäyttäjä, halventaja? Minusta on joskus tuntunut että tarvitsisin tasaveroisemman kumppanin. Jos olen tuonut julki eriävän mielipiteeni asioihin, mies on suutahtanut. Rakentavaa keskustelua ei synny. Monesti on käynyt niin että kun joku asia on päätetty ja tehty sitten niin, niin mies jälkikäteen sanoo että hän olisi halunnut että olisi tehty toisin, mutta hän ei jaksa kinastella kanssani. Tuommoinen käytös saa ajattelemaan että millainen ihminen minä olen, kun minun kanssani ei voi väitellä asioista? Olen kaivannut ihmistä jonka kanssa voi kinastella ja väitellä asioista. Että voi ilmaista eriävätkin mielipiteet, puolin ja toisin. Ja päätyä sitten sen perusteella johonkin yhteiseen ratkaisuun, niin että kumpikaan ei jää asiaa sen kummemmin märehtimään.

En minä tiedä. Nyt tuntuu etten tiedä enää mistään mitään. Olenko minäkään sittenkään kovin “normaali”? Nyt tuntuu että olen tuijotellut ihan liikaa omaa napaani.

Koin pienimuotoisen ahaaelämyksen. Olen kuullut monestikin tuon saman, eli toinen myöntyy asiaan, ja jälkeenpäin sanoo syyksi että minun kanssa ei jaksa väitellä!
Olen aina miettinyt että kuinka sen pystyykin nin pyöräyttämään. siinä toisaalta laitetaan koko soppa minun syyksi, toisaalta paistaa läpi että toinen pelkää minun mielipidettäni niin paljon, ettei uskalla sanoa…
Eli kumpi oli kumpi…
Aloin tässä pohtia että voiko vastaus piillä nimenomaan viinapirussa, läheisriippuvuudessa sun muissa.
Kun puhutaan läheisriippuvuudesta, olen aina miettinyt mitä se tarkoittaa,. Tarkoittaako se sitä, että tarkkailen toisen juomista ja oloa, alan kokea syyllisyyttä, uhriutua jne. Mutta myös kontrollointia. Kun olen voimaton asioille, alan käyttää enemmän hiiliä argumentteihini. Ja näiden takia otetaan etäisyyttä, jotta minulla ei ole ketään ketä vahtia, saan huomata vihdoin omatkin kehitysvaiheet. Toisaalta alkoholismihan ajaa hämäysliikkeitä tekemään…eli alkoholisti hoitaa ja ravitsee toisen “läheisriippuvuutta” viemällä huomio hänen vikoihinsa, jotta läheinen alkaisi analysoida itseään ja lapsuuttaan, korjaamaan tapojaan ja tyyliään, sensijaan että huomaisi missä tilanteessa on.
…Mitä on kuunteleminen. Ihmeellisiin tilanteisiin osaa ihmisen toinen toisensa laittaa. Ja voiko alkoholisti olla ennen kemiallista riippuvuutta ITSE läheisriippuvainen

Tämäkin harvinaisen tutun kuuloinen lause! Mulle sanoi mies että Tulee onnnelliseksi vain jos minä olen onnellinen… Mä en lopulta osaa päättää, mitä tällainen on. Toisaalta tekojen kautta paistaa läpi, että sitä omaa onnistumista “ihmisenä” mitataan siis suorittamalla. Kuinka onnelliseksi saa jonkun toisen, “Tekee” toisen onnelliseksi, “tekee töitä ahkerasti”…kun perhe ei ole onnellinen hänen kauttaan, hän tekee työpaikkaa sitten onnelliseksi. Onko se siis sittenkään halu tehdä hyvää toisille, vai mitata omaa arvoaan siitä kuinka paljon nainen hymyilee ja kuinka paljon pomo/työ kiittää…Välitääkö se silloin itsestään vai minusta. Tekeekö työtä työn ilosta vai suorittaakseen ja mitataksene itseään…

Ehkä koko huomautus pitäisikin painaa villaisella, eikä mennä siihen ansaan että alkaa analysoida itseään miehen kommenttien vuoksi …Jos ne onkin hämäystä. Miehen pitäisi oppia että hänen ei tarvi “tehdä” mitään ollakseen arvokas ihminen. Vain jos hän tekee väärin, hän joutuu sitten olemaan yksin, mutta ihmisenä ei muutu. Varmaan erotessa miettii minunkin mies, että “noniin, pieleen meni, kun en osannut ja en kyennyt tekemään onnelliseksi joten tämä on sitten seuraus- potkut avioliitosta”…
ja samassa ansassa itse sitten toisinpäin, miettien että kuinka olisin voinut olla ystävällisempi jotta en olisi niin pelottava keskustelukumppani että minun kanssa ei voi edes väitellä…
Vai onko pelottavuus siinä, että yrittäessäni kontroloida ja tanssia nuoralla, en lähesty toista suoraan vaan yritän voittaa väittelun samalla konstilla kuin yritän häntä “hoitaakin”, eli menemällä hänen nahkansa alle, etsien rivienvälisiä tekstejä… :astonished: