Nyt olen pääsääntöisesti lähes päihteetön ja vietän hyvin tavanomaista elämää.
Huomaan kaipaavani vanhaa elämääni. Sitä kun kuuneltiin hyvää muusiikkia polteltiin pilveä ja juotiin olutta. Sitten laitettiin huppu päähän ja vähän käperyttiin kun iski niin kovaa. Ei puhuttu mitään, mutta musa soi. Koskaan ei ollut tylsää ja tyypit oli kivoja. Hyvien tyyppien kanssa ei vedetty mitään muuta.
Sitä elämää kaipaan. Ei se silloin herkkua ollut, voi miksi en voinut nauttia silloin. Olisin varmaan jatkanut jos olisin nauttinut. Risaset farkut ja lenkkarit, retee rotsi ja tukka kuosissa.
kyllähän sitä aina välillä kaipaa itse kukin. ei tarvinnut ikinä miettiä monta juo, milloin pitää olla missäkin tai mitä voi ottaa ja milloin. tosin nykyinen elämä on paljon hallitumpaa ja jos palaisi entiseen kaipaisi pian tämän hetkistä elämää.
Voi kun tietäisit…niin minäkin kaipaan. Se oli varsinkin alussa niin siistiä ja parasta mitä voi kuvitella.
Varmaan kannattaa ajatella niitä hyviä asioita joita päihteettömyys tuo. Mulla itselläni kannabis aiheuttaa masennusta ja ilkeää käytöstä muita kohtaan. Olen yksinkertaisesti onnellisempi jos maltan olla ilman. Se on kauhean vaikeaa kitkuttelua mutta KUULEMMA helpottaa ajan kanssa.
Miksi aikanaan lopetit polttamisen? Ehkä siihen oli monia syitä joita et juuri nyt muista. Muistele miltä elämä tuntui silloin kun vielä polttelit, ja vertaile mikä on nyt paremmin.
Sen jatkuvan säätämisen lopettaminen on ainakin mulla helpottavaa. Ei tarvitse enää miettiä keneltä ja mistä sitä sais. Eikä tarvitse seisoskella tuntikaupalla jossain Kontulan kulmilla venailemassa milloin epämääräinen jokupuolituttu vaivautuu tulemaan paikalle kamoineen.
Miksi aloittaja lopetti pilven polttamisen? Jos taustalla ei ole päihdeongelmaa, en ymmärrä alkuunkaan tuollaista joko tai-ajattelua. Miksi ei toisinaan voisi kuunnella hyvää musiikkia, juoda olutta ja polttaa pilveä niiden kivojen tyyppien kanssa?
Mutta juu, ymmärrän kyllä jos tuon tyyppinen vapaa-ajan vietto ei oikein sovellu arkeen. Sitä ongelmaa ainakin itsellä vähän on.
Mulla alkaa olla 10 vuotta heavy user-käytöstä…olutta, viskiä tai viiniä tulee joskus otettua annos tai pari.
Olihan se aluksi helvetin hienoa aikaa. Sellaista viatonta ja mukavaa sekoilua pienellä vaaraelementillä. Mieleen muistuu lämmin kesäilta, hyvä musa, muutama sätkä ja olut sekä armoton läpän heitto ulkona illan hämärtyessä. Taantuminen johonkin lapsenomaiseen hyvänolontunteeseen ilman huolia. Ja huomenna kaikki uudestaan.
Sitten kun homma alkoi mennä “ammattimaiseksi” se ilo katosi ja tilalle tuli jotain synkkää ja kolkkoa. Tuolloisesta 6 henkilön ydinporukastamme ei kukaan nyt 16 vuoden jälkeen aloittamisesta ole päätynyt katuojaan tai yhteiskunnan ulkopuolella eli elävät melko normaalia elämää. Toki löytyy sitten aimo liuta kuolleita tai yhteiskunnalle hyvitystä tekeviä tuttuja.
Mulla rupesi ahdistamaan ja sain jotain paniikkikohtausia sen verran tiuhaan, että en viitsinyt naama irvessä kiskoa päihteitä enää. Kai rauhoittavat olisivat auttaneet, mutta ongelmat olisivat vain suurentuneet sitten jossain vaiheessa. Tarinani on siinä mielessä pliisu, että en päätynyt koskaan “katuojaan”, vaan tein korjausliikkeen jo ennen kuin kaikki oli menetetty.
Siitä huolimatta oon saannut tehtyä nyt diagnoosia ja se tuntuu hyvältä jo sellaisenaan. Se pamahtaa nyt tähän: se tavallinen arki on sellaisenaan helvetin puuduttavaa ja ilotonta. Yleensä sen takia kai ihmiset masentuvatkin ja menevät lekurille?
Arjesta puuttuu helposti oivallukset ja suurin jännitys on siinä, ehtiikö paikasta a paikkaan b tietyssä ajassa. Laitostautunut.
Ajatusmaailma ei siinä virkistäydy vaan urautuu, mikä johtuu oivallusten tuomasta virkistävästä vaikutuksesta . Siis nämä pienet ilot ja ihmeet, joita tuntuu ainakin [size=80]välillä[/size] löytyvän
