Irti alkoholistista

Olen lukenut palstaa muutamia päiviä ja itkenyt kanssanne. Olen löytänyt osan itsestäni teissä ja tunnistanut paloja miesystävästäni teidän miehissänne. Nämä tarinat ovat antaneet paljon vertaistukea ja ajateltavaa.

Olen seurustellut alkoholistin kanssa lähes kaksi vuotta ja aika on ollut sekä parasta että pahinta eläässäni. Rakastan miestä ainakin toistaiseksi ja haluaisin jakaa elämäni hänen kanssaan, mutta en sen toisen kanssa… Sen joka rakkaasta ja parhaasta ystävästä tulee parin ryypyn jälkeen. Tajuan ettei muutosta ole näkyvissä, sillä hän ei halua lopettaa enkä minä voi häntä siihen pakottaa. Suhde on ollut jatkuvaa riitelyä, erolla uhkailua ja nälvimistä puolin ja toisin jo pitkän aikaa.

Antakaa minulle tukea ja voimaa irroittautua vihdoin tästä hermoja raastavasta suhteesta jossa yhden hyvä päivän korvaa kolme huonoa… mutta kun ne hyvät ovat olevinaan niin kovin hyviä!

Halaus ja voimia. Mun ketju on tuo “Onko minulla oikeus olla yksin?” ja erosta tulee sunnuntai-iltaan mennessä neljä viikkoa. Meillä ei onneksi mennyt edes kauhean pahaksi tappeluksi, mutta sitä, että en voinut olla miestä yhtenään vahtimatta, sen juomien määrää laskematta, enkä omaa, orastavaa alkoholiongelmaa en jaksanut enää sietää. Ei tämä helppoa ole, rakas mies se on, mutta en ole tosissani katunut hetkeäkään. Monet itkut olen hänen vuokseen ja puolestaan näiden eroviikkojen aikana itkenyt - ja silti. On niin hyvä olla irti. Vapaa.

Paljon voimia ihan kaikkeen, minkälaisia päätöksiä sitten teetkin.

-V

Hei whisky,

Mukavaa että löysit palstalle. Uskon, että löydät täältä tukea siihen, mihin sitä sitten tunnetkin tarvitsevasi.

Al-Anonissa opetetaan ottamaan pieni askel kerrallaan: elämään niin, ettei yritä ratkaista kerralla koko elämänsä ongelmaa. Sinä olet löytänyt tänne,ja ottanut siinä yhden askeleen kohti toipumista.

Me alkoholistien läheiset ajattelemme usein, että kaikki elämämme vastoinkäymiset ovat juovan puolison aikaansannosta. Elämän myrskyjä ja tyveniä odotellessa olemme rytmittäneet oman elämämme jonkin ulkopuolisen tahtiin. Lopulta olemme niin sokeasti ripustautuneet toiseen, ettemme enää näe omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa omaan elämäämme.

Alkoholistista irrottautuminen ei ensisijaisesti tarkoita, että “erotamme itsemme, rakkautemme ja myötätuntomme” alkoholistista, niin kuin Al-Anon kirjallisuudessa sanotaan, vaan että löydämme taas oma itsemme. Tuo oman yksilöllisyyden tajuaminen on kaiken toipumisen alkujuuri, ja mielestäni paras lääke katkeroitumisen joka helposti valtaa mieltä toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että ymmärtää, että juova puoliso on oma yksilönsä, ja minä läheinen olen omani. Että meidän elämät sattumoisin ovat kietoutuneet yhteen, mutta ettei niiden loputtomasti tarvitse olla. Että minulla läheisellä on oikeus onneen ja hyvään oloon, ja sen olon saavutan niillä keinoilla, jotka minulle sopivat.
Ja että ymmärrän, että nämä keinot eivät välttämättä sovi juovalle puolisolleni, mutta käytän niitä siitä huolimatta, oman itseni vuoksi.

Kiitos Verity ja Ellis79 vastauksistanne. On niin helpottavaa tietää, että muutkin ovat kokeneet saman ja selvinneet siitä.

Eron pitäisi kai olla helppo, kun ei ole edes yhteistä vuokra-asuntoa (onneksi tajusin sen verran etten suunnitelmista huolimatta muuttanut miehen luo), saati sitten lapsia, talolainoja tai muita. Käytännön osalta ero siis on helppo, mutta kun ne tunteet… Ikävöi hyviä hetkiä, joita kuitenkin on ollut paljon ja onnistuu jotenkin unohtamaan ne huonot, joita on varmasti ollut vielä enemmän. Kuinka vaikeaa onkaan yksinäisyyden keskellä muistaa kaikki ne kerrat kun yhteiset suunnitelmat on peruttu juomisen vuoksi, kaikki ne koti-illat jotka tarkoittavat sitä että minä katson leffaa kun mies makaa sammuneena ja kuorsaa, kaikki riidat joissa loukataan toisiamme parhaan kykymme mukaan, mies raivoaa ja lähtee baariin tuhlaamaan viimeiset rahat kun minä kaadan oluita viemäristä alas itkien ja huutaen…

Al Anoniin kai olisi syytä mennä, tänään olisi ryhmän kokoontuminen. Ja alan todella uskoa, että minäkin tarvitsen sitä, en taida jaksaa enää omin voimin.

Heippa whisky, kiva kun tulit mukaan!
Olen ennenkin täällä kirjoittanut, että kaksi vuotta oli ihan ok, sitten meni koko ajan vaan huonommin ja huonommin kun tää jätkä (eksä) tajusi, että olen asettunut hänelle kynnysmatoksi - teki mitä huvitti sen jälkeen, ja kävi välillä pyyhkimässä jalkansa minuun.
Olisin silloin 2v jälkeen vielä voinut lähteä suht iloisena eteenpäin… ehkä. Tai sitten olikin vaan hyvä, että katsoin pelin loppuun kunnes hän löysi 5,5v kohdalla uuden ja jatkoi eri suuntaan.
Mutta niin se on, että ei ole normaalia että suhde on suurimmalta osalta itkua ja hermojen kiristelyä. En enää nykyään edes usko, että ne hyvät päivät olivat mitenkään ylihyviä - varmaan ne ihan tavallisia aikoja olivat, mutta tuntuivat ihmeeltä kun oli tottunut itkuun ja eripuraan.
Kaipaan häntä aivan valtavasti! Ensin kaipasin joka kadunkulmassa missä olin hänen kanssaan ollut… niin että olin monta kuukautta lähes koko ajan kyyneleet silmissä. Kaikki edelliset erot hänestä, niitä on ollut varmaan 20, ovat päättyneet yhdessäoloon mutta nyt ei ole sellaista mahdollisuutta kun hänen luonaan asuu toinen. Sen takia tämä on ollut lopulta ehkä helpompi ero kuin ne edelliset - nyt on pitänyt van toipua, ei valmistautua siihen että rumba jatkuu.
Nyt ymmärrän, että se ihminen mitä itken ja kaipaan on jo vuosia sitten hävinnyt minulta. Kun eksä soittaa tai kun näen häntä, tajuan ettei sen kuoren sisällä ole se mitä itken. Se ei edes ole eksän syytä vaan ihan omaani, että odotin häneltä jotain mitä hän ei ollut.
En itsekään tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu - nyt vaan kelaan tapahtumia ja yritän saada edes jonkunlaisen itsetunnon kasaan. Varovasti mietin, mitä uskaltaisin odottaa seuraavalta ihmissuhteelta, mutta sellaisen aika ei ole tosiaankaan vielä.
Onnellista matkaa sinulle kohti uusia ajatuksia!

whisky. Olen sinua askeleen edellä. Olen juuri jättänyt alkoholisoituneen mieheni. Emme asuneet yhdessä ja sikäli se oli helppoa. Vain sisäinen tuska on nyt kestettävänä. Välillä on päiviä, että kiehun raivosta niistä teoista miten ex kohteli, petti lupauksiaan, asetti alkoholin kaiken edelle. Välillä taas vajoan alas ja muistan vain ne hyvät hetket ja suruhan siinä tulee. Näitä surun hetkiä on tällähetkellä enemmän ja ikävöin todella miestäni. Mietin, että milloin tämä helpottaa. Tämä on toinen ero. Ensimmäinen oli vain pari kuukautta sitten, jolloin mies puhui minut ympäri. Lupasi muuttua ja aikoi hankkia luottamukseni takaisin. Vaan ei hänen käytöksensä mihinkään siitä muuttunut. Kauniita lupauksia vain, aivankuin mies kertoisi siinä hetkessä mitä vain että saa asiat menemään haluamallaan tavalla. Se kai on aika tyypillistä alkoholisteille? Vaan nyt en haluaisi hänen sanoilleen periksi antaa, jospa saan itseni pysymään kovana ja jatkamaan elämääni yksin. Ei se helppoa ole, mutta ei ole elämä helppoa juovan miehenkään kanssa.

Tämä samainen huomio sekä kauhistutti että helpotti minua :slight_smile: Apulannan yhdessä ikivanhassa biisissä lauletaan

“Teit meistä kauniin, teit meistä
Kauniimpaa kuin muut
Teit unelmaa, teit parempaa
Teit meistä kauniin, teit meistä
Kauniimpaa kuin muut
Teit unelmaa, teit parempaa”

…sitä mä just tein. Ihan itse ja ihan yksin.

Kiitos taas kaikille, olette ihan uskomattomia kun jaksatte oman tuskannekin keskellä auttaa ja tukea muita.

Olen päättänyt puuhata eroa pikkuhiljaa, oman pääni sisällä. Tehdä asioita omassa kodissani, sellaisia juttuja joista pidän ja tavallaan vähitellen irrottautua. Eihän tässä ole mikään pakko heti tehdä isoja päätksiä, että enää koskaan ei tavata. Rakentelen elämää itseäni varten päivä kerrallaan, ja ehkä lopulta osaan seistä ihan omilla jaloillani. Alkoholistia voin yhä tavata, mutta ehdottomasti vain silloin kun hän on selvänä.

Kuulostaako tämä nyt tippaakaan järkevältä kenenkään muun mielestä? Olisiko kuitenkin parempi pistää kerrasta poikki ja lähteä? Toisaalta, ei se ole koskaan ennenkään onnistunut…

Minusta se kuulostaa erittäin järkevältä, mutta vain siinä tapauksessa että pysyt päätöksissäsi. Vastaan tulee monta tilannetta, jolloin tunne vie vallan ja päätökset meinaavat unohtua. Me ihmiset olemme vähän hitaita oppimaan, mutta omaa käytöstään voi muuttaa pienin askelin, vähä vähältä. Sitten jossain välissä ehkä huomaat, ettei toisen toiminta enää saakaan sinua pois tolaltaan. Silloin tiedät oppineesi jo paljon!

Nyt taas harmittaa, mutta pidinpähän pääni kuitenkin. Sovittiin aamulla tapaaminen täksi päiväksi, ja minä tyhmänä odotin innoissani näkeväni herra Alkoholistin kahden viikon tauon päätteeksi, mutta kuten normaalia, mies oli tietenkin juonut ja vasta kun olin melkein tapaamispaikassa niin viitsi viestittää, että on tässä parit muuten juotu… Käännyin saman tien takaisin ja palasin kotiin, minähän en sitä kännissä enää ikinä katsele, etenkään kun käsityksemme parista eroaa aika tavoin. Harmittaa ja itkettää, sorruin pari kiukkuista viestiä kirjoittamaankin, mutta annettakoon se anteeksi. Turhauttaa vaan, ja lähinnä valehtelusta tai oikeammin totuuden salaamisesta avauduinkin. Kertoisi suoraan olevansa kaljalla, niin ei tarvitsisi minunkaan aina pettyä…

juu juu kissanhännän vetäminen edes takas kuuluu tähän probleemaan,
tein sitä usean vuoden ja joka kerta jäin juomalle toiseksi
ongelma on ohi mun kohdalla (väliaikaisesti tai kokonaan sen näyttää aika) mutta vitutus on ja pysyy…
nyt mun eksällä on kaikki hyvin kun uusi ihminen hänen rinnallaan ei ole vielä kypsynyt päihdeongelmaan
mä niin odotan että sokean rakkauden aika menee ohi heillä
eksällä on joku uusi motto että hyvä johtaa hyvään
joo ei johtanut kylläkään vaan yhä julmempaan ja ylimielisempään käýtökseen
sillä oli toki meidänkin tarinalla alkunsa ja maailmansuuruinen rakkautemme varmaan alussa johti ihan hyviin asioihin
mutta se oli alussa se! lopussa ei seisönut kiitosta.

On jäänyt kirjoittaminen vähän vähälle, kun tietokoneen näppis on rikki. Jotkut kirjaimet eivät toimi, joten hivenen vaikeaa on. Käyhän tämä tietysti aivojumpasta, kun on ei voi käyttää m, l tai ö -näppäimiä ja koettaa keksiä toisia sanoja niiden tiae.

Retkua en kuitenkaan oe suostunut näkemään kuin selvänä. Se voi tarkoittaa viikon tai kahdenkin taukoa näkemisestä, ja silloin kieriskelen ikävässä… Yritän kuitenkin tehdä mahdollisimman paljon omia juttuja ja tavata ystäviä. Vietettiin kyllä juuri ihana viikko yhdessä, nyt sitten taas retkulla on rahaa ja kännää missä lie. Vaan tehkööt niin, omapahan on menetyksensä, kun minun kanssani olisi pajon mukavampaa :wink:

Saarnaamiselta ja riidoilta ollaan tällä tavoin vältytty käytännssä kokonaan. Toisaalta ihmetteen että onko tämä hyvä tapa, kun nythän periaatteessa kuorin kermat päältä ja saan vain sen ihanan miehen. Pääsenkö koskaan lopullisesti eroon, kun minullahan on kohta vain muistoja siitä ajasta jonka hän on selvänä… Ne huonot kun tuppaavat unohtumaan kovin heposti. Toisaalta olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Yhdessä meillä on mukavaa, mutta on sitten omaakin aikaa. Erityisesti kun koetan kaikin voimin olla huoehtimatta. Aikuinen ihminenhän retku on, minä en voi hänen tekemisiään päättää enkä näin ollen myöskään estää mitään pahaa tapahtumasta. Olisipa se vain yhtä helppo sisäistää kuin sanoa :smiley:

Nyt vain koetan pitää oikein hyvää huolta itsestäni. Teen asioita joista nautin, pidän huolta ukonäöstäni ja koetan ehkä elää vähän terveellisemminkin. Ja jos vaikka saisi tehtyä tänään suursiivouksen ihan omassa kodissa :slight_smile:

Pääset eroon kun päätät päästä.
Ei ole helppoa,mutta jonain kauniina päivänä kun tajuat päässeesi,ymmärrät että se kaikki taistelu oli sen arvoista.

ventla, niin… Vaan entäs kun tuntuu ettei pysty päästämään irti? Kai se pohja tulee vastaan minullakin, ja sitten ei enää tarvitse miettiä. Nyt vain en kai halua kuitenkaan tarpeeksi päästää irti siitä ihmisestä, joka retku on selvänä. Sitä känniääliötä ei ole kyllä tippaakaan ikävä :smiley:

Olen näitä juttuja pyritellyt taas päässäni ja kävinpä kirjastossa lukemassa jotain alkoholistien läheisille suunnattua kirjaakin. En tiedä voinko sanoa edistyneeni alkutilanteesta, mutta huomasin että enää en ainakaan luota siihen mitä mies sanoo. Jos sovitaan tapaaminen seuraavaksi päiväksi, niin kehittelen jo valmiiksi varasuunnitelman mitä teen yksin, ettei sitten tarvitse taas kerran pettyä. Tiedä sitten onko tämä hyväksi vai ei, mutta tuntuu ainakin pitävän omat ajatukset selkeämpinä, ja se kai tässä tärkeintä onkin. Eikä sitten tule niin helposti pettyneenä nalkuttaneeksi tai raivostuneeksi.

Tuli sekin tajuttua, kun viime viestissä pohdiskelin onko oikein “kuoria kermat päältä”, että oma mielenterveys siinä menisi jos kännistä vielä joutuisi katselemaan. Välillä jouduin oikein sellaisen silmittmän raivon valtaan, että itseäkin jo pelotti… Joskus sellaisen hysteerisen raivokohtauksen aikana nappasin tyynesti täyden jauhopussin pydältä, avasin sen, ja tyhjensin keskelle keittiön lattiaa. Nyt jo naurattaa, että miksi se jauhopussi joutui sijaiskärsijäksi :laughing: Vaan pelottavaa se on, kun tuntuu että kontrolli itseensä voi kadota koska hyvänsä, yhdenkin sanan tai teon takia ja sitten varmaan voisi tehdä ihan mitä vaan… Olisikohan minunkin syytä mennä hoitoon? Koskaan minkään muun takia tuota tunnetta ei ole tullut, eikä toivottavasti tulekaan.

Aiemmista viesteistä muuten näkyy, etten ole kännistä äijää sietänyt silmissäni kahteen kuukauteen kertaakaan :slight_smile: Sen kunniaksi menen pitkään lämpimään suihkuun ja pujahdan peiton alle lukemaan hyvää kirjaa. Ja ihan yksin, ilman “virtahepoa olohuoneessa.” :laughing:

Pitipä vielä yksi oivallus tulla laittamaan paperille :slight_smile: Olen ahdistunut ajatuksesta että olen varasijalla ja kelpaan vain osa-aikaisesti eli kun viina ei vie, mutta toisinpäinhän se nykyään meneekin. Minulla tässä on osa-aikamies, sillä olen päättänyt katsoa häntä vain kun minä haluan. Eli silloin kun hän ei ole kännissä. :laughing: Olikohan tässä nyt yhtään mitään järkeä…? Koetan vain ajatella positiivisesti joten keikautin sitten koko homman ylösalaisin. :laughing:

Hei Whiskey,

Minusta kuulostaa että tilanteen huomioon ottaen olet löytänyt langan pään ja saanut siitä kiinni. Hienoa että olet pysynyt päätöksessäsi tuon tapaamisasian suhteen, ja että olet vähän tutustunut aiheeseen kirjastossa.

Alkoholistit ovat patologisia valehtelijoita. Se kuuluu taudin oireistoon ja liittyy ilmeisesti jotenkin siihen, että alkoholisti ei oikein itsekään kestä nähdä totuutta omasta juomisestaan (jos näkisi totuuden, pitäisi joko ymmärtää lopettaa tai jatkaa tosideekuna). Olen tämän “vitsin” ennenkin kertonut, mutta kerron sen silti: “Mistä tietää että juova alkoholisti valehtelee? - Hän avaa suunsa.” Tuo ehkä tuntuu karrikoidulta, mutta on valitettavan totta. Juova alkoholisti valehtelee ihan tottumuksesta sellaisistakin asioista, joista hänen ei tarvitsisi valehdella. Ja juomisestaan hän velehtelee viimeiseen saakka, siis täysin järjettömyyksiin saakka, ilman että ehkä itsekään ymmärtää valehtelevansa.

Oletko kuullut kun sanotaa, että alkoholistin rinnalla sairastuvat myös läheiset? Kun elämä muuttuu ulkoaohjatuksi niin, etteivät suunnitelmat, aikomukset ja olettamukset enää paina paljoakaan, ja kaikkea leimaa epävarmuus ja pettymys, niin ei kai ole ihmekään jos tuntee olevansa hoidon tarpeessa. Minusta itsestäni kauheinta oli tuo valehtelu. Tuntui, etten enää yhtään tiennyt mikä elämässäni oli totta ja mikä valetta, koska Mies joi niin salaa ja niin järjettömyyksiin saakka valehteli juomisestaan (ja esim. räpelsi alkometrin niin että se näytti aina 0,1 promillea) että minulla oli konstit vähissä sen suhteen, miten “todistaa” itselleni että hän todellakin on humalassa. Ajattelin olevani hullu. Halusin uskoa mitä hän sanoo, en ymmärtänyt miksi hänen piti valehdella päivän selvissä asioissa.

Minua on auttanut paljon kun olen ottanut selvää alkoholismista sairautena. Toistan tätä samaa lausetta täällä uudestaan ja uudestaan, mutta minusta on tärkeää että läheinen ymmärtää minkä asian kanssa on tekemisissä. Jos ei ymmärrä, avun hakeminen itselle tai toiselle on toivottoman vaikeaa. Jos taas ymmärtää, osaa hakea apua syyhyn, ei seuraukseen.

Kun ymmärtää millainen tauti alkoholismi on sairautena, ymmärtää myös ettei se vain mene pois toivomalla tai odottamalla. Ymmärtää myös se väistämättömän tosiasian, ettei alkoholistin nykyinen tila ole pysyvä, vaane ttä alkoholismi on etenevä sairaus joka vie lopulta sosiaaliset suhteet, työn, terveyden, mielenterveyden ja johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Alkoholismia kuvataan usein kolmella vaiheella, joista rappioalkoholismi on viimeinen. Rappioalkoholismi ei mielestäni ole erityisen mielenkiintoinen vaihe, pikemminkin toivoton. Sen sijaan alkoholismin alkuvaihe ja keskivaihe ovat mielenkiintoisia siksi, että silloin sairaudesta voi vielä toipua. Kun veiheet ymmärtää ja tunnistaa, näkee monet tämän maailman ilmiöt uusin silmin. Myös oman suhtautumisensa juovaan alkoholistiin.

Suosittelen, että jatkat siis opintoja! Linkkivinkkejä laitan mielelläni jos laitat postia alla olevaan osoitteeseen.

Ellis

Kiitos Ellis79. Puhut paljon asiaa, ja annat miettimisen aihetta.

Meillä kai tilanne on sikäli erilainen kuin monilla, että retku ei varsinaisesti salaile juomisiaan. Nykyään jos kysyn että nähdäänkö, niin vastaa että ei varmaan, koska hän on juonut. Koskaan ennenkään ei ole salassa juonut, vaan ihan avoimesti hakenut sen kopan tai pari, ja kiskonut niitä nähteni mistään välittämättä… Tiedän kyllä että hän valehtelee minulle ainakin raha-asioistaan jos kysyn, vaikka eiväthän ne minulle edes kuulu kun ei yhteistä taloutta ole. Se kyllä kiukuttaa yhä edelleen, että olisi ottanut minut asumaan sinne ja ihan vaan unohtanut sanoa miten kämppä on ihan lähellä lähteä alta… Vaan itenkäs se olisi juoppoa liikuttanut, ehkä minä sitten olisin maksanut ne rästit pois!

Toisekseen juoppo on hyvin harvoin syyttänyt minua juomisestaan. Sekin on kai aika kummallista :smiley: Syy kyllä löytyy aina, mutta yleensä se en ole ollut minä. “Pakkohan mun on juoda, kun säkin oot tollanen nalkuttava akka” -syyttely on ollut käytännössä olematonta. Ja hyvä niin. Fyysistäkään väkivaltaa tai edes sen uhkaa en ole joutunut kokemaan. Ja se on vielä parempi.

Tänään on sitten sellainen päivä kun mies ei vastaa puhelimeen. Näitä on hyvin harvoin, joten vähän huolestuttaa. Juoppo kun on kyseessä, niin mitä vaanhan on voinut tapahtua, putka tai sairaala parhaassa tapauksessa, huonommassa makaa sitten jossain ojan pohjalla hakattuna ja ryöstettynä. Todennäköisesti tietenkin on vain sammunut, mutta kyllä se vaan huolestuttaa aina. Sekin mietityttää, että onhan retku voinut napata mukaansa baarista jonkun mukavan tyttösen, jonka kanssa nyt viettävät laatuaikaa… Tyhmänä ja sinisilmäsenä (?) kuitenkin haluan uskoa että olisin miehelle ainoa nainen, kun on niin kovin pettämistä vastaan. Vaan ei sitä tiedä kun luotto niin sanoihin kuin tekoihinkin on täysin nollassa, juoppohan voi tehdä mitä vaan eikä se koske ketään muuta kuin häntä itseään… Kai sitä voisi lähteä vaikka lenkille, jos se lopettaisi tämän turhan masentelun ja kiukun keräämisen.

Itse taistelin irti virtahevosta lähes vuoden.Siis sen jälkeen kun olin muuttanut pois yhteisestä kodista.Sanoin,että tavataan kun olet selvinpäin.No,tavattiinkin kun ei ehkä ollut juonut juuri sillä hetkellä,mutta krapula oli kamala.Rimpuili siinä sen hetken ja sitten jano vei.
Selvänä oli symppis ja sitä selvää miestä rakastin.Mutta se humalainen puoli oli ihan kuin painajaisesta.
Kuvittelin tosi pitkään,että kyllä se mies raitistuu.Viimeistään kun yhteinen lapsemme syntyy.Mutta ei raitistunut.
Itse nyt jälkeenpäin ajattelen,ettei kenenkään psyyke kestä sellaista.Ja jokaisen pitäisi ajatella,että on niin arvokas,ettei tarvitse sietää minkäänlaisia paskamaisuuksia.Valehtelua,ohareita,haukkumista.
Itselleni huorittelu oli jo niin arkipäivää,etten sitä edes noteeraanut vaan vastasin että joo,niin olen huora.
Kävin itse terapiassa ja sieltä sain voimaa päästää irti.

^^whiskey, nyt tuo kaikki kuulostaa ihan hirveän tutulta, sikäli, että mun ja juopon suhteen viimeinen vaihe tässä hiljan oli se, että tapailtiin vain, kun hän oli selvin päin (tai pari kertaa, kun olin itsekin humalassa). Sitten kuulin vähän juttuja käytöksestä kännissä - ja totesin, että ei jumalauta mä en voi tuollasen ihmisen kanssa mitään rentoa tapailua harrastaa.

Vaikka se oli näillä viime tapaamisillamme oikein ihana, tuli mun luo ja oli tosiaan selvin päin, ja vielä kun räjähdin vikan kerran silmille, totesi, ettei se ole ollut mikään vaiva.

Kuitenkin sekin oli liikaa. Tietää, että aina kun silmä välttää eikä ole töissä, on juomassa (oho, jäipä hänelle sitten vähän aikaa dokaamiseen!!!) -

Meidän parivuotiseen suhteeseen mahtui just tuota “ei vastaa puhelimeen” -settiä, kunnes päätin lopettaa sen suhteen ja oppia, että se soittaa mulle aina ennen pitkää, kuten soittikin; mun juopponi kun tosiaan oli välillä sellasessa “moodissa” ettei se halunnut olla yhteyksissä (teoriassa kenenkään kanssa); milloin oli pelit kesken tai muu toiminta, ja pitäähän ihmiselle lepo sallia. Tietty kun suhteessa siihen juoppoon on tietynlaiseen jatkuvaan kontrolliin tottunut, siis ylenmääräiseenkin, se puheloimattomuus tuntuu aina erityisen pahaenteiseltä. Huhhuh.

No nyt se on tehty. Eilen kävin kertomassa, että tämä suhde on ohi… Viimeinen niitti tähän arkkuun oli se että olen hieman ihastunut toiseen. Tunteet ovat aika sekavat, mutta onneksi eivät ihan yhtä musertavat kuin aiemmin vastaavissa tilanteissa. Suru, syyllisyys, ikävä, kiintymys, katumus, ne tässä lähinnä kiertävät kehää. En oikein tiedä mitä ajattelisi. Pitäisi kai keksiä nyt jotakin tekemistä. Siivoaminen ainakin on usein varsin terapeuttista. Kaipa tunteet asettuvat vähitellen jotenkin, kunhan vain en jää liikaa märehtimään, jolloin liian helposti ottaa taas kerran yhteyttä ja kehän kierto alkaa uudestaan…