Ilman ja onneton

Silloin tällöin postailua tänne douppailun loputtua. Ensin jätin doupin, sitten röökin, sitten viinan. Tilalle tuli urheilu, josta tuli riippuvuus yhtäkkiä kuin huumeista aikoinaan. Miesystävä, vanhemmat ja ystävät ovat valtavan ylpeitä musta kun olen lopettanut. Tuntuu vastenmieliseltä ja petturimaiselta kun en ole yhtään onnellisempi kuin silloin. En mä ole onnellinen, olen vain vähän vähemmän onneton kuin ennen. Musta tuli kusipäinen kontrollifriikki joka valvoo yöt, sellainen jolla on asunto, luottokortti ja ympäristön kunnioitus. Voi vittu.

Hei.

Itse en ole koskaan ollut vakavasti päihderiippuvainen, mutta riippuvainen muista asioista kyllä sekä myös vakavasti masentunut. Uskon vakaasti, että ihminen luo itse oman onnellisuutensa ja avaimet siihen ovat oman pään sisällä, eivät missään muualla. Ympäristö, muut ihmiset, elämäntavat ja kaikki muu vastaava auttavat, mutta lopulta se kaikki tapahtuu oman pään sisällä. Addiktiot, olipa sitten kyse alkoholista, lääkkeistä tai laittomista (tai vaikkapa nettiriippuvuudesta tai uhkapelistä), ovat ihmiselle paha asia, koska ne sotkevat päätä ja estävät nauttimasta maailmasta sellaisena, kun se oikeasti on. Hetken huuman vaihtaa pitkäaikaiseen kyvyttömyyteen olla aidosti onnellinen ja nähdä maailmaa “oikein päin”.

Minusta vähemmän onneton kuulostaa varsin hyvältä alulta. Olet rekisteröitynyt tänne vuonna 2006, eli oletan, että olet vetänyt itsesi streitiksi muutamassa vuodessa. Se on minusta varsin hieno saavutus ja siitä on syytä olla ylpeä. Lähes kaikki tuntemani päihteiden väärinkäyttäjät ovat aika impulsiivisia ihmisiä, ja etsivät kaiken aikaa hetken huumaa ja välitöntä tyydytystä. En tiedä oletko sinä sellainen, mutta “tosimaailma” ei toimi niin. Moni ihminen etsii vuosia ja vuosia, ennen kuin tajuaa mitä oikeasti haluaa ja mistä tulee onnelliseksi. Joku ei löydä sitä koskaan ja joku heittää elämänsä hukkaan narkkaamalla.

Min elän kaikin puolin “normaalia” kolmekymppisen elämää, ja vasta viime aikoina olen vähän alkanut ymmärtää, mistä minä löydän oman onneni, eikä se ollut sellainen asia, jonka olisi voinut löytää tuosta noin vain. Sinä olet aloittanut muutama vuosi sitten päihteilyn jälkeen käytännössä puhtaalta pöydältä, joten toivotan sinulle kärsivällisyyttä ja uskoa tulevaisuuteen. Tosi maailma ei ole riippuvuuksien tapainen karkkiautomaatti, mutta kärsivällisyyden se palkitsee mittaamattomasti paremmin. Ja jo pelkästään aivokemian palautuminen normaaliksi vie aikaa.

Hei Paholaisen asianajaja, kiitos viestistäsi. Luin sen varmaan kymmenen kertaa ennenkuin uskalsin ajatella että asia on hyvinkin just näin. Että joku muukin voi ymmärtää/tunnistaa/edes ajatella näitä keloja itsessään. Tässä suhteessa olen edelleen kuin murrosikäinen. Kukaan ei tajua miltä musta tuntuu. Edellisen postaukseni jälkeen on sattunut asioita joita en olisi juuri siinä murrosiässä ikinä kestäväni, mutta tässä ollaan vielä ja ilman laitoshoitoa ja vitamiinia. Se liikunta on tosiaan pahempi koukku kun mikään kokeilemani huume ikinä. Se miksi puhun murrosiästä, johtuu siitä, että kelaan aikalailla samalla tavalla kuin n. 10 vuotta sitten. Sen ne uumeet juuri teki. Jätti mut tasolle mistä muut selvis elämällä ja kokemalla, mä en jaksanut elää ilman kemikaalien apuja.

Se mitä elämältä opin oli se että omaa onneaan ei milloinkaan voi rakentaa muiden varaan. Kenties se kesti multa kauemmin käsittää kuin ikätovereiltani ja tarvitsen siihen vielä aikaa. Mutta toisaalta, oman pääni kanssahan mä elän enkä muiden. Pakko on kuitenkin lähteä kauemmas, nyt tuntuu siltä että jos selviän VAIN itseni kanssa maailman toisella puolen, niin ehkäpä jokin kynnys on ylitetty.

Matka sanoista tekoihin on pisin matka minkä ihminen voi kulkea

^Totta puhut! Joskus itsekin ajattelen, että paljon puhetta, vähän tekoja. Siis itsestäni. Liikunnasta: mul sanoi kerran sairaalan lääkäri, että “Jos jotain on pakko tehdä liikaa, tanssi liikaa. On se parempi, kuin se, että otat liikaa lääkkeitä…”. En tietenkään tiedä, kuinka pakkomielteistä (?) urheilusi on, koska viehän se voimat, jos liikaa tekee. Kaikki tai ei mitään - väsyttävää, kuluttavaa. Onnittelut sul siitä, että olet aineista päässyt :slight_smile: . Mäkin haluisin päästä joko kokonaan bentsoista tai päästä siihen tilanteeseen, että lääke olis todellakin vain tarvittava, harvoin otettava. Ja mua liikunta, keskittyminen vaikka treeniin auttaa. Pääsen ikään kuin lomalle itsestäni :confused: . Ja sitaatti, kuinkas muuten, Marilyn Monroelta. Ranskalainen toimittaja teki hänestä aikoinaan pitkän haastattelun, josta Peter von Bagh editoi radioon ohjelman. Monroelta kysyttiin, oletteko onnellinen? Hän vastasi: “Who´s happy?” ja tietenkin perinteinen kiherrys päälle :wink: . Sitten hän mietti vakavasti, kuten muutenkin haastattelussa, jotenkin siihen suuntaan, että “Minussa on varmasti sekä surullinen että iloinen puoli. Mutta luulenpa, että olen kuitenkin enemmän surullinen kuin iloinen…”. E n tarkoita missään nimessä vähätellä sinun tai kenenkään (en omaanikaan) onnetonta oloa! Silloin kun minä olen “puhtaasti” surullinen, se ei tunnu niin pahalta, kuin ahdistus tai tuska tai viha tai pelko tai syyllisyys… Mutta jos onneton olo on jatkuvaa, se on tosi, tosi kurjaa… :frowning: . Mä olen pistänyt onnettomuuttani toisten syyksi, usein, mä olin varsinainen syyttävä sormi johonkin aikaan, huh :open_mouth: . Mutta uskon kasvuun… Miten se kullakin sitten tapahtuu… Minä itse saan paljon oivalluksia vaikka elokuvista tai kirjallisuudesta tai vain ajattelemalla, pohtimalla. Vaikka toisinaan edelleen säikähdän, kun huomaan tämän keski-ikäisen naisen reagoivan kuin pikkupenska :open_mouth: . Voimia sulle. Ja kiitos postauksista, ajatuksesi ovat minusta viisaita…

ite oon myös lopettanu kaiken paitsi röökin ja alkanu käymää välil kuntosalil, oon tälläses kuntoutuskodissa jossa on sit mahollista tehä kaikenlaista, lääkityksenä abilify 20mg, mirtazapiini 30mg ja sertralin 50mg ja tarvittavana opamox 15mg 1-3 krt päiväs mitä en oo nyt tarvinnu pitkää aikaa, noilla saan pidettyy psyykkeen kasassa ja mielialakii alkanu parantuu ja voinu olla ilman mitää päihteitä

onks sul mitää lääkityst? jos ootkii vaa masentunu

Miltsu, Tekstistä ei tule ilmi kuinka kauan olet ollut ilman mitään ja kauan käytit, ja mitä. Ei tietysti ole pakko kertoa tarkasti mitää mutta muiden on parempi ymmärtää paremmin :slight_smile:

Sä olet mulle kuin vastakohta. Mulla oli urheilu kaikki kaikessa ja olin SM -tasolla pitkään. Eli nuoruuteni urheillessa ja multa jäi kokematta mitä on olla nuori. Itse asiassa mua ei edes kiinnostanut. Perjantaisin monesti tuli kaverit vastaan pullot kilisten kun itse olin lenkillä. Harmillinen urheiluvamma kuitenkin pilasi mun uran.

Sen jälkeen melko pian tutustuin päihteisiin kipujen tuomien lääkeiden turvin. Huomasin että myös niistä voi saada hyvän olon, ehkä paremmankin. Ja sitten oli vihainen itsellen ja lääkäreille kun eivät antaneet enää jatkaa kilpailemista. Oli helppo paeta sitä tilannetta lääkkeiden avulla.

Pointtina se että tiedän millaista on olla ilman, kuinka hyvältä se tavallinen elämä tuntuu on saanu mut takaisin raiteilleen. Alkuun sen on todellakin vaikeeta mutta pikkuhiljaa sitä löytää oman sävelensä. Pienistä teoista. Se on melkein mahdotonta että kun pääsee kuiville ja alkaa käyttäytyä kuin ennenkin että kaikki olisivat hyvin. Pitää oppia elämään uudestaan. Niinkun kävelytaidon sairauden takia menettänyt. Työkalut ovat tallella mutta et osaa käyttää niitä.

Jos pitkään käyttänyt vahvoja mielihyvää tuottavia aineita, sitä on kamalan vaikea saada mielehyvää tavallisesta elämästä. Sen juuri pitää oppia uudestaan tunnistamaan. Esim. ahaa tälläinen tunne on kun saa suoritettua työpäivän kunnialla loppuun.