Hyvin reagoitu??

Ainakin nopeasti.
Nimittäin plinkin moderaattorilta modeihin kohdistuvaan arvosteluun. Osasin kyllä tätä odottaakin. itse asiassa olin jo valmistautunut porttikieltoon itselleni. Se riitely puolestaan oli mielestäni muuttunut asialliseksi arvosteluksi huumorin keinoin.

No, jos tästä nyt minulle bannit seuraa niin hyvää kesää kaikille. Muutoin pysyttelen sinnikkääästi mukana. :mrgreen: :mrgreen:

Eikös nimimerkki foottis pyytänyt ketjunsa lukitsemista, ennen kuin poisti viestinsä? Näin ainakin muistelisin… Toisaalta jos mode vasta tänään reagoi koko asiaan niin tuskin ehti tuota pyyntöä vastaanottaa :unamused:

Joo pyysi, huomasin sen.
Ja kävin katsomassa tarkemmin, moden hyväksi on pakko sanoa että on se sensuroinut Hannunkin tekstejä eikä pelkästään muiden. (Unohtuvat kokonaan nuo Hannun tekstit kun olen laittanut ne hylkäykseen.)

Minun puolestani saa lukita tämänkin ketjun ettei tästä tule yleistä parjausketjua.
Asiallisemman ja hauskemman kirjoittelun toivossa eteenpäin. :smiley:

En oikein tiedä, paha maku jäi. Foottis kait ainakin toistaiseksi poistui mielensä pahoittaneena ja hannu saa jatkaa tyylillään ja kehuu kuinka kova hemmo on. Jumalan mies tosiaan.

On ihme tapaus tuo Hannu… suoranaisen " sonnan " keskeltä löytyy välillä ihan hyvää tekstiä. Niitä " helmiä " on vaan niin vaikea saada esille kun se kaikki roska ja parjaus ja omahyväisyys hyökkää silmille :unamused:

Joo, ihan samaa mieltä, että hyvät jutut myös olemassa, mutta se ei tee ihmisten kiusaamisesta yhtään se hyväksytynpää. Riittäisi jo sitä lajia vihdoin ja viimein! :mrgreen:

Ei se ole Hannu joka täällä vihaan ja riitaan kiihottaa.
Hannu kertoo totuuden joskus niin suoraan että se myös satuttaa.
Se on tarpeellista, ei saa myötäillä vääriä oppeja. Niin tehdään karhunpalvelus etsivälle sielulle. Parempi sanoa totuus vaikka kuulija ensin loukkaantuisikin.

^Tuollaisella ajattelutavallahan sitä voi oikeuttaa itselleen minkälaista käytöstä tahansa - minä olen oikeassa, koska totuus. Mitä sitä turhia keskustelemaan, totuus on totuus!

Huoh.

Kyllä täällä sen bannin ansaitsee ihan muut kuin sinä, Tuulis. Pysyhän mukana vaan. :slight_smile:

Hanu hyväksyy itsensä, mutta ei sitten paljon muita hyväksykään. Maailmahan on näjes täynnänsä jumalattomia lespoja homoja ateisteja huoria kommareita lääkkeensyöjiä ja liian vähän aikaa raittiina olleita itsesäälisiä lellipentuja jotka ei tajua mistään mitään. Vain hanu tajuaa jostain jotain, ja hänen sanansa meille jumalan hylkäämille ovat kuin helmiä sioille. Aamen. AA men. :slight_smile:

Mitenhän se oli se viisas lause siitä, että riitaan tarvitaan…

En oikein pääse kiinni siihen, miksi ihmiset tahallisesti provosoivat toisiaan, kun seuraus ennemmin tahi myöhemmin kirjoittelut, joista kukaan ei hyödy yhtikäs mitään. Ehkä minun ei tarvi ymmärtää, mut tällaisen hyväksyminen on kohdallani asia, jonka eteen en voi olla yrittämättä ensin tehdä jotain. Siis, ettekö voi tarkastella itseänne sen verran, että huomaisitte malkan ensin omassa silmässänne, kun alatte siitä toisia syyllistää. Varmasti jokaisella on tavallaan paha olla jostain toisen kirjoittelusta täällä tai jonkun sanomisista oikeassa elämässä, mutta takaisin loukkaaminen ei vain kuulu allekirjoittaneen toimintatapoihin. Joskus toivoisin masokistinä, että joku heitäisi lokaa minun niskaani, niin voisin kokeilla, miten onnistun soveltamaan näitä ajatuksiani käytännössä. Joten haaste olkoon heitetty teille riitapukarit, antakaa parhaanne. :wink:

Kaaleppisen seuraan menen. Kiitän herraa etten ole niinkuin tuo publikaani…

Juu, noinhan se on, ettei provosointeihin pitäisi lähteä mukaan. Pelkään vähän vain sitä, että joku “juuri hoitolasta päässyt juoppo” voi olla herkässä tilassa, eikä tuollainen viisas ja rauhallinen suhtautuminen onnistu siinä tilanteessa, kun etsitään sitä vertaistukea, mutta saadaan shittiä naamaan… Tällaisilla palstoilla ongelma ei ehkä ole suuren suuri, koska nettikirjoituksia harva ottanee kuitenkaan kauhean vakavasti. Vertaistukiryhmät voivat olla eri juttu. Aika automaattisestihan yleensä oletetaan, että vertaistukiryhmissä on pelkästään suvaitsevia ja myötätuntoisia ihmisiä. Valtaosa niissä toimivista varmasti sitä onkin, mutta ei tarvita kuin yksi ihminen, joka on jotain ihan muuta, ja vertaistuki voi muodostua suoranaiseksi riskiksi henkilölle, joka tulee sinne ollessaan heikoimmillaan… :confused:

Ei aina jaksa kääntää toistakin poskea. Joskus jaksaa, mutta ei ihan aina. Ja tartteeko sitä aina niin Jeesusta (tai edes Neizyt Mariaa) olla. Minunkin kaltaiseni kehittymätön äkäpussi ja tappelupukari tarvitsee vielä toistaiseksi ignore-toiminnon avukseen voidakseen käännellä toista poskea loputtomiin; läps, läps, läps, läps…

Kyllä se on tainnut tulla todettua muutamaan otteeseenkin, että íhan samaa on minussa kuin vaikkapa Hannussakin. Saatananmoinen jankuttaja ja oikeassaolija osaan kyllä olla, niin halutessani ja joskus ikävä kyllä haluamattanikin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se raja jossain menisi kaikkien kohdalla. Palutetta olen minäkin täällä saanut ja mietitty on asioita oman kyvyn mukaan. Kyllä Hannullakin on rajat, vaikka joustavia olemme olleetkin. Toistuva tahallinen satuttaminen ja loukkaaminen ei ole oikein ja siitä pitääkin sanoa, että miltä semmoinen tuntuu, kun joskus on jopa niin, että tekijä ei itse sitä ymmärrä.
Sinänsä en ihmettele vaikeuksia kommunikoinnissa ja vuorovaikutuksessa täällä. Eihän tämä mikä tahansa rupattelupalsta ole. Kysymys on enemmän ja vähemmän ongelmallisista ihmisistä, jotka yrittävät muuttaa tai ovat jo muuttaneet elämäntapaansa ja opettelevat olemaan ihmisiksi. Hannu itse sanoo usein, että ei se lopettaminen ollut ongelma, vaan elämä ja on siinä mielestäni aivan oikeassa. Eämisen taidoista aika keskeisiä ovat vuorovaikutus ja sen herättämät tunteet. Ne taitavat tuottaa ongelmia aika monelle raitistuvalle alkoholistille, eikä asiat muutu yhdessä yössä, jos eivät kaikkien kohdalla vuosienkaan kuluessa.

Basilta hyvä kirjoitus jälleen.

Mietin usein sitä, että se on jännä miten tietyssä kontekstissa jaksaa suhtautua hyvin viileästi ja pitkämielisesti ihmisiin ja heidän pahoihin sanomisiin, kun asennoituu siihen vaikkapa niin että “sairaus puhuu” tai ihminen vain purkaa pahaa oloaan eikä se ole henkilökohtaista.

Mutta sitten vapaa-ajalla kun joku vähän nokkasee niin heti on hihoja käärimässä että “jmlauta prk mulle et rupee…!” :mrgreen:

Mutta onhan kyllä missä tahansa, esim. töissä, hoitopaikassa ja vertaisryhmässäkin säännöt, joiden mukaan yleensä tulee noudattaa hyviä tapoja ja henkinen väkivalta on kielletty siinä kuin fyysinenkin. Mutta niissäkään ei tosin voi asiattomasti käyttäytyvää rajata antamalla hänelle omaa lääkettään, niinkuin internetissä helposti hairahtuu tekemään. :slight_smile:

Ja nyt minä olen kyllä ylittänyt taas tämän päivän viestikiintiöni moninkertasesti.

Hyvää yötä, kaikesta huolimatta.

Jotenkin tästä ylläolevasta juontuu mieleeni keskustelu siitä, miten tai millä tavalla tulokas tulisi ryhmään toivottaa tervetulleeksi. Ensimmäisellä on sellainen mielipide tai omakohtainen kokemus, ettei ole hyvä kertoa kaikista kauheimpia tarinoita, säikkyy pian tulokas poloinen. Toinen sanoo, ettei Jumalasta puhuminen ole hyväksi, kun eräskin tulokas oli Jumala sanan kuullessaan lähtenyt ovet paukkuen, uhoten samalla, ettei kuunaan eksy takaisin. Kolmas on sitä mieltä, että ensimmäisen ja toisen mielipiteistä ei tulisi välittää jne…No allekirjoittanut elämää pohtiessaan on karvaasti tullut todenneeksi sen, etten minä eikä varmaan kukaan toinenkaan ketään yksinään raitista tai toisena ääripäänä aja suoraan juomaan, vaikka mitä lepertelisi tai pahasti sanoisi. Tietysti jos joku on heikoilla ja toinen sanoo suoraan, että “Haista sinä v*ittu, ja ota ryyppy”, niin tietty se ei oikein soveliastakaan ole. Minulle on kasvanut ryhmissä käymisen myötä sellainen suhtautuminen uusiin tulokkaisiin, kuten ryhmätoimintaan yleensä, että jokainen kun parhaan kykynsä mukaan on oma itsensä, antaen juuri sen, mitä itsellä tuossa hetkessä on annettavana, ne tulokkaat joiden on kyseisenä iltana tarkoitus raittiudesta kiinni saada, siitä kiinni saavat. Perustan tämän päätelmäni seuraavaan: Omalla kohdallani kun olen kokenut molemmat ääripäät lepertelystä suoraan kettuiluun aloitellessani raittiutta, niin voinen omasta kokemuksesta todeta, että ei kukaan minua aja kettuiluillaan juomaan eikä toisaalta pelkällä lepertelyllä raittiina kannattele. Kuitenkin tässä kohtaa kuulutan meidän jokaisen alkoholistin vastuuta omasta raittiudestaan tai omasta halusta raittiiseen päivään. Omalla kohdallani alkuraittiudessa kun juomisen tuskissani kolme päivää kävin sisäistä taistelua juonko enkö juo, päätin kääntyä erään “raitistuneen ja valaistuneen” alkoholistin puoleen. Hetken juteltuamme tämä ihminen ilmekkään värähtämättä sanoo, ettei alkoholisti voi muuta viinantuskassaan tehdä, kuin juoda. Säikähdin ensin tuota lausetta, mennen aivan paniikissa kotiin, kertoen puolisolle ettei tässä muu auta, kun juoda. Hetken asiaa mietittyäni en halunnut juoda, vaikka kuollakseni sitä halusinkin. Tiesin sisimmässäni, että henki siinä menisi. Soitin ennen nukkumaan menoa vielä isälleni, tietämättä että tuo puhelu olisi viimeinen keskustelu jonka hänen kanssaan kävisin. Muistan elävästi sen, kuinka itse omissa viinantuskissani säälin isääni, hänen ollessaan hiprakassa puhelimen toisessa päässä, silti yrittäen minulle, toiselle alkoholistille kivenkovaa uskotella olevansa selvinpäin. Päätin tuon puhelun jälkeen sinnitellä seuraavaan päivään, olinhan jo kolme päivää “voittanut” himoni. Mietin nukkumaan laittaessani, ettei tästä mitään tällä meiningillä tule, tapaillen tuonhetkisellä, ateistisella ylpeydelläni jotakin rukouksen ja haistattelun tapaista päässäni, miettien ja kiroten sitä, ettei tässä edes kamalat auta. Vähämpä tuossa hetkessä tiesin, kuinka paljon auttoikaan.

No kuinkas sitten kävikään? Heräsin seuraavana aamuna puhelinsoittoon, jossa siskoni itkien kertoi isäni ajaneen kännissä rekan eteen edellisenä yönä. Voin käsi sydämellä todeta, että tuossa tilanteessa viimeinen ajatukseni olisi ollut vetää pää täyteen. Seuraavaan muutamaan viikkoon ei ollut ajatustakaan juomisesta. Kaikki isäni kuolemaan liittyvät järjestelyt, hautajaiset, menetyksen tuska sekä näistä selviäminen oli se, mihin seuraavat kuukaudet keskityin. Tuossa hetkessä en ymmärtänyt sitä, että isäni kuolema oli se käännekohta minun elämässäni, jonka vuoksi edelleen tänään olen ja haluan elää, päivän kerrallaan raitista elämää. Näin minä aloitin haparoiden raittiuteni, joka Luojan kiitos on taas yhden, hyvän päivän matkaa saanut jatkoa, tänään.

Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen tilaisuus toiselle todeta hänen olevan tärkeä, joten rakastakaa, älkääkä riidelkö. Jatkakaamme siis taaplausta, toinen toistemme rinnalla kulkien, toinen toisiamme tukien. :slight_smile:

Kaaleppinen, sinun isäsi siis ajoi autolla rekan eteen. Minun isäni puolestaan pikaveneellä karille, kännissä hänkin.

Kumma kyllä, minä en oikein muista viimeistä kontaktiani häneen. Kotona faija ei ainakaan ollut viimeisinä päivinään. Hautajaiset kyllä muistan, ja sen että minulla oli krapula. Hautajaisethan oli tietysti lauantaina, ja olin edellisenä iltana ollut bileissä, koska bileet oli ehdottoman pakollisia etenkin sillon; 17 -vuotiaana. Yksikin poissaolo bileistä olisi ollut maailmanloppu, oli sitten jonkun hautajaiset seuraavana päivänä tai ei.

Niistä bileistäkin jäi yks pikku anekdootti mieleen. Istuin elokuun illassa kahdestaan parvekkeella yhden pojan kanssa katselemassa tähtitaivasta. Poika sanoi varovasti:
" - Mie tiiän että siun isä on kuollu".
“- Niiin. Ei se mitään”, vastasin.

Ihmeen suruttomasti sekin elämänvaihe minulla meni.

Ketostix, olen pahoillani isäsi vuoksi. Tuosta viimeisestä lauseesta minulla tulee mieleen se aika, jolloin oma, kovin rakas pappani kuoli yhtäkkiä. Olin tuolloin juuri täyttänyt 18 ja meno oli sen mukaista. Samalle iltaa vetelin kaverin kanssa salmiakkikossua, kun aamulle sain tuon suruviestin kuulla. Minä luulin aivan samalla tavalla tuolloin, että ihmeen suruttomasti tämä menee, vaikka tosissaan läheinen ja tärkeä tämä ihminen minulle oli koko lapsuuden ja nuoruuteni ollut. No ehkä tuo hetki meni suruttomasti, kiitos kännien, mutta enpä tiennyt, kuinka tuskaiselta tuon asian käsitteleminen tuntuisi melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tänään tiedän. Kiitos raittiuteni, olen saanut käsitellä puhumalla kaikki lukuisista menetyksistäni ja ehkä sen vuoksi osaan arvostaa tätä lahjaamme, jota elämäksi kutsutaan.

Minä olen aina puolestani ollut taipuvainen ajattelemaan, että ei aikuinen ihminen vanhempia mihinkään tarvitse. Eikä oikeastaan tarvitsekaan, ja omista vanhemmistaan pitääkin olla valmis jossain vaiheessa luopumaan. Faijan kuollessa olin biologisesti jo melkein aikuinen, henkisesti en varmaan vielä tänä päivänäkään… mutta mutsiinkin välit on jääneet hyvin etäiseksi siitä lähtien kun pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin etsimään omaa elämää. Nykysin ollaan sentään facebook-kavereita mutsin kanssa, ja siskopuoleni kanssa.

Ei noiden asioiden käsitteleminen nykyisin jossain AAL:issa mitään suuria tunnemyrskyjä nosta, aikuiselle ihmiselle. Lapsen kuuluu itkeä vanhempiensa perään, ei aikuisen ja itsenäisen ihmisen.

“When one door is closed, another one is open” laulaa suuri Robert Nesta Marley, ja juuri niin olen saanut huomata usein elämässä käyvän. <3 Menetys voi johtaa johonkin ihan uuden asian löytymiseen.