Ongelma on siinä että lakeja säätävät eivät ole sen enempää lobbauksen ja mielipiteenmuokkauksen ulkopuolella kuin me muutkaan.
Asiantuntijat, päihdeongelmia ja päihdepolitiikkaa tutkivat ovat hekin sanansa sanoneet, mutta heilläkään ei ole intressiä satsata rahaa tiedottamiseen ja mediamyllytykseen.
Sensijaan ne, joille muutoksesta, päihdepolitiikan suunnanmuutoksesta, on selvää ja runsasta taloudellista hyötyä, ovat tietenkin olleet halukkaita informaatiosotaan.
Yleinen mielipide merkitse, ja kansanedustajiin vaikutetaan, tottakai.
Nyt ei ole täältä ruohonjuuritasolta löytynyt pontta vaikuttamiseen. Kovin moni ajattelee etä eihän se minun asiani ole, asioihin vaikuttaminen, ja onhan sille ajattelutavalle perustelunsa. Voimia ja aikaa semmoiseen menee, ja jos sillä ei edes ole suoraa vaikutusta omiin taloudellisiin etuihin niin mitäpä tuota.
Se kustannuserä, joka esimerkiksi päihdevahinkojen ja haittojen takia kaikille veronmaksajille tulee, on kuitenkin vähän kuin mutkan takana, ei sen ajatella olevan suoraan minulta pois. Siksi kai toivotaan että tässäkin asiassa vaikuttaisi se “joku muu”, jonka hommiksi muutenkin aika paljon työnnetään.
Ja toisaalta, ihmiset on saatu uskomaan lujasti siihenkin, että päihteiden, niin alkoholin kuin huumeiden käyttö tulee lisääntymään tehdäänpä mitä tahansa, ja että ainoa mahdollinen tehtävä tässä tappelussa on kaikkensa päihteilylle uhranneiden jälkihoito, lepokotien rakentaminen niille jotka eivät enää itsenäiseen elämään pysty. Ennaltaehkäisy ei , kuten täälläkin huomataan, oikein tunnu ketään kiinnostavan. Se kun ei tuota toimeentuloa kenellekään, eikä siitä saa edes raflaavia otsikoita aikaan, ei siitä synny sankaritarinoita, ei ihmepelastuksista kertovia legendoja, ei siitä mitään saa irti.
Näillä mennään.