Irtautuminen tunnetiloista?

Siis miten käsitätte tämän ettei saa mennä toisen ihmisen tunnetiloihin mukaan?
Itsekin kuvittelin että ymmärrän mitä se tarkoittaa, kun olin siitä lukenut ja toiset ryhmässä puhuivat, joten oletin että minäkin olen sen saanut kokea ja teen oikein. Mutta vaikka kuinka kuuntelisi muita ja lukisi miten pitää toimia kriiseissä tai yms. tilanteissa, ei välttämättä huomaa että toimii yhä edelleen samalla tavalla. ja sama paha olo tulee jälkeenpäin, syyllisyys yms.
Onko kokemuksia miten saatte itsenne pysymään kasassa vaikka ympärillä kuinka olisi hullunmylly menossa?

Hyvä kysymys! Mä lähtisin siitä, että näkee mistä on kysymys. Eli jos läheinen haluaa riidellä, tajuaa että se tekee sen siksi, että se pääsisi juomaan tai vapautuisi syyllisyydentunteistaan. Silloin voi pysyä viileänä ja puhua vain tarvittavista tosiasioista. Tai olla puhumatta mistään. Silloin toinen ei saa vedetyksi mukaan riitaan.
Syyllisyydentunne tai paha olo tulee jälkeenpäin, koska yleensä se toinen on hyvä syyllistämään ja koska itsekin on tottunut ajattelemaan virheellisesti. Siitä osasta pääsee mun kokemuksen perusteella parhaiten juttelemalla jonkun vertaistuen kanssa. Millaiset tilanteeet sulle aiheuttaa syyllisyyttä?

Huonot fiilikset voi tulla, vaikka olisi kuinka “oikein” onnistunut tekemään tilanteessa. Huonot fiilikset ja niiden tuleminen ei riipu mitenkään absoluuttisesti siitä, tekeekö “oikein” vai “väärin”.

Miksi ihmeessä huonoja fiiliksiä ja niiden tulemista vastaan pitäisi “tapella”? Olisiko parempi yrittää ymmärtää niitä… Nehän juuri kertoo, että jossain mättää, tai niitä voi muutenkin tulla ja olla… niin kauan kuin on elämää.

Omalla kohdalla meni niin, että siinä vaiheessa kun aloin pelkäämään aikaisemman “pelkän” päähän ottamisen lisäksi, oli helpompi pysyä etäämpänä hänen tunnetiloistaan. Ja se auttoi, että konkreettisesti pystyi ottamaan etäisyyttä. Koitin kyllä myös ihan tietoisesti olla menemättä mukaan, kun esim. töistä kotiin tullessani hän mykkänä mökötti, mutta se oli kaikesta tietoisesta yrittämisestä huolimatta vaikeaa eikä oikein toiminut. En usko, että täys hullunmyllyn ollessa päällä ainakaan konkreettisesti samassa tilassa pystyy olemaan “altistumatta” toisen tunnetiloille, tai ainakin “vastustuskyvyn” saavuttaminen on hirmu vaikeaa.

Ihan alkuvaiheessa olin jotenkin, että “häh?” kun hän yritti provosoida ja kieputtaa ja sivuutin ne olankohatuksella, mutta sittemmin “kasvoimme yhteen” siinä kieputuksessa…

Mä ymmärrän sen, että ei pidä provosoitua vaikka provosoidaan (ja omalla kohdalla suhteen loppusyöksyä kiihdytti juuri se, että en mennyt mukaan siihen kieputukseen, ainakaan niin paljoa kuin aikaisemmin).

Mutta eikö parisuhteen idea oli juuri jakaa myös tunnetiloja, sillä lailla, että toisen ollessa alamaissa toinen lohduttaa… ja jos emootioiden saldo on lähes koko ajan ja reippaasti pakkasen puolella, ja jos “vaihtokauppa” ei ole tasapuolista, vaan toinen imee toisen energiaa niin kuin musta aukko, niin…?

Sori, kommenttini on varmaan asian vierestä, mutta näin mun kohdalla.

Tunnetiloista voi minusta irtautua vain antamalla niiden tulla ja mennä.

Kaikkea hyvää!

Sama itselläni, kaikki mahdolliset reaktio-tyylit tuli kokeiltua ja lopulta kyllästyin / väsähdin totaalisesti, en reagoinut enää vaikka tukasta vedettiin ja turpiin meinasi tulla. Silloin parempi viheltää peli poikki ja eihän sellainen reagoimaton räsynukke enää miestäkään kiinnostanut, uusi vinkulelu tilalle vain. Nyt ei enää viestitellä mitään kautta mikä ihan tosi hieno juttu!

Minulle tuo tunnetiloihin “mukaan menemättömyys” on oikeastaan täysin mahdotonta. Eniten koen ongelmaksi sen selväpäisten alkoholistien seurassa, humalassaolija on helpompi jättää omaan arvoonsa mitä hän sanoo, mutta sekään ei takaa silti sitä, etteikö hermot jossan kohtaa menisi kun toinen ihminen vaikkapa jankkaa ja jankkaa samaa asiaa, ja sille on sitten pakko sanoa JOO. Niin se viimeinen joo tulee sitten karjuntaäänellä.
Ja jankkaus jatkuu…

Mutta. Mua auttoi suunnitelma. Että miten pääsen tilanteeseen, jossa minua ei alkoholistit määrää. En koskaan uskonut siihen, että mun tarkoitus on oppia sopeutumaan ja hallitsemaan tunteitani siten, että pystyisin olemaan täysin vääristyneessä todellisuudessa kuin kala vedessä.

Enemmän halusinkin, että jaksaminen loppuu jotta saan itseni liikkeelle, ja niin kävi.

Jos on päättänyt jatkaa yhteiseloa alkoholistin kanssa, niin tottakai siinä tarvitaan sitä omaa kehittymistä, ja sitä että opettelee että se oma voimakas reaktio ei ole välttämättä sidolsissa todellisiin tapahtumiin mitä tapahtuu (esim että alkoholisti vain jättää toivottamatta tai toivottaa hyvää huomenta tietyllä vittumaisella sävyllä) vaan ymmärtää, että omat reaktiot ovat kertyneet edellisistä tapahtumista, jotka eivät ole enää voimassa jos edetään vain TÄTÄ hetkeä.

Eli välissä pitäisi ehtiä unohtaa se menneisyyden taakka, jotta voi katsoa ihan ottaen silmän käteen, että MItä tässä todella tapahtuu. Ukko istuu tuossa ja on tietyllä ilmeellä. Eli ei mitään huutamisen arvoista todellisuudessa :wink:

Mutta sitten tilanteita tulee myös puun takaa, ja tulee reagoitua. Niitä varten sitten asioita harjoitellaan ja mietitään omia reaktioita ja niiden todellisia syitä.

Mutta itse olen samalla sitä mieltä, että on hyvin epätarkoituksenmukaista loputtomiin opetella kärsivällisyyttä asiasta, johon pitääkin vähän huolestua.

HEI. olihan tänne tullut kokemuksia. Kiitos niistä.
Itselläni on tilanteita että syyllistän itseäni kun sanon joistain asioista jotka eivät tunnu minusta hyvältä, toinen saa siitä hyvän syyn aloittaa itsesäälinen puhe, ja minähän tunnen sitten että olen ihan kauhea ihminen. Jonkinlainen kierre on menossa. Tai oli.
Tässä viime viikkoina olen käyttänyt nyt sellaista keinoa joka tepsi siihen etten mennytkään syylliseen oloon. Kun toinen aloitti “sen virren” niin ikäänkuin otin itseni ulos siitä tilanteesta enkä alkanut väittelemään enkä jatkamaan. Aikansa toinen sitten yritti mutta luovutti, kun ei saanut vastakaikua, en alkanut häntä lepyttelemään ja tavallaan kuin vesittämään sitä mistä olin sanonut.
Ihmeellinen rauha tuli minuun. Enkä enää tuntenut syyllisyyttä.
Ikäänkuin näin toisen ihmisen jujun miten livetä siitä että hänen pitäisi ottaa vastuu itsestään.
Ehkä lankean vielä ansaan mutta toivotaan että muistan että aina voin uudestaan aloittaa.
Joskus olen tosi väsynyt tähän. Ja toivon ihmettä.

Kun kykenisi katsomaan tilannetta hieman itsensä ja sen toisen ulkopuolelta, vähän kuin pilvenreunalta. Ja muistamaan historian, nämä tunteeseenvetoamisethan ovat jatkuva kikka, miettii kuinka on aiemmin mennyt mukaan ja onko se auttanut vai pahentanut tilannetta. Elin suhteessa, jossa alkoholistimies oli erittäin hyvä manipuloimaan minua ja minä hölmö uskoin kaiken. Kunnes aloin kantapään kautta huomata mikä totta ja mikä ei. Ne hurjat kohtaukset “tapan itseni jos et ota takaisin” kun sulivat jo samana päivänä juomakavereiden luokse häviämiseksi. Joskus seurasin miestä ja näin kuinka tuo parannusta ja kehnoa oloaan itkenyt raunio naureskeli parin tunnin jälkeen kantakapakan edessä kaverijengissä iloisena. Siinä suli minun syyllisyyteni, aloin tajuta, että itsehän se elämästään vastaa, en minä. Ja jos yritän “leikkiä jumalaa”: vastata miehen hyvinvoinnista ja raittiudesta, saan ainoastaan itselleni kehnon olon enkä kykene huolehtimaan niistä joista minun pitäisi huolehtia, eli lapsistani. Voi katsella historiaa ja miettiä kuinka paljon ne omat tunteeseenmenot, valvotut yöt ja auttamisoperaatiot, oikeasti ovat miestä auttaneet. Ehkä hetkellisesti, joo, mutta kun hieman olo parani alkoi menojalkaa vipattaa ja taas katosi reissuilleen. Itse laitoin välit poikki aivan ystävällisesti. Oli sen verran monta kertaa ovesta lähtenyt reissuilleen, että ilmoitin ettei enää kannata takaisin yrittää. Sanoin, mikä totta olikin, että molemmat voimme koko ajan kehnommin, hän juo kun tiesi minun pelastavan jaloilleen, maksavan velat ja hoitavan kuntoon, minä sairastuin huolesta. Päätös pysyä täysin erillään oli aluksi hankala toteuttaa. Oli sairas huolesta miten mies voi, ja mies käytti tuota hyväksi, lähetti älyttömiä hätähuutoja tekstiviestein. Kun maltoin mieleni enkä soittanut heti perään, laitoin tunnin päästä asiallisen viestin, en voi tulla, mikä hätänä, oli vastaus “ei enää mikään”, eli noin taas oli yrittänyt manipuloida. Mutta kun pysyin tiukkana radiohiljaisuuden kanssa aika nopeasti lopetti yrittämästä, löysi toisen huolehtijan joka jaksoi/jaksaa häntä hoivata, en enää tiedä miten.
Minulle tuo irtiotto oli tärkeä, sen aikana näin kunnolla suhteen sairauden, minua hyväksikäytettiin mutta suhde toi myös minussa ne kehnot piirteet esille. Minusta hoivavietti pahimmillaan on myös voimakasta kontrollinhalua toista ihmistä kohtaan (tiedän mikä toiselle parasta, siispä yritän saada toisen käyttäytymään haluamallani tavalla). Irtiotto johti totaalieroon, minun parantumisprosessiin ja nykyiseen, onnelliseen tasapuoliseen parisuhteeseen jossa kumpikaan ei yritä manipuloida tai hoivata liikaa toista.

Minun lähelläni on useita sellaisia ihmisiä (aikuisia) jotka näköjään saavat minut joko pois tolaltaan, syyllisyyden tuntoon tai riitelemään kanssaan, jonka seurauksena tunnen olevani paska ihminen.
Eilen huomasin kuinka minua yritetään vedättää sellaiseen joka ei minulle kuulu. Onnistuin huomaamaan ettei tämä asia minulle kuulu. Pieni pelko kuitenkin jälleen iski että syntyykö tästä riita, hylkääminen vai mikä?
unta en millään saanut vaan ajatukset valvotti. muistot. Hävetti oma käytös, miksi olen ollut … Viimein nousin ylös ja kävin kirjoittamassa paperille ajatukseni ja jätin ne Korkeimman huomaan ja olin sitten nukahtanut.
Mutta tänään olen soittanut tukihenkilölle, lukenut netistä miten voi antaa itselleen anteeksi, ja nyt kirjoitan tänne.
Menneisyydessä, ennekuin pääsin Al-anoniin, olin toisten ihmisten pelinappulana, sen tajuan. Eihän siinä mitään jos haluaa niin elää ja se ei vaivaa, mutta minulla oli jatkuva paha olo ja jännitys. Nyt olen pääsemässä pitkän prosessin tuloksena omille jaloilleni ja se tuntuu välillä tosi ihanalta ja vapaalta.
minun ei tarvi olla huolissaan, syyllisyyden painamana eikä riitelemässä ihmisten kanssa. Eikä ohjailemassa miten pitää elää, varoittamassa ja pelkäämässä.
Vapaus on ihana asia. Mutta aina näitä päiviä tulee että ei tiedä enää miten olis, niin näköjään on parasta kirjoittaa, soittaa ja jutella sellaisen henkilön kanssa jolla on samnakaltaisia kokemuksia ja niistä selvinnyt.
Tsemppiä muillekin!

Ihmiset, jotka ovat sillätavoin sairaita, että haluavat manipuloida toisia, olla jengin keskipiste, kodin keskipiste, kiristää muita huonolla ololla tai hyvällä ololla, aiheutaa harmia tai hurmiota, ainainen härdelli ympärillä ja jos itä ei ole iskee armoton masennus ovat “…”, eihän ketään saa diagnosoida sairaaksi ilman lääkärin papereita, mutta hankalia ihmiisä he ovat ja heidän lähellään saa olla varuillaan.
Itsestäni tajuan nyt että olen itsekin sairastunut sellaiseen käytökseen, kun tarpeeksi kauan sellaisessa ilmapiirissä olin jo lapsuudesta lähtien.
Miten tästä parantua? Onkohan se kuinka masentavaa olla ihan tavallinen eikä enää dramtiikkaa ole ympärillä.
Niinkuin kerran eräs ihminen sanoi minulle, kun seurustelin, että mitenkähän sinä tuon kanssa pärjäät, hän kun on oppinut elämään riitaisessa ympäristössä.
Eli silloin tajusin että ympäristö muuttaa minuakin. Mutta se voi muuttaa myös hyvään suuntaan ja parempaan tasapainoiseen elämään.