irtiotto vai päästinkö sittenkään irti?

Kotikanava
1

Lueskelin tässä teidän ketjuja ja rohkaistuneena päätin avata omankin. Niinkuin päiväkirja mielessä. Jotta voin lukea näitä ajatuksiani aina silloin kun tuntuu vaikealta. Kun puntaroin ja kyseenalaistan ratkaisujani.

meidän tarina on se tavallinen. Tavattiin opiskeluaikana. Mies joi jo silloin reippaasti, niin minäkin. Olinhan opiskelijatyttönen. Huomasin kyllä jo heti että juominen ei aina ole miehellä hanskassa, mutten uskonut sen kestävän. Uskoin että se loppuisi kun mies aikuistuisi, kun perustaisimme perheen.
Aikuistumista ei näkynyt ja olin jo jättämässäkin mieheni kun aloinkin yllätyksekseni odottamaan lasta. Miehen juominen väheni jo odotusaikana. Olin toiveikas. Ehkä se loppuisi kokonaan kun vauva syntyisi? Synnytyssairaalassa jo karu todellisuus iski vasten kasvoja. Synnytykseni oli todella traumaattinen, se kesti yli vuorokauden ja päätyi hätäsektioon. Mieheni oli kyllä paikalla koko sen ajan, mutta heti kun olin herännyt heräämössä hän tuli sanomaan heipat, että lähtee juomaan muutaman kaljan. Minä siihen että Häh? jätätkö mut nyt tähän? Hänen vastauksensa oli jotain sen suuntaista että HÄNELLÄ on ollut tooooosi rankka vuorokausi ja HÄNEN pitää päästä tuulettamaan päätä!!!

Olin sairaalassa nyytin kanssa 5 päivää. Mies kävi kahdesti pikaisesti meitä katsomassa. Ei pystynyt enempään, vietti niin railakkaitta varpajaisia. Sopivasti oli töistäkin vapaa. voihan sen isyysloman kapakassakin viettää…
Kotiinpaluupäivänä hän oli meitä krapulakännissä vastassa. Ei tullut edes hakemaan sairaalasta, äitini vei meidät kotiin. Itkin kun kannoi vauvan koppineen sisälle asuntoon. Mies itki myös liikutuksesta. Hän kai kuvitteli minunkin kyyneleideni johtuvan tunnekuohusta mutta kyllä minä itkin sitä tulevaisuutta jonka jo perheellemme näin niissä krapulan sumentamissa punaisissa silmissä.

Juominen jatkui vain, siedettävissä mittasuhteissa. Välillä oli pidempiäkin kuivia kausia, mies kävi AA:ssa ja tunnusti ongelmansa. Toivoin, uskoin. Lapsenhoito jäi pitkälti vastuulleni. Mies ei kysellyt minun mielipidettäni juhlimisistaan, lähti ulos silloin kun itse lysti. Tuli kotiin kun lysti. Välillä taas katui, lupasi, petti lupauksensa. Kävi kuukauden AA:ssa ja taas retkahti. Tuttu tarina.

Kesän alussa minun piti lähteä yövuoroon. Kun sain illansuussa miehen puhelimen päähän kuulin hänen olevan humalassa. Minne kaksivuotias lapsi yöksi hoitoon? En voinut häntä humalaiselle miehelle jättää. Mies oli tätä ennenkin jättänyt minut niiiiiiiin monta kertaa pulaan lapsenhoitoasioissa mutta jostain syystä tämä oli viimeinen pisara. Tunsin kuinka kaikki halu edes yrittää valui pois rinnastani. Kesän ajan tein eroprosessia mielessäni. Suunnittelin, mietin, pohdin. Kannoin huolta miehestä mutta samalla vakuutuin että yksin minun on parempi. Sanoin ystävälleni että minun olisi helpompi yksin kuin yhdessä. Eihän sen pitäisi perheessä niin mennä!!
Elokuussa sanoin asunnon irti (minun nimissäni sillä miehellä luottotiedot mennyt). Olin koko kesän varoittanut miestä että olen lähdössä. hän ei ilmeisesti uskonut, niin hirveä poru tästä konkreettisesta teosta nousi. Juomisesta tuli ihan hullua. Viimeiset viikot yhteisen katon alla olivat järkyttäviä. Mies mennä viipotti missä halusi, oli uhmakas, välinpitämätön, provosoiva. Vietin monia öitä lapseni kanssa vanhempieni luona.

Kun vihdoin muutimme lapsen kanssa, alkoi miehen syöksykierre: hirveät määrät alkoholia, aamusta iltaan. Ei mennyt töihin, ei mennyt kouluun , soitteli minulle öisin itkupuheluita, uhkauspuheluita, ruikutuspuheluita, itsemurhapuheluita…Kunnes yhtenä aamuna soitti ja pyysi kyytiä katkolle. Vein hänet sinne ja siellä hän nyt on. On käynyt AA. ryhmissä ja on taas täynnä toivoa raittiudesta. Itse en uskalla olla toiveikas. Hän haluaisi palata takaisin yhteen kunhan on raitis. En osaa sanoa haluanko sitä. Rakkaus on haudattu syvälle viinapullotunkion alle etten tiedä löytyykö se enää sieltä. Toisaalta en myöskään pysty määrittelemään koska hän olisi “tarpeeksi raitis” tullakseen takaisin meidän elämäämme. Ehkäpä minun ei tarvitse edes miettiä sitä. Ehkäpä hän ratkeaa huomenna tai kuukauden päästä. toivon ettei. Hän on upea mies ja rakastava isä sen kaiken paskan alla. Kunpa hän saisi olla se mies.

eroprosessi on vaikea, etenkin jos toinen jatkaa juomista ja itse tuntee syyllisyyttä toisen voinnista. Itsekin kannan edelleen sitä huolta. taistelen halua vastaan soitella hänelle ja varmistaa onko hän pysynyt selvinpäin…Jos soitan asiastakin eikä hän vastaa puhelimeen olen varma että on juomassa ja epätoivo iskee…Kuinkakohan kauan sitä pitää olla ex-puoliso ennen kuin lakkaa olemasta alkoholistipuoliso?

näillä ajatuksia tänä yönä…

2

Tarinasi on kuin minun tarinani, siitä on täällä oma ketju “juoppohullun vaimon päiväkirja”.Ex-mieheni juo pitkiä putkia edelleen, on sotkenut asiansa, lapsen tapaamiset onnistuvat satunnaisesti.Haaveilee yhteen paluusta (minä en enää) ja aloitti AA:ssa käynnit.Roikkuu ja syylistää.Minä olen ollut huono asettamaan rajoja tähänkään käytökseen.Ensimmäinen mieheni (narsisti, alkoholisti + narkkari) roikkui välillä enemmän välillä vähemmän helmoissani kuolemaansa asti.Ja minä annoin sen tapahtua.Paraneminen on nyt alussa, olen vasta noin vuoden verran tiedostanut omaa käytöstäni ja pyrin nyt sitä tietoisesti muuttamaan, terapian avulla.Epätoivon hetkiä tulee mutta suurimmaksi osaksi olen tyytyväinen elämääni tyttöjeni kanssa kauniissa kodissani, jossa ei krapula enään haise :slight_smile:

Kannustusta sinulle valitsemallasi tiellä !!!

3

Hei Cher!

Kirjoituksesi herätti monenlaisia ajatuksia, mutta ennen kaikkea haluan onnitella sinua siitä, että olet pystynyt asettamaan rajoja (se on itselleni todella vaikeaa). Sinä itse ja lapsesi olette ne ihmiset, joista sinun tulee ensisijaisesti pitää huolta. Mies tulee painostamaan sinua varmasti todella rankasti yhteenpalaamisen suhteen, mutta sinun ei tarvitse tehdä mitään muutosta nykytilaan ennen kuin olet siihen valmis, jos olet koskaan. Jos sinusta tuntuu siltä, että et halua ottaa miestä luoksesi asumaan ja harjoittelemaan raittiina oloa, sano se suoraan. Hän voi olla isä lapselleen, asumatta samassa osoitteessa. Jos hän ei sitä ymmärrä, se on hänen ongelmansa, ei sinun.

Ja tosiaan, milloin on “tarpeeksi raitis”. Raittius vakiintuu vuosien myötä. Päivä kerrallaan. Hoito sinällään ei raitista, vaan elämäntavat ja valinnat hoidon jälkeen. Itse otin oman retkuni luokseni asumaan suoraan hoidosta (vaikka niin päätin, että saa ensin asua eri osoitteessa muutaman kuukauden ennen, mutta taivuin painostuksen alla, kuten tavallista) ja parin viikon jälkeen alkoi show… juomista, napittelua… pikkuhiljaa se on muuttunut, ensin jäivät touhunapit, sitten juominen lisääntyi, väheni, loppui, lisääntyi jne jne… nyt on taas selvinpäin.

Ensisijaisena tehtävänäsi on turvata kodin rauha ja oma hyvinvointi. Sitä voi lisätä myös hoitamalla itseään. Mä liputan aina ja ikuisesti Al-anonin puolesta, koska alkoholismi on perhesairaus, ja sairastuttaa väistämättä myös ihmiset ympärillään, eli meidät puolisot, vanhemmat, sisarukset, lapset… Ilman apua meidän ei tarvitse pärjätä. Itselläni menee ainakin jo muutamassa viikossa pää ihan sekaisin, ja vanhat toimintatavat puskee esiin, jos jätän ryhmässä käymättä. Mutta alkoholistin, juovankin, lähellä pystyy elämään hyvääkin elämää, kun pitää itsestään huolta.

Ja sitten vielä tuo rakkaus. Jos se on mennyt piiloon, voi olla, ettei se löydy. Mutta sitäkään sinun ei tarvitse tietää, löytää tai haudata nyt. Tutki tarkkaan itseäsi. Mitä tunnet, mitä haluat, mitä pelkäät. Sain aikanaan ystävältä neuvon laittaa plussat ja miinukset ylös. Mitä menetät, jos mies ei muuta luoksenne asumaan. Mitä uhkia siinä on, jos muutta, ja niin edelleen. Kun teet perusteellisen inventaarion itsestäsi ja ajatuksistasi, tiedät varmaan miten toimia.

Voimia sinulle, ja ota rohkeasti tukea vastaan. Täältä on hyvä aloittaa, mutta livetuki on korvaamatonta.

4

Heips ja kiitos kun olette jaksaneet lukea ja ennenkaikkea kommentoida!! <3

Ketju: Kiitos kannustuksesta!tuotahan minäkin koetan vältellä, että antaisin miehen roikkua itsessäni. Ihanaa että olet lähtenyt hoitamaan itseäsi ja löytänyt ainakin osittaisen tasapainon. Käynpä lukaisemassa sinunkin ketjusi kunhan olen ensin nukkunut vuorokauden (yövuoro takana, hih).

Tähtis: Kiitos kovasti kannustavasta kantaanotosta. Ajatuksesi peesaa omiani :slight_smile:
Mitä tuohon takain yhteenmuuttoon tulee, en haaveile sellaisesta ollenkaan. Olen tehnyt itselleni ja miehelle selväksi että yhteenpaluu ei ole missään nimessä mahdollista AINAKAAN (raittiiseen) vuoteen. Ja vaikka palaisimmekin yhteen, en edes tiedä haluaisinko asua enää saman katon alla. Rakastan tätä itsenäisyyttäni, omaa rauhaani, huolettomuutta. Jos mies muuttaisi jälleen saman katon alle, olisin taas lähtöpisteessä. Jotenkin tuntuu että pitämällä tämän oman asunnon ja elämän turvaan selustani siltä varalta että hän ratkeaisi vaikkapa kahden vuoden raittiuden jälkeen. Toisaalta tuntuu ihan hullulta että edes palaisi sellaiseen suhteeseen jossa tarvitsee turvata selustansa. Eikö suhteen pidä ennen kaikkea olla luottamukseen nojaava?

käytiin tänään miehen kanssa lastanvalvojalla sopimassa tapaamisoikeuksista ja elatusavuista. Tapaaminen sujui tosi hyvässä hengessä. Mies saa laajat tapaamisoikeudet. lähden siitä ajatuksesta että raittius kantaa. Mikäli hän alkaa sössimään näitä tapaamisia tai ylipäätään laiminlyömään niitä juomisen vuoksi aion hakea yksinhuoltajuutta. Mies kun on juodessaan sellainen ettei vastaa puhelimeen eikä hänen olinpaikastaan ole tietoa. Miten sellaisen kanssa ylläpitää yhteishuoltajuutta?
Tapaamisen jälkeen tulimme tänne kotiini kahville ja pidimme miellyttävän juttutuokion. Oikeastaan ensimmäinen selvinpäin käyty keskustelu kasvotusten sitten poismuuttoni. Se tuntui hyvältä. Mies tuntui itsekin ymmärtävän ettei meidän suhde tule palaamaan entiselleen, ei ainakaan pitkään pitkään aikaan. Hän sanoi itsekin että hänen täytyy tehdä paljon töitä itsensä kanssa ennen kuin voi sellaista edes pyytää. Että hänen täytyy oppia rakastamaan itseään ja antamaan itselleen anteeksi ennen kuin voi olla suhteessa ylipäätään kehenkään muuhun kuin tyttäreensä.
Toivon kovasti että hänen raittiutensa pitää. En oikeastaan siinä toivossa että jonain päivänä olisimme pari. En jaksa enkä halua toivoa sitä, sillä se taas tavallaan sitoisi minut häneen. Mutta toivon sitä hänen vuokseen ja tyttäremme vuoksi, sillä hänellä on oikeus kunnolliseen isään.
Tytöllä oli viimeinen päiväkotipäivä tänään vanhassa päiväkodissa. Siellä järjestettiin läksiäisjuhlat. Päiväkodintädit itkivät avoimesti. Minäkin itkin. Sellainen kullanmuru ja päiväsäde se tyttö on, saa kaikki kiintymään itseensä. Toivottavasti isän alkoholismi ei koskaan himmennä hänen paistettaan.

5

Tähän vastaan perinteisesti Aamen. Näinhän sen pitäisi olla. Itse kävin tätä kamppailua muutaman kerran (vähättelen) tämän yhdessä asumisen aikana, kun kuvioissa oli kaikenlaista epäluuloa ja myös petollisuutta, jonka päihteet saivat muuten ihan fiksussa miehessä aikaan. Lupauduin jo naimisiinkin, ja sitten luottamus meni taas. Muistan, että olin jo jossain vaiheessa perumassa häät ja kaiken muunkin, mutta sitten se luottamus pikkuhiljaa alkoi rakentua, ja rakentuu edelleen. Mutta arvet on jääneet, sen huomaan ihan säännöllisesti edelleen, viimeksi tänään. Tämä sairas pääni syöttää kaikenlaista, viime yön näin painajaisia aiheesta, ja lopputulos on se, että tunne ei ole hellittänyt vielä valveillakaan. Vaikka tuolla aviovuoteessamme nukkuu selvä mies, jonka uskollisuutta ja luotettavuutta tällä hetkellä en epäile pilkkuakaan. Onneksi maanantaina on taas ryhmä :open_mouth:

Kirjoitat ihanan päättäväisesti ja tasapainoisesti, vaikka sisällä varmaan kiehuvat monenlaiset tunteet. Jotenkin tuosta huokuu sellaista, mitä anonissa kutsumme rakkaudella irrottautumiseksi. Siinä on tavoitetta meille kaikille.

Onnea ratkaisuillesi!

6

Niinpä, ne arvet. Hoitakaa niitä arpianne. Ja tähtis hoitaakin, tiedän. =) Mun arvet oli omista luuloistani poiketen kuitenkin niin syvät, että oli pakko mennä hoitamaan itseään terapiaan.

7

Hei Cher!
Hienoa, että sinäkin uskaltauduit kirjoittamaan tänne. Taas kerran tarina kuulostaa tutulta. Sinulla on tietenkin vielä lapsi mukana kuvioissa, mutta kaikki muu kuulostaa niin tutulta. Minulla ei ole nyt oikeastaan mitään erityistä sanottavaa muuta kuin että tervetuloa jakamaan kokemuksia ja irrottautumaan ikävästä. Minulla tämä toipumisprosessi on välillä aina tauolla ja jatkuu sitten taas yllättäen. Välillä olen ihan sekohämmennyksessä ja sitten taas suht tasapainoinen. No, mutta täällä voidaan sitten tukea toisiamme. Nyt on tullut roikuttua netissä jo niin monta tuntia että taitaa olla pään tuuletuksen ja kävelylenkin paikka. Voimia sinulle :slight_smile:

8

tähtis, Lintu ja Renja <3

Juuri tällaiset painajaiset vaivasivat minuakin. vaikka exälläni oli tosiaan pidempiakin kausia raittiina, en koskaan päässyt asioiden yli. en koskaan oppinut antamaan hänelle anteeksi. Öisin näin unia joissa hän lähti juomaan ja olin aamulla hänelle vihainen ja koko päivän pahalla päällä.

Tämäkin on yksi asia joka vaivasi minua; ennen exääni olin seurallinen, iloinen, ahkera ja toimelias. Viimeisten vuosien aikana olin aina vain pahantuulinen. Huomasin valittavani kaikesta; hitaista kuskeista, markettien käytävät tukkivista ostoskärryistä, pyöräilijästä joka ei soittanut kelloaan mennessään ohi. Kaikenlaista. Ja sen kaiken taustalla oli vain se jatkuva jännitys, jatkuva huoli ja ennen kaikkea jatkuva vitutus. Olin katkera itselleni että olin antanut itseni muuttua tytöstä jolla on lupaava tulevaisuus (opiskelin yliopistossa. Pahimpina ryyppyvuosina jätin gradun kirjoittamisen kesken ja menin töihn joka ei tippakaan vastaa koulutustani, mielenkiinnonkohteitani saatika että siitä edes saisi kunnon palkkaa). Olen ollut niin helkkarin vihainen itselleni siitä että luovuin omista unelmistani rentun vuoksi. Juopon vuoksi. Ja miksi? Ei minulle jäänyt mitään käteen. Välillä kiitän onneani siitä että tulin vahingossa raskaaksi. Minulla on maailman ihanin lapsi jota rakastan yli kaiken. Jos häntä ei olisi tullut, olisi kaikki nämä vuodet olleet täysin hukkaan heitettyjä. Täysin. Mutta vaikka tein itse valinnan koulun keksenjättämisestä ja kaikesta muustakin, koen että exäni on siitä myös vastuussa. Että minä luovuin niin paljosta eikä hän mistään. Hän vain otti ja otti ja minä tyhmä annoin antamistani. SAnalla sanoen minusta tuli katkera ämmä.

Mutta jotta saisin itsekunnioitukseni takaisin ja elämäni takaisin, olen pyytänyt töistä osa-aikaisuutta jotta minullä on aikaa vihdoin taas tarttua toimeen ja tehdä se gradu loppuun. Olen aivan p.a mutta ehkäpä se on sen arvoista. Omalle mielenrauhalle ei ovi panna hintalappua.

Jep jep, nojataan toisiamme. -mä odottelen vielä tuota sekohämmentyneisyyttä. Olo on oikein tasapainoinen tällä hetkellä. Olen miettinyt tätä eroa alkukesästä saakka. Lopulta se päätöksentekeminen tuli kuitenkin ihan yllätyksenä. Olin oikeasti jo varautunut siihen etten koskaan saa aikaiseksi lähteä. Osittain olin jopa jo tehnyt tietoisen päätöksen että mennään näillä mitä on jaettu ja toivotaan että mies raitistuu. Mutta sitten jokin minussa alkoi kypsymään. Huomasin sen siitä kuinka alitajuisesti mietin millainen minun oma kotini olisi sisutukseltaan. Mietin kuinka viettäisin aamuni tyttären kanssa kahdestaan omassa kotona. Haaveilin miltä tuntuisi kävellä iltapäivällä tytön kanssa päiväkodista kotiin miettimättä tuleeko se isi sieltä vai meneeköhän kapakkaan töiden jälkeen. Lopulta huomasin surffailevani oikotiellä etsimässä asuntoja, laskemassa Kelan sivuilla tukiani. Ja sitten PAM! En tiedä miksi se kerta oli niin erikoinen. Se oli aivan samanlainen kapakkareissu kuin ne kaikki muutkin mutta silti viimeinen joka tehtiin minun kattoni alla. Sitten se oli ero. Ja kuinka helpottavalta se tuntui. Olin ennenkin lähtenyt. Vuosi sitten. Olin viikon nahmenpieni luona mutta palasin sitten takaisin. Silloin itkin koko viikon. Nyt en itkenyt. Tunsin vain huojennusta. Vasta nyt olin valmis. Vuosi sitten en ollut vielä.

9

Kuulostaa niiin hyvältä nuo sinun tunnelmat! Itse aina välillä mietin, että olisiko pitänyt tehdä se lapsi rentun kanssa, ettei tuntuisi, että aika on mennyt hukkaan. Tosin jälkeenpäin ajatellen minulla ei varmaan olisi ollut voimia hoitaa koko perhe ja eroruljanssia. Mulla on kanssa yliopisto-opinnot ainakin viivästyneet kaiken tunnemylläkän keskellä.
Hyvä muistaa tuo katkeroitumisasia…ettei anna itsestään tulla sellaista. itse olin suhteen aikana hyvin sosiaalisesti vetäytyvä ja elämäni on muuttunut paljon sosiaalisemmaksi nykyään. Silti vieläkin kaipaan silloin tällöin, et pääsisi jonkun (rentun) kainaloon heikolla hetkellä,huoh.

10

Cher, luin täysin järkyttyneenä tuota kertomuksesi kohtaa synnytyksestä ja kotiinpaluusta. En voi kuin itkeä kanssasi. Lapsen saaminen on käsittämättömän herkkä tapahtuma, sen jälkeen on henkisesti täysin auki ja fyysisesti useimmiten täysin poikki. Siinä jos milloin tarvitsee puolisolta tukea, tahtoo jopa heittäytyä toisen kannettavaksi että voi omistautua täysin lapselle. Syntymän pitäisi olla ihana ja yhdistävä tekijä.

Meillä on kaksi lasta. Odotin esikoista kun käsitin, että miehelläni on alkoholiongelma. Toista lasta meillä ei olisi, ellei Mies olisi pystynyt olemaan (luullakseni) kuukausia välillä juomatta. Nyt kun meillä on lapset, en tietenkään heistä halua luopua enkä osaa kuvitella elämääni ilman heitä. Mutta silti, lasten vauva-ajan ja äidin (isän) kotonaoloajan pitäisi olla elämän ihaninta aikaa. Lapsen kanssa on raskasta ilmankin sitä henkistä taakkaa, jonka alkoholisti laskee läheistensä harteille.

Tämä on vähän OT, mutta sanon sen silti. En voi sydämessäni suositella kenellekään päihdeongelmaisen puolisolle lasten hankkimista niin kauan, kuin ongelma on hoitamatta. Mahdollinen ero on raskas kahden aikuisenkin välillä, mutta kun kuviossa ovat mukana vielä lapset, ei ero ole koskaan lopullinen koska aina on huoli siitä, miten huoltajuusasia käytänössä järjestyy. Toinen vaihtoehto on tietenkin se ettei eroa, siinä tapauksessa lapset pahimmillaan elävät lasisen lapsuuden.

Voimia sinulle, Cher! Olet huolehtinut itsestäsi ja lapsistasi upeasti!

11

Renja, huolimatta siitä mitä itse purin tänne aiemmin, ei tosiaan saa ajatella että aika on mennyt hukkaan jos ei ole tehnyt lasta. En olisi itsekään tehnyt jos ei olisi tullut vahingossa :smiley: Ellis on nimittäin oikeassa: nämä eroprosessit on tosiaan aika helvetillisiä alkoholisti puolison kanssa. Aina pitää olla huolissaan siitä miten se juova osapuoli lapsesta huolehtii ja huolehtiiko ollenkaan. Olen itsekin kantanut suurta surua siitä että jos tämä ex-renttuni kuitenkin ratkeaa vielä juomaan niin suljenko hänet kokonaan pois lapsen elämästä? Vai asentanko lapseni alttiiksi pettymyksille ja riittämättömyyden tunteille? Niille tunteille joita itse lähdin pakoon? Onko lapsella parempi olla huono isä kuin ei isää lainkaan?
Kyse ei ole siitä etteikö ex-renttu olisi hyvä isä lapselleen silloin kun selvinpäin. Mutta tuntuu että hän on aina painiskellut syyllisyydentunnon ja velvollisuudentunnon rajamaastossa ja jotenkin kieltänyt itseltään vastuunoton. Totuus kuitenkin on että hän on antanut itselleen roolin lapsen hauskuuttajana. Minä olen ollut se hoitaja. Eihän hän edes tiedä mitä lapselle täytyy pukea päiväkotiin päälle.

Tänä yönä tyttö viettää yön isänsä kanssa. Luojan kiitos uskallan luottaa kuitenkin exään siinä suhteessa että tiedän ettei hän joisi tytön läsnäollessa. Sitä hän ei ole koskaan tehnyt enkä usko että hän sitä tekisikään. Mutta jos sellaisesta joskus jää kiinni…niin no, ero on tullut jo :slight_smile: No uhitellaan sitten sillä ettei ainakaan tarvitsisi haaveilla yhteenpaluusta.

Muuten, nyt jo olen sortunut hoivaamiseen: Mies pääsi tänään sieltä katkolta. Uuteen asuntoon hän saa avaimet vasta 1.10. Hellämielisenä annoin hänelle luvan tulla luokseni näiksi kolmeksi yöksi. Samaa sänkyyn ei kuitenkaan. Ja tämän yön olenkin yövuorossa joten emme ole samankaton alla kuitenkaan. Yritän todistella itselleni että olin vain ystävällinen lähimmäiselleni tarjoamalla hänelle katon pään päälle täksi ajaksi mutta totuus on että pelkään hänen ratkeavan jos hän menee yöpymään jonkun baarikaverinsa luokse. Se olisi kuitenkin ollut ainoa vaihtoehto, sillä hänellä ei olisi ollut muuta paikkaa minne mennä. Hänen veljensäkin on matkoilla eikä meillä ole vara-avainta.

HEti kun hän astui ovesta sisään tänä iltana, huomasin tutun vanhan kireyden palaavaan. Huomasin harmikseni piikitteleväni häntä, tiuskin hieman. Pyysin kyllä anteeksi. Ja hän sanoi ymmärtävänsä kireyteni syyt. Minun ei kuulemma tarvitse huolehtia; hän ei aio kinuta minua palaamaan yhteen. Hän sanoi tietävänsä että jos hän minut joskus takaisin saa, siihen menee kuukausia, ehkäpä vuosiakin. Sitä paitsi hän on itsekin sitä mieltä että hänen täytyy nyt kasvattaa omat jalat ja seisoa niillä. Toivottavasti hän muistaa itse omat sanansa vielä kolmen päivän päästä.

12

Hyvä oivallus ex-mieheltäsi, ei voi muuta sanoa. Aloin miettimään kovasti sitä, että minkälainen isä on hyvä. Sellainen joka juo, vai ei isää ollenkaan? Mielestäni oma äitini rajasi hyvin minun tapaamiset isäni kanssa kun he erosivat. Jos isä oli humalassa, tapaaminen peruttiin, jos taas ei, menin hänen luokseen viikonlopuksi. En muista että isä olisi juonut nähteni kun olin pieni, mutta nuoruus-iässäni hän otti sen takaisin korkojen kera. Nyt kuitenkin tuntuu että välini isääni ovat niin oudot, etten edes halua nähdä häntä koska minulle tulee paha olo. Olen kuitenkin kiitollinen äidilleni siitä, että sain lapsuudessani viettää hyviäkin aikoja kummankin vanhemman kanssa.

Pari vuotta sitten ystäväni isä menehtyi alkoholismiin, eikä hän ehtinyt sanomaan isälleen hyvästejä. Hautajaisten jälkeen sanoin ystävälleni että hänen isänsä teki parhaansa, sairaudestaan huolimatta. Jollain kummallisella tavalla se on lohduttanut minuakin. Vaikka isäni on sairas, olen iloinen siitä että olen oppinut ainakin jotenkin tuntemaan hänet. Tietenkin erot ovat aina yksilöllisiä siinä, että kenenkään isä ei ole samanlainen kuin toinen, eli en yleistä. Mutta totta on se että meilläkin äiti oli se arjen hoitaja ja isä se hemmottelija ja hauskuuttelija, joka kysyi mennessäni lukioon, että “milloin sinä sinne yläasteelle siirryt”…

13

Kiitos Neve R näkemyksestäsi. Olen itsekin kallistunut sille linjalle etten aio sulkea exää tytön elämästä kokonaan pois vaikka tämä joisikin. Vanhempana hän saa sitten itse päättää tavatako isää vai ei. Ja jos hän jollain lailla ilmaisee että isä aiheuttaa mielipahaa niin sitten voi toko välien katkaisua harkita.

Exä on tosiaan päässyt katkolta ja ollaan oltu päivittäin tekemisissä, tietty, sillä hän on majaillut nämä kolme päivää luonani kunnes sai eilen muuttaa uuteen kotiinsa… :blush: Hän on ollut raittiina ja käynyt myös joka päivä AA-kokouksessa. Eilen illalla hänellä oli kuulemma todella vaikeaa kun kantoi tavaransa uuteen asuntoonsa mutta selvisi kiusauksesta. Hän kuvaili sitä tunnetta pirun ääneksi joka houkutteli häntä lähtemään baariin sillä “kolmen tuopin jälkeen kaikki tämä mielipaha olisi poissa.” Ei kuitenkaan lähtenyt, onneksi. Vaan marssi AA-kokoukseen illalla. Nyt kuitenkin joutuu seisomaan omillaan kun on mennyt sinne uuteen kotiinsa. Vähän mua jännittää mutta koetan olla ajattelematta asiaa. Kyllä tuo exä vieläkin minuun yrittää tukeutua ja minä harmikseni myös annan tukeutua. Olen kuitenkin luvannutkin hänelle että tuen häntä olemaan raittiina mutta en tue hänen juomistaan (ie. juovalla alkoholisti exällä ei ole asiaa elämääni). Silti se rajojen veto on ihan pirun vaikeaa. Lohdutus kuitenkin lienee se, että tässä on takana vasta muutama päivä sitten katkolta paluun, kyllä ne rajat varmasti piirtyvän pikkuhiljaa.

Nyt ex otti tytön fillarin kyytiin ja lähti iltapäiväksi tutustuttamaan typsyä uuteen kotiinsa. Oli vienyt sinne jo lelujakin ja lapselle sängyn. Huoh, kuinka kovasti toivonkaan että kaikki sujuisi hyvin vaikken kuitenkaan uskalla edes toivoa.

Kävin lääkärissä eilen ja jouduin kuuden päivän sairaslomalle. En edes mennyt hakemaan sairaslomaa vaan halusin vain uuden migreenilääkereseptin. Migreeni on vaivannut mua kovin viime aikoina ja jotkut kummat ylävatsakivut. Välillä vatsa on ihan jumalattoman kipeä. lääkäri epäili sappikiviä mutta kävin ultraäänessä eikä siellä näkynyt mitään. Seuraavaksi joudunkin sitten vatsatähystykseen :angry: Yök. Vatsahaavaa kenties? Migreenit ja vatsahaava kertois kyllä aikamoisesta stressintasosta vaikka olen kuvitellut etten ole niiiiiiiiin stressaantunut. Mutta kaipa mä sitten olen.

14

Teillä on toivoa, on kiinnostunut lapsestaan.Juoppohullu ex-mieheni vain ryyppää, on rakastunut, kihloissakin ja haluaa lapsemme tähän kuvioon.Uusi naisystävä narkki ja juoppo myös.Kahden viikon tuntemisen jälkeen rakkaus kukoistaa ja minä olen vittumainen ämmä kun en anna lasta tavata.Taistelen loppuun asti , että pieni ei sitä helvettiä joudu katselemaan.Kännisestä juoppiksesta ei onneksi kovaa vastusta tule, mutta on inhottavaa , kun tietää, että lapsi menettää isänsä viinalle (ja nyt jo ilm myös huumeille)Olen sanonut , että lastaan saa tavata valvotusti ilman tätä pirihoota.Ei kelpaa, naikkonen on saatava mukaan.En tajua miksi???Mieluummin kuulemma jättää lapsensa näkemättä kuin on edes muutamaa tuntia erossa tästä kihlatustaan, ovat siis todellakin tunteneet kaksi (2) viikkoa.
Yhteyttä olen ottanut päivystävään lastensuojeluun ja maanantaina varailen aikaa lastenvalvojalle, lopullisena tavoitteena yksinhuoltajuus.Kahden kuukauden aikana on kolme sovittua tapaamista onnistunut, muut ovat jääneet ryyppäsen takia tai päiviä on vaihdeltu juomisen takia.

Olen kuitenkin onnelinen , että erosimme.Kotona on vapautunut ja leppoisa tunnelma, kai tämäkin tilanne joskus helpottaa.

15

^
Kyllä minäkin taistelisin jos exä vaan ryyppäis ja olisi tosiaan tuonut jonkun turmiollisen mimminkin kuvioihin. Kyllä jossain kulkee se raja jolloin äidin (tai isän) on pakko tehdä vaikeita päätöksiä lapsensa puolesta. Mutta jos tilanne on tosi rankka noiden päihteiden kanssa niin kyse on myös lapsen turvallisuudesta ja se on aina tapaamisoikeuksia tärkeämpi asia. Joten taistele nyt sen yksihuoltajuuden puolesta. Voihan lapsi silti isäänsä tavata kunhan täm’ä saisi homman kasaan.

Itsekin olen miettinyt mitä tapahtuu jos juominen jatkuu. Jos haluan lähteä ulkomaille lapsen kanssa enkä saa isää kiinni passia varten. Tai jos lapselle pitää tehdä leikkaus eikä sitä saa tehdä ilman isän lupaa. Yhteishuoltajuus voi tuottaa yllättäviä ongelmia mikäli tämä “etävanhempi” on ottanut sen etäisyyden kirjaimellisesti eikä hänen olinpaikastaan voi koskaan olla varma eikä vastaa puhelimeen…

16

Hei taas teille! Viimesimmät keskustelut tässä ketjussa herättivät paljon ajatuksia. Voi, miten tutulta kuulostaa tuo, että äiti hoitaa arjen ja isä on se hauskuuttaja. Meillähän elämä oli tuollaista, kun olin pieni lapsi. Muistikuvani liittyvät aikaan, jolloin äitini ja isäni olivat asumuserossa. Isä ei saanut tulla kylään humalassa ja systeemi toimi hyvin. Mutta minä näin isästäni vain tuon hyvän puolen ja pidin isääni maailman ihanimpana ihmisenä ja ikävöin varmasti paljon häntä. Hän oli humoristinen ja hauskuutti minua aina kun olimme yhdessä. Harmittavasti isäni sitten kuoli tapaturmaisesti humalassa ja me jäimme kumpikin äidin kanssa ikävöimään. Äitini piti vain pärjätä yksinhuoltajana pienillä tuloilla. Jälkikäteen ajateltuna äitini sairastui vahvuuteen. Hän teki kaikkensa, etten minä kärsisi ja minä tein kaikkeni, ettei äiti kärsisi. Äiti ei esimerkiksi koskaan itkenyt minun nähden. Arkeen keksittiin pieniä mukavia tapahtumia. Laosi kuitenkin aistii vanhemman surun ja yritin varmaan jatkuvasti hauskuuttaa äitiäni ja saada nauramaan. Vielä teini-ikäisenäkin pidin hyvän huolen siitä, että äitini ei joudu huolestumaan tekemisistäni. Kasvoin mielestäni ylikiltiksi ja hieman pelokkaaksi. Eipäs ole ihme, että rakastuin mieheen, joka muistutti kuulemma paljon isääni ja voi sitä surun ja tuskan määrä, kun olen rimpuillut siinä suhteessa ja rakastan, rakasta ja aina vaan rakastan, vaikka mitä tapahtuisi. Olen jopa toivonut, että olisin nähnyt isäni sekoilevan humalassa. Ehkä olisin sitten välttynyt rakastumasta samanmoiseen.
Minusta on niin VÄÄRIN, että teistä hyvistä ja mukavista, voimakkaista naisista tulee kireitä arjen hoitajia ja mies saa sen hauskuuttajan aseman. Minä sain kotoa naisen mallin, joka kestää kaiken ja ei tunteile, eikä näytä heikkouttaan. Olenkin aina tuntenut olevani jotenkin heikko verrattuna äitiini. Ei ole ollut kovin hyväksi minulle. Äitini ei ole koskaan vaatinut minulta mitään kovuutta, mutta ei sille mitään mahda, että sellaiseen malliin kuitenkin kasvaa. Tässä olenkin sitten viime vuosina vasta saanut äitiäni avautumaan ja jopa näyttämään/tuntemaan tunteita, mikä on ollut minullekin eheyttävää. Siltikin liiallinen vahvuuskin voi olla pahaksi. Lapselle pitää näyttää, että heikkokin saa olla välillä. En sitten tiedä, että miten se käytännössä onnistuu. Tässäkin on yksi syy, miksi en ole hankkinut lapsia, enkä tiedä edes uskallanko hankkia koskaan. Teidän tekstejänne lukiessani ihailen teidän voimaa. Olen jopa hieman kateellinen sitkeydestänne, mutta haluaisin muistuttaa, että siihenkin voi jäädä koukkuun. Ei tässä elämässä kukaan ole itsenäinen saareke, joka yksinään selviytyy tai ei missään nimessä pitäisi olla ja se olisi hyvä lapsillekin opettaa. Se toisi varmasti turvan tunnetta heillekin. Minulla ainakin juuri tuo perusturvallisuuden tunne on hyvin pahasti järkkynyt varmaan siellä lapsuudessa. Ja nyt aikuisena yritän sitä epätoivoisesti paikkailla. Yritän siis tukeutua ihan vieraisiinkin ihmisiin, mikä äitini mielestä näyttää selvästi ihan käsittämättömältä. Ja minun saarekkeeni tutisee vaan lisää tuulessa.

17

Renjalle halaus. <3
Nämä on niin pirun vaikeita juttuja. Munkin exä on alkoholisti isän poikia. Vanhemmat erosivat kun hän oli pikkupoika. Äiti on herättänyt pojan yöllä kun isä on tullut kännissä kotiin ja he ovat karanneet isää pakoon naapuriin. Eipä sellainenkaan varmasti turvallisuudentunnetta kehitä. Pyrion kuitenkin siihen että itse pystyn tarjoamaan tytölle turvallisen kodin, sellaisen jossa tunteet saa myös näyttää. Isän ongelmia en halua selittää pois. Parempi vain olla niin rehellinen kuin lapselle voi olla. Tietty nyt maalailen piruja seinille mutta vielä on vaikeaa luottaa siihen että exän raittius kantaa. Toivon tietenkin että kantaa.
Tänään tyttö sai ihan hurjan kiukkukohtauksen kun tuli isän luota kotiin. Ei halunnut jäädä tänne kotiin, itki ja potki ovea, yritti päästä rappukäytävään takaisin. En ole ikinä nähnyt tyttöä tuollaisena. Normaalisti hän on tosi rauhallinen tapaus. Ymmärsin kuitenkin että koko kiukkukohtaus johtuu hämmennyksestä: hän on juuri käynyt paikassa joka onkin isin koti vaikka vain vähän aikaa sitten meillä oli kaikille yhteinen koti. Mihin se isi jäi? Ja miksei isi tullut mukaan? Kun kiukkukohtaus oli vihdoin loppu, kysyin tytöltä miksi hänellä on paha mieli. Kuulemma isiä ikävä :frowning: Ei siihen auttanut sanoa muuta kuin että isi rakastaa ja kyllä he näkevät vielä. Että on ihan ok että on ikävä. Lapsen tunteille täytyy antaa tilaa. Kyllä mä itsekin siinä kyyneleen tirautin, tuli niin paha mieli pienen ihmisen puolesta. Enpä pystynt pysymään vahvana. Ehkä se on ihan hyvä että tyttö näkee että äitikin on surullinen, ymmärtää siitä sitten että suru on ihan hyväksyttävä asia.

Itselläni on nyt lähinnä turtunut olo. en uskalla oikein tuntea mitään. En halua pelätä, koska juuri sitä pelkoa lähdin karkuun. Enkä halua toivoa, sillä pettymyksiä on kasassa jo tarpeeksi. Yritän siis olla tuntematta mitään.

18

Halaus sinnekin :slight_smile:
Kirjoitan ihan nopeasti, kun olen pitkästä aikaa lähdössä kaverin kanssa viinilasilliselle ja leffaan. Kuulostaa minusta vaan ihan hienolta, että annat lapsesi näyttää rauhassa tunteita ja pystyt vielä itsekin jakamaan hänen kanssa tunteen eli itkun tirauttaa. Pitäähän sitä varmasti lapsen kanssa noita tunteita myös hallita, mutta on hyvä näyttää myös, että surun tunteetkin kuuluvat elämään. Halaus ja voimia. Nyt on jo kiire. Muistakkee, että kenenkään ei tarvitse olla voimanainen ja lisäisin vielä, että minusta olisi ollut hyvä, jos olisimme saaneet äidin kanssa terapia-apua silloin kun olin pieni. Sitä ei silloin tosiaankaan tarjottu ja äitini oli tosiaan liiallisen tosissaan päättänyt selvitä yksikseen. Jälkikäteen on myöntänyt, että olisi hyvä ollut saada juuri silloin apua.

19

Hauskaa iltaa Renjalle!
Mäkin join tänään kaksi annosta alkoholia :astonished: Olin serkkuni synttäreillä. Nyt kun olen muuttanut, asun ihan kivenheiton päässä. Oli mukavaa kerrankin juoda se kaksi lasillista kun ei tarvinnut olla autolla liikkeella :slight_smile:

tuosta avun hankkimisesta vielä - olen jo ottanut yhteyttä perheneuvolaan ja ollaan jonossa. Mutta jono vain on muutaman kuukauden pituinen. Sinällään se ei silti haittaa, sillä parissa kuukaudessa ehtii jo huomata onko tytöllä tai itsellä epänormaalia enemmän sopeutumisvaikeuksia. Tietenkin niitä on, mutta jos ne jää päälle se ei ole hyvä asia.

Eksän terapeutti oli kertonut että täällä meidän asuinkaupungissa kriisikeskus tarjoaa kymmenen ilmaista terapiaa kertaa esim. erotilanteissa. sinnekin on kuulemma jonot mutta voisin soittaa heti alkuviikosta itseni jonoon jotta joskus pääsisi.

Mutta voi kun olen tyhmä tyhmä tyhmä. Menin laittamaan tekstiviestin exälle. Ihan neutraalin viestin, ei siinä mitään. Mutta nyt kun olen lähettänyt hänell viestin, odottelen kokoajan että hän vastaa siihen. Ja jos ei vastaa säällisen ajan kuluttua, huolestun onko lähtenyt baariin. Hänen piti tänään mennä taas AA-kokoukseen joka alkoi kahdeksalta ja nyt huomaan vilkuilevani koko ajan kelloa. Josko se ei vastaa viestiin puolen tunnin päästä on varmasti baarissa…tai ehkä jo nukkuu?..tai ehkä on jäänyt puhelin kotiin…Näitä perinteisiä. Tyhmä tyhmä tyhmä. Lupasin itselleni etten ota oma-aloitteisesti yhteyttä ettei näitä huolehtimisia tulisi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Perhana.

20

Oli kiva ilta :stuck_out_tongue: Oikeen herkuteltiin kaverin kanssa ja käytiin vielä baarissakin. Join 2 alkoholiannosta koko illan aikana ja totesin, että taitaa olla minulle sopiva määrä. Enemmästä olisi tullut jo huono olo. Olen selvästi jokseenkin allergisoitunut tälle alkoholikulttuurillemme. Harmi, että kaikkien pitää vetää sitä viina aina iltaa viettäessä ja siltikään ihmiset ei tutustu toisiinsa…jo mut se siitä. Toisaaltaan hyvähän tuo allergisoituminen on, niin jospa sitä välttyisi näiden omien alkoholismigeenien kanssa itse siltä ongelmalta :wink:
Hienoa Cher, että sinäkin lähdit iltaa viettämään, mutta ei niin hienoa, että jouduit kännykkää kyttäämään :confused: Minä taas joudun aina baariin mennessäni pelkäämään, että tuleekohan exäni vastaan humalassa. Tilanne ei varmastikaan olisi miellyttävä. Asun tällaisessa keskikokoisessa kaupungissa ja täällä on helppo törmätä varsinkin viikonloppu iltaisin. Kyllä on inhottavaa, että kaiken seurustelun aikaisen huolen jälkeen vielä pitää tuollaista huolehtia. Kaiken lisäksi tänään on taas ollut ikävä häntä. Sitä vaan haluaisi välillä sinne tuttuun kainaloon päästä käpertymään. Hemmetin alkoholi, joka menee ohitseni.
Hyvä, että olet hakenut apua ja harmi, että avun saaminen kestää. Taitaa olla jokapuolella sama ongelma. Sekin on vielä tärkeää, että ihminen, joka kuuntelee/auttaa tuntuisi mukavalta.