Ikävä; hetken aikaa ikävä

Mä näin hänet kadulla eilen, ohi mennen. Hän ei huomannut mua. En huutanut “moi”, en vilkuttanut tungoksen läpi, ehkä hidastin kävelyäni vähän.

Sattui. Vielä iski vähäksi aikaa aikaa ikävä, kaipaus ja halu syliin. Koska hän näytti hyvältä, siltä omalta itseltään, jonka liiankin helposti näkisin hänessä, huonoinakin aikoina. Tiedän, että nyt on hyvä kausi. Töissä menee hyvin, jokin romanssi menossa, uskoa elämään ja omiin kykyihin. Hyvä kausi ja ongelmat hetken aikaa sivussa.

[i]Mene pois. Kävele toista puolta. Minä en aio ottaa yhteyttä, ja jos satutaan vastakkain, en ehdi kahville kun kysyt. Minä unohdan vielä, miltä tunnut ja tuoksut.

Minä lakkaan vielä rakastamasta sinua. Toivon, että ehkä toivut, joskus, jossain. En halua olla siellä katsomassa, kuinka käy.[/i]

Tämä on todella ihana kirjoitus!
Juuri tältä se tuntuu — vaikka ei näkisiskään niin sekin, että näkee kuvan jossain tai kuulee äänen… olen niin pitkällä, että sanon että olis kiva tavata, on ikävä… sitten suljen puhelimen ennen kuin ehditään sopia mitään. En oikeasti pysty vielä tapaamaan.

kirjoitan tähän väliin yhden ajatuksen pois sydämeltäni:
mä yritän koota itseäni niin, että en pakoilisi eksääni vaan uskaltaisin hänet kohdata siis vaikka puheluissa tai viesteissä… mutta se on ihan älyttömän vaikeaa! En oikeasti tiedä, olenko itse niin epävakaa vai onko eksä. Kun viestittelemme, niin yhtenä päivänä kaikki menee hienosti ja sanomme moikat hyvässä hengessä… sitten mä tiedän jo valmiiksi että seuraava viestailu hänen kanssaan ei onnistu.
Ihan samalla tavalla kun yhdessäolomme aikana jonakin päivänä kaikki meni nappiin ja olin onnellinen niin aloin tottua siihen, että seuraava kerta ei onnistu. MITÄ SIINÄ AINA TAPAHTUI? Nousiko mun rimani jotenkin siitä hyvästä kerrasta ja odotukset kasvoivat, sitten hän olikin vielä jollain alemmalla kiinnostuksen tasolla (eikä ollut koskaan ajatellutkaan tulla sieltä mitenkään ylöspäin, ei häntä kiinnostanut olla minulle mieliksi tai kuunnella mitä ajattelen mistäkin). Sitten petyin ja romahdin ja seuraavalla kerralla toivoin suunnilleen vain, että edes tapaisin hänet. Ja ilahduin jos siihen tuli bonuksena jotain vähän enemmän…
ONKO TÄMÄ TUTTUA?
Eli nyt sitten eron jälkeen vuoteen emme ole nähneet kuin pari kertaa, mutta olemme viikoittain jotenkin pienesti yhteydessä. Viime viikolla eksäni halusi tavata jne jne, sitten huomautin hänelle jostain mitä oli uuden naisensa kanssa suunnittelemassa ja vastassasi on ihminen joka lyö mulle luurin korvaan, ei jaksa kuunnella. Kumpi meistä on hullu?
Vai käymmekö jotain rajankäyntiä - yritänkö minä näillä pienillä viesteillä kuitenkin puuttua hänen elämäänsä, muistuttaa jostain mikä ei onnistunut minun ja hänen suhteessa. Ja hän ärtyy ja poistuu.
Haluaisin käsitellä tämän - haluaisin olla sen kaiken yläpuolella, olla välittämättä ja puuttumatta mutta toisaalta olen ehkä kostonhaluinen - en vielä välinpitämätön.
Ehkä hän hallitsee minua jotenkin edelleen. Ehkä se, olenko tyytyväinen elämääni, edelleen on hänen käsissään?? Jos epäonnistumme viestissä tai puhelussa, alan odottaa seuraavaa kertaa jolloin taas onnistun paremmin.
Tämä kuulostaa epätoivoiselta, näen sen tässä miten kirjoitan. Olen epätoivoinen. Mutta ehkä toipuminen ei tapahdu naps vaan. Ehkä minun pitää mennä tämän kautta että suhde on jotenkin nyt mininä näissä mini-yhteydenotoissa. En kuitenkaan romahda, en itke, en soita hänelle takaisin… annan olla mutta olen pahoilla mielin. Toivottavasti tulee päivä kun pääsen tästäkin yli. Että hän on ärtynyt jos haluaa olla ja se ei vaikuta minuun.
??? olen vähän surullinen kun huomaan toimivani vielä näin

^olen tosi onnellinen että on paikka johon voi jotain noinkin pöllöä kirjoittaa^
tämä on mulle vielä valtavan tärkeä kanava kiitos!!!

Ei ollenkaan pöllöä, vaan tarkkanäköistä oman käyttäytymisensä ja motiiviensa rehellistä tutkiskelua ja oman “pöllöytensä” näkemistä ja myöntämistä. Siihen ei joka tyttö pystykään.

On aivan ymmärrettävää yrittää löytää järkeviä selityksiä toisen käyttäytymiselle erityisesti silloin, kun se toinen on ollut itselle rakas ja tärkeä. Aina sellaista ei löydy. Riittäisikö sinulle, että kun se toinen on alkoholisti, selitys on se että hän on alkoholisti? Ja että mikään ei muutu ellei hän tarvo pitkää tietään aitoon raittiuteen? Onko sitä mahdollisuutta näköpiirissä?

Sinä olet antanut kaikkesi ja enemmänkin, et koskaan saanut sitä mitä halusit ja tarvitsit. Jokaisen epäonnistuneen tapaamisen ja keskustelun jälkeen kokoat itsesi toiveikkaana ja valmiina antamaan taas kaiken, mihin sinulla sillä kertaa on varaa. Taaskaan et saa häneltä mitä toivot, petyt ja jäät odottamaan jotakin, mitä ei tule koskaan tapahtumaan.

Niin tein eron jälkeen aikani minäkin, sitten lakkasin vastaamasta tekstareihin ja meileihin kun huomasin, että paha mieli, ahdistus ja pettymys palasivat jokaisen yhteydenpitokerran jälkeen muistumana suhteen aikaisista pettymyksistä. Aluksi oli vaikeaa olla vastaamatta mutta vähitellen yhä helpompaa. Kun en antanut hänelle enää mahdollisuutta vetää minua häilymään toivon ja epätoivon tilaan, minun oli helpompi kannatella itseäni ja hän muuttui yhdentekeväksi. Alkoi tuntua tosi typerältä odottaa alkoholistin tekemiä päätöksi minun elämäni suunnasta ja laadusta. Tsemppiä!

Kiitos paljon Tuisku!
Tarvitsen teitä “Järjenääniä” vielä paljon - kuitenkin ollaan edelleen tilanteessa, että eksällä on enemmän kavereita, enemmän väkeä ympärillään… Tuntuu, että enemmistö ei ehkä voi olla väärässä. Sillä hänen kaverinsa pitävät häntä ok:na, oikein mukavana ja nyt lisäksi onnellisena kun uusi suhde jälleen ja uusia hankintoja tulossa… että miten maailmassa vain minä näen hänet epävakaana ja narsistisena, erittäin helposti ärtyvänä jne. jne. Miten minä en tule hänen kanssaan sitä kahta minuuttia viikossa toimeen.
Sanomattakin on selvää, että hän ei mielestään ole alkoholisti. Hän tietenkin pystyy lopettamaan sitten kun haluaa lopettaa. Hän ei vaan halua, koska hän pitää siitä olotilasta.
Olin luullut, että kun hän epäonnistuu sen kanssa, jonka otti minun tilalleni, saisin mielenrauhan. Nyt katson sivusta tätä uutta näytelmää ja taas mietin, että mitä jos se onkin ihan kunnollinen kaveri ja vika on minussa.
Miten sitä voikin olla niin vaijea uskoa, että toinen on alkoholisti ja narsisti ja pystyy hetken vedättämään kumppania mutta joutuu sitten taas vaihtamaan.
Että hän ei ole ehtinyt miksikään muuttua tänä aikana kun minä olen kirjoittanut sata sivua tällekin palstalle ja koonnut ajatuksiani. Hän ei ole katsonut peiliin vielä kertaakaan - hänen mielestään hänen ei tarvitse, koska hän on pidetty ja suosittu.

No niin. Olet oikeassa. Olisi parempi antaa hänen vain olla. Mutta jotenkin ajattelin, että minua helpottaa kun näen miten hän toimii ja voin olla kiitollinen kun ei enää sekoita minua hankintoihinsa ja velkoihinsa. Kaikesta pompottelusta huolimatta minun onkin ehkä helpompi olla kun ei ole kuitenkaan niin ikävä.

Täällä tunnen olevani oikeassa. Tämä tuntuu Valon maalta, missä ihmiset ajattelevat kuten minä. Kiitos tsemppauksesta!!

Hei parveke,
Se päivä on ihana, kun ei enää tunne kaunaa exää kohtaan. Sinullakin se on pian edessä. Sen huomaa kirjoituksistasi. Olet tehnyt kovaa psyykksitä työtä. Jossain vaiheessa olin huolissani sinusta, mutta en enää.

Kiitos Nopsasti!!!
Olen myös omasta mielestäni käsitellyt asian juurta jaksain ja yritän olla haikailematta sellaisen perään mitä ei itseasiassa koskaan ollutkaan - ja mitä (siis onnea) ei tule myöskään olemaan hänen seuraavallaan ja seuraavan seuraavalla.
Ehkä siksikin tuntuu niin oudolta, että eksä reagoi ihan samalla lailla kuin ennenkin - jos sanon jotain, mikä ei miellytä häntä, hän kiroilee ja irvistelee (sitä voi irvistellä ihan tekstiviestissä)… eihän hän ole käsitellyt yhtään mitään, hän on kuten on ollutkin - ja kuten tulee olemaan ellei ole jossain välissä hetken aikaa yksin ja katso peiliin.

jäin vielä miettimään, pitääkö olla tuntematta kaunaa vaikka toinen on ihan rahavelkaa tonnin (muista sponsoroinneista en jaksa enää tehdä lukua)… kyllä mua ärsyttää, että jätkä on hankkimassa ties vaikka mitä että onhan sillä oltava rahaa – mulle vaan hymyilee, että ei ole rahaa kun palkka menee aina velkoihin. Siis muilta lainattuihin.

Esimieheni piti viime viikolla meille kehityskeskusteluja… Tajusin siinä hetkessä, että tämän vuoden aikana kun olen ollut yksin, olen kirinyt upeasti työasioissa. En ole pyrkinyt siihen, en ole sitä mieltä että työ voisi väliaikaisestikaan korvata ihmissuhteen, en mielestäni ole hukuttanut murheitani työhön… Vaan minulla on aivan yksinkertaisesti jäänyt enemmän kapasiteettia työasioille, varsinkin nyt kun suurimmat itkutkin on jo itketty.
Alkkiksen naisena ei juuri nukuttu kokonaisia yöunia, eksälläni oli tapana soittaa vähintään se kello puoli kolmen ylläpitopuhelu missä ilmoitti raahautuneensa kotiin, syöneensä makkaraa ja menevänsä nukkumaan :astonished: … monta vuotta tollastakin olis varmaan riittänyt syömään työtehoa ja arvatkaa vaan Alma-ystäväni, miten vähän nukuttiin siinä vaiheessa kun yösoittoa ei tullut eli kotiin ei oltu menty…
Tällä hetkellä en tajua, miten olen pystynyt niin kahden maailman välissä edes elämään. Vaikka siitä on vain vuosi, tuntuu että olen ollut silloin älyttömän nuori. Että en ikinä enää pystyisi antamaan itsestäni niin paljon toiselle ihmiselle, en tietenkään tarkoita näitä yöpäivystyksiä pelkästään vaan kaikkea muutakin huolta mitä jatkuvasti oli.
Ja jostain syystä luulen, että hän ei ole enää samanlainen - että tällaisia huolia ei kenekään tarvitse kantaa hänestä.
Haluaisin kovasti tavata hänet - tuntuu että sellaísta suhdetta ei koskaan ollutkaan, se oli niin hullua. Olenko nähnyt unta? 5 vuotta?

Nyt tässä hetkessä sylissä tuon suhteen lapsi, ikä vähän toista kuukautta. Isä virallisesti tuntematon.

Vauvaöitä, unettomuutta ja väsymystä. Rakkautta lapseen. Yksin.

Hän ei näillä näkymin koskaan saa lapsestaan tietää. Karua, hirvittävän karua. Mutta ehkä parempi näin.

Uskokaa tai älkää, mutta tarina on todellakin niin tosi kuin voi olla. Onneksi kaupunki on sen verran iso, että asia on niin mun omani kuin mahdollista. Ei juoruja, ei pällistelijöitä tai arvailuja.

Ei se ikävä, eikä rakkauskaan katoa. Lapsi kasvaa ja kehittyy, ja muistuttaa isäänsä ihan liikaa.

Sattuu, joka päivä.

Olen ketjun alkuperäinen kirjoittaja.

Ehkä lähiaikoina, jonakin päivänä, haluan purkaa tänne enemmänkin.

Mutta nyt sanon vain tämän; se mies, jota minulla oli avauksessa ”hetken aikaa ikävä”, on poissa.

Kuollut.

Alkoholi otti lopulta omansa, kokonaan.

Pidin päätökseni, enkä koskaan päästänyt häntä elämäämme, kotiimme, arkeemme. Tavallaan rakastin ihmistä, joka hän olisi terveenä voinut olla. Juovaa en päästänyt edes hetkeksi lähelle. Suren hukattua ihmiselämää hänessä; kaikkea sitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja mikä kauan sitten tukahtui.

Hän olisi voinut olla niin paljon. Sen sijaan hän kuoli 37-vuotiaana yksin, kotiinsa, suihkuun. Massiiviseen sisäiseen verenvuotoon. Ulkoinen menestys oli katkennut puolta vuotta aiemmin sairauslomaan.

Otan osaa.
Kiteytät hyvin meidän monen alkoholistin läheisen mietteet.
Mielen valtaa kyllä hämmennys ja suru, kun miettii omaa juoppoaan (olemme eronneet) ja kaikkia muita… niitä turhaan hukattuja elämiä ja sitä kaikkea kaunista, minkä sairaus nimeltä alkoholismi heistä tuhoaa… vie pois. He lipuvat alkoholismiin ja katoavat kuin sumuun… ja me läheiset olemme täysin voimattomia muuttamaan asiaa mitenkään.
Olemme kurottaneet käsiämme rakkaitamme kohti, hoitojärjestelmäkin on voinut näin tehdä… kätemme harovat tyhjää, alkoholin valtaansa ottama ihminen ei niihin tartu… hän liukuu pois… liukuu ja liukenee.

Lopulta voimme yrittää pelastaa edes itsemme ja lapsemme.
Voimia sinulle!