Hyvää itsenäisyyspäivää!

Me Lopettajat
1

Ehdin tämän kerran aloittaa juhlapyhälle omistetun ketjun hieman ennen Metsänreunan toveriani, kolmisen tuntia ennen kuin näytölle piirtyy päivämääräksi 6.12.2015.

Hyvää ja kaunista itsenäisyyspäivää siis kaikille, vietti sitä sitten miten tahansa. Itsenäisyyden hieno puoli onkin myös se, että kukin saa viettää itsenäisyyspäivää miten haluaa, tai olla ajattelematta koko asiaa.

Menneisyyttä ei minusta kuitenkaan pitäisi unohtaa. Arpia ei kannata repiä auki, mutta niitä voi katsoa jotta niiden kanssa oppii elämään.

Harva muistaa tai tietää niitä vaiheita, jotka liittyivät maamme itsenäistymiseen vuonna 1917, ja sisällissotaa 1918, jossa itsenäisyys sinetöitiin. Sisällissota jätti myös traumoja ja arpia, tapahtui paljon turhaa verenvuodatusta. Kansa jakautui kahtia, mutta kansallisromantiikan lämmössä se löysi yhtenäisyyden Talvisodassa. Talonpoikaisarmeijaa ei voinut motivoida isänmaallisilla korulaiseilla ja uholla, vaan miesten ja naisten oli oikeasti tunnettava kotimaa puolustamisen arvoiseksi. :bulb:

Suomi sai talvisodan aikaan paljon sympatiaa maailmalta, USA:sta asti, mutta kukaan ei tullut apuun. Jatkosotaan sitten kuulunut liittoutuminen Hitlerin kanssa saattoi olla virhe, mutta hyvin ymmärrettävä virhe. Yksin ei voinut enää jäädä.
Historia on paljastanut, että Puna-armeijan aikeena oli oikeasti miehittää Suomi. Se olisi voinut olla meidän loppumme ennen kuin olimme edes syntyneet, sillä miehitetyn maan kansaa olisi kärrätty sumeilematta Siperiaan. Ankaran hanttiin panemisen ansiosta Suomea ei koskaan miehitetty vieraan vallan toimesta, vaikka sota tavallaan hävittiinkin.

Suomi jota rakastan, on kuitenkin rauhan maa, eikä sodan maa. Maa jossa on rauha, demokratia, tasa-arvo, ja turvallisuus. Suomeen jota rakastan, ei kuulu kiihkoilu taikka rasismi. Hyväntahtoista ja muitakin maita arvostavaa kansallistuntoa saa hieman ilmaista vaikkapa urheilun tai Euroviisuvoiton muistelun puitteissa.

Meidän aikaamme mahtuu kaksi jääkiekon maailmanmestaruutta, ja yksi euroviisuvoitto. Tavallaan ne eivät ole tärkeitä asioita, mutta kuitenkin toisaalta ovat: symbolisella tasolla.
Aikaamme mahtuu myös huikea kipuaminen ylös lamasta; 1990-luvulla. Nyt odotamme ehkä jotain samanlaista ihmettä. Tuleeko se, jää nähtäväksi. Sitä ennen voimme kohottaa maljan (vichyä, pommacia?) 98 -vuotiaalle itsenäiselle Suomi-neidolle. Skål!

2

Hyvää itsenäisyyspäivää jo näin etukäteen. Kyllä vituttaisi venäjää molottaa.

3

Samoin Andantelandiasta oikein hyvää itsenäisyyspäivää. Jotkin ulkosuomalaisyhteisöt juhlistavat sitä täälläkin. Hengessä mukana. :exclamation:

4

Sukuani ja sen historiaa olen tutkinut jonkun verran.
Nuijasodan aikoihin olen kevyesti päässyt, kauemmaksikin. Siinäkin tappelussa oli useampi sukulaiseni häviäjien puolella, kuten sitten aina myöhemminkin. Heitä hirtetiin Turussa, mutta osa toki tapettiin lunnonläheisemmin, metsissä, joitapitkin yrittivät kotiinsa laahustaa kuhn oli turpiin tullut isänmaanvastaisesta toiminnasta.

Esi-isiäni juoksutettiin kolmekymmenvuotisessa sodassa, enemmän heitä siellä kuoli tauteihin kuin sotimiseen, ja isompi vahinko koitui siitä että usein kotona perhe kuoli myös nälkään ja tauteihin, kun kruunun ja oikean uskonnon puolesta piti repiä yhä lisää sotamiehiä -ei jäänyt jäljelle niitä jotka olisivat viljelleet maata, kalstaneet, metsästäneet -milä kukin sitten yritti hengissä pysyä.

Pari esi-isääni jäi Norjan tuntureille, kun senkertaisen sodan viimeisiä yrityksiä oli valloittaa Norjasta lisää alueita. Paleltuivat, pääasiassa, uudenvuodenyön ja parin seuraavan päivän aikana 1719.

Menihän niitä muutenkin, vähän väliä piti “isänmaan puolesta” jonkun antaa henkensä.

Kapinassa oli isoisäni mukana, jäi sentään henkiin, piileskeltyään metsissä pahimman teurastuksen aikana kuukausitolkulla. Kärsi vankeustuomion, kapinasta se kirjaimellisesti annettiin, ja syyn toki myönsi itsekin oikeaksi. Rangaistuksen oikeellisuudesta lienee ollut eri mieltä, mutta voittajat tekevät myös lait ja päättävät mikä oikein on.
Vallanjako suomessa sinetöitiin, ja sitten seuraavat sukupolvet osasivat pitää suunsa kiinni.

Isä käskettiin mukaan toiseen maailmansotaan, Saksan kanssa parempaa valtakuntaa tekemään. Siitä hän ei sen kummemmin eläissään puhunut, sen verran sanoi ettei sinne ainakaan omaa halua tai tarvetta ollut. Viimeisiä kranaatinsirpaleita kaivettiin päästä vielä 2000-luvulla kun olisivat magneettikuvauksessa alkaneet vallan nupissa kiehumaan.

Minulla on kai sitten käynyt tuuri, ei ole saatu aikaan aseellista yhteenottoa nyt mihinkään suuntaan.

Joku eri tavoin asioiden syitä pohtiva voisi tästä julistaa ansion ja kiitoksen korkeimmalle voimalle, ja mitäpä minulla sitten siihenkään olisi sanomista.
Joku toinen taas kokee turhautumista kun ei ole varsinaiseen isänmaalliseen toimintaan tämän sukupolven osalta ehditty ollenkaan. Paraatit ja Suomen Sisun värikuulapyssyharjoitukset, pakolaisten vihaaminen ja muu harjoittelu ei kaikille riitä.

Niin… minun osaltani se isänmaallisuus on vähän erilaista. Kunnioitusta niiden työlle -usein pakon edessä tehdylle toki heidänkin kohdallaan- jotka ovat kylmissään, olemattomissa vaatteissa, huonolla ja vähäisellä ruualla, kahdentoista tunnin ja pidempiäkin työpäiviä tehden kasanneet tämän nyt olemassaolevan omaisuusmassan, ikänsä raataneet ja kuolleet hiljaa pois. Kenties koskaan miettimättä sen kummemmin omaa merkitystään niin suuren ajatuksen kuin isänmaallisuuden puitteissa. Ovatpa vain eläneet ja yrittäneet selviytyä.

Näitä rauhan töitä ja tekemisiä, ei se kai ole kaikkien mielstä oikeaa isänmaallisuutta, tämä tämmöinen.

Mutta en minä muutakaan osaa.

Hyvää tätäkin päivää, kuitenkin kaikille, isänmaallisille kuin myös maattomille.

5

Oikein hyviä ysikaseja (98) meidän pienelle melkein puolueettomalle finskilälle. ja ryssiksi emme halua, sweduu puhuvat eniten stadin slangia taitavat, olkaamme siis sekakäyttömurresuomalaisia. mut helpompi ois olla Sveitsi ja helpompaa ollakin maantieteellisen sijainnin vuoksi. tulkoomme joskus siirtymään pois Venäjän kyljestä. esim. maanjäristys. siihen asti realismi. ja jännittää illan kättely-pukujuhla. sauli veivaa handui, jenni nätisti hymyilee.

6

Arvostan sitä, että olen saanut elää sodattoman elämän. Olen omassa suvussani jo toista polvea rauhanajan kansaa. Vanhempani ovat syntyneet heti sodan jälkeen. Tosin he ovat saaneet tuntea nahoissaan sotien seuraukset eikä ne ole tainnyt minunkaan polvea ihan kylmäksi jättää. Omista lapsistani huomaan, että he eivät enää kanna kansakunnan sotatraumoja. Toivottavasti saamme elää sodattomasti jatkossakin.

7

Valtio-mies kirjoitti

Näen 20- ja erityisesti 30-luvun yhteiskunnallisen kehityksen sellaisena, mihin talvisodan henki perustui. Jyrkän oikeiston tarkoituksena oli kieltää kaikki vasemmistolaiseen maailmankatsomukseen perustuva toiminta. Kommunistinen puolue onnistuttiinkin kieltämään, mutta sosialidemokraattinen pystyi toimimaan oikeiston jakautuessa demokraattisempiin ja toisaalta fasismilta ja natseilta vaikutuksen saaneisiin.
Talvisotaan mennessä Suomi oli muodostunut sellaiseksi, että myös työväestö oli valmis puolustamaan maataan omat ihanteensa pettänyttä Neuvostoliittoa vastaan.
Yksi tärkeä vaihe oli, että meistä ei tullut oikeiston haluamaa saksanmielistä kuningaskuntaa, mutta presidentti sai laajat valtaoikeudet.
Kapinoista tuolta ajalta muistan Läskikapinan, Konikapinan ja Mäntsälän kapinan.

Kieltolaki ja Alkoholiliikkeen perustaminen antoivat vahvan leimansa itsenäisyytemme alkuvuosille.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

8

Juuri tänä aamuna laitoin radion kiinni, ajattelin säästää itseäni tuolta kansan toista puolta halventavasta propagandasta. Siellä joku sotaherra kertoi miten silloin jääkärit valkoisten kanssa taistelivat venäläisiä vastaan ja voittivat sen sodan.

Isoisäni oli just siellä toisella puolella. Ihan syntyperäoinen suomalainen, tuskin osasi edes venäjän sanaa,. Kapinaan kyllä nousi, se on totta.
Mutta, ehkäpä hänellä oli siihen jotain aihetta? Ei se työläisen kohtelu siihen aikaan kovin hääviä ollut.

Työväenliike vaikeni, ne kapinasta hengissä selvinneet oppivat kyllä pitämään suunsa kiinni. Kolmekymmenluvulla etsi isoisäni veljineen töitä koko kyläkunnan alueelta, maatöitä ja vähin rakennushommia osasivat , ja olivat vielä silloin kovasti voimissaankin.

Ei, ei ollut töitä.

Mutta, jonain iltana poikkesi torppaan lähitalon renki, muina miehinä istui ovensuupenkille ja muita sioita aikansa juteltuaan kertoi käsketyn sanoa semmoistakin että olisihan töitäkin, vaan parempi olisi liittyä suojeluskuntaan ensin ja kysyä vasta sitten…

Monessa torpassa hiljennettiin kakaroidenkin puheita, parempi oli olla vaan sävyisä ja hiljainen semmoisista asioista.

Kun olen viimeiset vuosikymmenet harrastanut sukututkimusta, ja siinä sivussa hiukan toietysti paikallishistoriaakin, niin yhä törmäsin noina aikoina lapsuuttaan viettäneiden kohdalla vaikenemisen muurin. Pelko eli yhä, useimpien kohdalla kuolemaan asti.

V armasti jo seuraavat sukupolvet ovat unohtaneet nuo ajat, ja saavatkin unohtaa. Ei tämä maailma siitäkään parane että vanhoja tappeluita iankaiken nostetaan pöydälle puolin ja toisin omaa oikeutusta ja toisen puolen perkeleellisyyttä osoitetaan. Ja kyllä, jo kuusikymmenluvulla ja sen jälkeen syntyneet ovat aika vapaita noista historioista omia perheitä koskevina murhenäytelminä. Ja hyvä niin.

Historiasta voisi nostaa esille paljon muuta kuin sotimisen, siitäkin huolimatta että maailma etsii taas sotasankareita kiivaammin kuin aikoihin.

Ja aivan oikein, nämä ovat tietysti taas juuri minun mielipiteitäni, mutta ehkä niilläkin on olemassaolon oikeus? Ehkä näinkin uskaltaa jo nyt asioista sanoa?

Ja kun omia -varmasti monia isänmaallisia ärsyttäviä mietteitäni aloin esittämään, niin toean senkin, että minun mielstäni saisivat paitsi siivota tätä itsenäisyysjuhlinnan asennetta, myös toiselta puolelta jättää vappumarsseista ne verenhimoisimmat “kauhea joskin on puhdistustyömme”- marssit jo pois.

9

Minusta historiaa ei pitäisi unohtaa. Uskon ajatukseen, että jos muistamme sotien kauheudet, ne eivät pääse niin helposti tapahtumaan uudelleen.

Lomapuiston kirjoitus oli kiinnostava. Minulla on käsitys, että kyllähän vasemmisto ainakin sosiaalidemokraattien osalta oli vahvasti olemassa Suomessa sodan aikaankin. Demarit olivat hallituksessa, ja tämä oli tärkeää myös Suomen armeijalle, sillä rivisotilaissa oli runsaasti demarien kannattajia.

Hallitus ei kaatunut missään vaiheessa, mikä oli tärkeää myös maan puolustukselle. Pääministeri Cajander tosin erosi heti Talvisodan alkaessa, ja muistaakseni tilalle astui pätevämpi ukkeli nimeltä Ryti.

Metsänreunan miehen kommenttiin Jatkosodasta jatkaisin, että kyllähän Jatkosodan alussa Suomessa oli vahvaa revanssihenkeä. Talvisodassa oli menetetty alueita ja ihmishenkiä, ja tunnettiin että on kärsitty vääryyttä. Tarkoitus rivimiehillä ei ehkä niinkään ollut rakentaa mitään Kolmatta valtakuntaa tai suur-Suomea, vaan sillä meiningillä lähdettiin, että otetaan vain takaisin Talvisodassa menetetyt alueet.
Yleisesti tunnettuahan on, että Suomen sotilaita oli vaikeampi motivoida jatkamaan hyökkäämistä, kun vanha raja oli jo ylitetty.
Talvisodassa Suomi oli saanut runsaasti sympatiaa läntisestä Euroopasta ja Yhdysvalloista. Saksan kanssa liittoutuminen hämmensi ulkomaitakin: sympatisoitu pikku sankari-maa oli hypännyt pahiksien kelkkaan.

W. Churchill lähetti Suomelle erityisen kohteliaan sodanjulistuksen, että pahoittelut suuresti mutta jos jatkatte hyökkäämistä Neuvostoliittoon Saksan kanssa, joutuu Iso-Britannia pahoittelujen kera julistamaan sodan Suomelle.

Mutta miksipä pitäisi vatvoa vain Toisen Maailmansodan tapahtumia. Vähemmän tunnettua on varmaan itsenäistysmisprosessi 1917. Ensimmäinen maailmansota oli johtanut vallankumouksiin Euroopassa ja Venäjällä, ja juuri itä-naapurin bolsevikki-vallankumouksen melskeessähän Suomikin pääsi vaivihkaa luikauttamaan itsenäisyysjulistuksensa. Ja hyvä kun pääsi. :slight_smile:

10

Tällein meiän ihmisten mielenkiinnon kohteet vaan vaihtelee. Minulle itselleni on aivan kerta kaikkisen yhdentekevää mitä ihmiset pitävät tuolla linnassa yllään. Mutta jollekin toiselle se on selvästi tärkeää ja ehkä tässä nyt sen verran on kasvanut että ei tarvi enää arvostella mielessään tai muutenkaan niitä jotka noista puvuista kohisevat.

Sama juttu se on kuin jos minä tykkään urheilusta ja seuraan sitä hyvin paljon. Sitten on paljon ihmisiä ketä ei voisi urheilu eikä varsinkaan penkkiurheilu vähempää kiinnostaa. Mutta ei meidän silti tarvi toisiamme näistä mielenkiinnon kohteiden eroavaisuuksista huolimatta ruveta arvostelemaan. :smiley:

11

Demarit olivat sekä talvi- että jatkosodan aikana hallituksessa ja puolueena olemassa, koska juuri 30-luvulla vallinnut Lapuan liike ja IKL-henki ei kovasta pyrkimyksestään huolimatta pystynyt kieltämään eikä nujertamaan kaikkea vasemmistolaista toimintaa.
Ei ns. talvisodan henkeä olisi syntynyt, jos oikeisto olisi päässyt ehdottomaan valtaan, mihin se aivan avoimesti pyrki…
Sodan jälkeenhän kommunistit saivat luvan toimia ja perustettiin SKDL jonkinlaiseksi kattojärjestöksi.
Myös raittiusliike elpyi rauhan aikojen koittaessa.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

12

Hyvää itsenäisyyspäivää! Mää otin olutta, konjakkia ja dexmiä sekä paaaaaljon kraanavettä läpi illan ja yön… :laughing:

13

Juuri näin. Ja sotien (siis jatkosodankin) jälkeen asetelmat kääntyivät toisin päin, niin että ns. valko-suomalaisia vainottiin, leimattiin fasisteiksi ja niin edelleen. Oli myös nämä oikeudenkäynnit sotasyyllisiä vastaan, joista Neuvostoliitto tai valvontakomissio ajatteli tehdä ihan näytösoikeudenkäyntejä Stalinin tapaan, mutta heidän hämmästykseksi suomalaiset pyrkivät kuitenkin järjestämään ihan rehelliset oikeudenkäynnit. :smiley:

Sotaveteraanien kohtelu oli pitkään paha häpeätahra. Heitä alkoholisoitui, ja ajautui asumaan kadulle. Osa oli koukuttunut huumeisiin sodassa. Talvisin heitä paleltui ulos, kunnes 1970 -luvulla annettiin mm. Lepakkoluola alkoholistien yömajaksi.

IKL ja Lapuan liike ymmärrettävästi kiellettiin, mutta Lotta Svärd-järjestön kieltäminen “fasistisena” osoitti jo aikamoista mielivaltaa valvontakomissiolta. Lottien, ja ylipäätään naisten panoshan oli valtavan suuri koko Suomen kannalta, ja ehkäpä Lotta-järjestön kieltämisellä pyrittiin myös kyykyttämään Suomea pystyssä sodan aikana pitäneet voimat.

Oli myös asekätkentäjupakka, josta on esitetty eräs teoria, että se sai Neuvostoliiton empimään Suomen miehittämistä sodan jälkeen, koska arveltiin että Suomessa on valmius ryhtyä vaikkapa partisaani-toimintaan, jos miehitys tapahtuisi.

1950 -luku oli kuitenkin jo toiveikasta aikaa. Helsingin olympialaiset, jälleenrakentamisen viimeistely, kaupungistuminen. Tietyllä tapaa kävi hyvin, niin kuin Sibben Finlandiassa lauletaan ihan.

14

Suomen historiaa muisteltaessa on syytä muistaa että todellisuus oli eri näkökulmista katsottunma kovinkin erilainen. Ei ole olemassa yhtä ainoaa suomalaisen historiaa.
Sodan jälkeen , sodasta palattuaan ja muutaman vuoden metsätöitä tehtyään, välillä elintasopakolaisena Ruotsinkin metsissä kirvestä ja sahaa heilutettuaan, alkoi minunkin isäni rakentamaan tulevalle perheelleen taloa.

Pankit lainasivat rahaa, myös valtio antoi halpakorkoisia lainoja asuttamiseen.
Sattui vaan niin, että sekä paikallisen pankin päättäjät että noista valtion lainoista paikallisesti päättäjät olivat aivan samoja miehiä, vakavaraisia ja arvostettuja, upseerimiehiäkin, ja toki myös syvästi hengellisiä, kaikin puolin oikeinajattelevia ihmisiä.
Ja heidän mielestään oli oikein ajatella, että niin kauan kuin rahaa voitiin lainata edes jollain ehdoilla jonnekin muualle, niin nuo entisten punakaartilaisten pojat saavat kyllä toimeen miten parhaaksi näkevät …niinpä ei lainaa saanut.

No, hartiapankki oli, ja onneksi riitti työtä. Päivän työ , kaupungistuminen merkitsi sitä että lähimmässä kivikylässä sai ahertaa pitkän päivän, polkea sen kymmene-parikymmentä kilometriä kotikylälle, haukata jotain ja taas sitoa työkalupakkinsa pyörän tarakalle, “firaapelitöihin” eli iltayön tunneiksi rakentamaan jonkun toisen työläisen omakotitaloa. sitä omaa sokkelilaudoitusta sitten ehti joskus pyhäaamuisin viemään ettenpäin, niiden kirkkoon kiiruhtavien “parempien ihmisten” kauhisteluksi.

Ei siinä ollut edes aikaa yhteisen isänmaan rientoihin, eikä niihin ollut edelleenkään mitään sellaista sanottavaa joka olisi tervetullutta ollut.

Nousihan noin mökkejä, ja ihmiset vaurastuivatkin. Alkoi riittämään huushollissa jokaiselle jo omat kengät, polkupyöriäkin ilmestyi.

Varsinkin, kun olivat ahertajat viinaan koskemattomattomia ja tupakkaan sortumattomia, terveitä ja riuskoja.

Mutta mitä sitten mietti sekin äijä, minun isäkseni sattunut, lippalakkinsa alla, kansakunna yksituumaisuudesta puhuttaessa? Kovin paljon ei siitä varmaa tietoa ole, kun oli mies jo pojasta pitäen oppinut ettei kaikkea ole hyväksi ääneen sanoa…niin on tämä maailma rakennettu.

Jonkun toisen kohdalla historia on taas aivan toinen. Samassa maassa, samoina vuosikymmeninä. Tälläkin suurella ja moniulotteisella möhkäleellä, kansamme kokemusten suurella säkillä, on kovin monta todellista sivua ja syrjää -paljon muuttuu aina asia kun siirrytään eri puolelta katselemaan.

15

^ Melko samantapainen tarina on minun isovanhempieni, eli isäni vanhempien tarina. Tapasivat sodan loppuaikoina, kun isoäitini ensimmäinen aviomies oli kaatunut. En muista kaatuiko talvi- vai jatko-ottelussa, mutta kuitenkin.

Sodan jälkeen siis kuitenkin tuore aviopari, isovanhempani, alkoivat myös omaa taloa pystytellä. Hyvä talo tulikin, erääseen itä-suomalaiseen teollisuuskaupunkiin. Siitä en tiedä, miten raha-asiat pankin kanssa hoitivat, mutta porvareita saati oikeistolaisia eivät olleet. Molemmat tehdastyöläisiä, ja tekivät pitkän päivätyön Enso-Gutzeitilla, mummokin 15 -vuotiaasta eläkkelle asti. Likaisen tehdastyön perintönä hänkin ehkä keuhkosyövän vanhoilla päivillään sai.

Mitään vaaraa heillä ei ollut omaa taloaan menettää missään vaiheessa, vaikka isoisäkään ei pulloon sylkenyt. Suvussammehan alkoholi on aina näytellut merkittävää osaa. Isoäidin isä puolestaan oli aikoinaan kuuluisa pontikkamestari Savon maalla.

Uskonto tuli osaksi sukuamme vasta mummon myöhemmällä iällä, hänen niinsanotusti hurahdettuaan helluntalaisuuteen. Demarien äänestämistä taisi jatkaa mummo sen jälkeenkin, vähän niinkuin vanhasta tottumuksesta. Vaari joskus uhitteli humalapäissään äänestävänsä kommunisteja, mutta taisipa hänkin enempi sosiaalidemokraattien kannattajia olla. Kuten melkein kaikki siellä päin silloin.

Erityistä porvarivihaa ei meidän suvussamme koskaan viljelty, niinkuin ei mitään muutakaan vihaa mihinkään suuntaan. Ei myöskään ryssitelty itänaapuria. Jehovan todistajista tosin mummoni ei oikein tykännyt, kun olivat ikäänkuin vääräuskoisia mielestään.

16

Katselin Yleltä mielenkiintoista dokkaria “Skandinavia Hitlerin otteessa”, joka kertoo Norjan, Tanskan ja Ruotsin vaiheista toisessa maailmansodassa. areena.yle.fi/1-2687605
Täytyypä sanoa, että tässä valossa Suomen tie oli kokonaisuudessaan verrattain kunniakas.

Norja ja Tanskahan joutuivat Saksan miehittämiksi, ja Norja ajautui aivan kokonaan natsi-vaihteelle. Kuningas Haakon ja maan hallitus lähtivät maanpakoon Englantiin, ja Norjassa vallan nappasi maan oma natsipuolue ja sen johtaja, paikallinen führer nimeltä Vidkun Quisling.

Tanskassa ei mennyt paljon paremmin, vaan natsimiehittäjää jouduttiin myötäilemään kaikessa. Norjassa ja Tanskassa tuskin olisi tullut kyseeseen mikään vasemmistopuolue, toisin kuin Suomessa jossa demareilla oli paikka politiikassa koko ajan.

Ruotsi oli virallisesti puolueeton, mutta kuningas Kaarle hännysteli ja nuoleskeli Hitleriä ällöttävän ruskeakielisesti, ilmeisesti toivoen ajavansa maansa etua. Ja paljonhan Ruotsikin joutui Saksaa palvelemaan, muka puolueettomana. Rautamalmia Saksan tarpeisiin virtasi Ruotsista, ja sallipa Ruotsi jopa saksalaisten sotilaiden kauttakulun maansa kautta.

Norjan juutalaiset rahdattiin keskitysleireihin, samoin Tanskan juutalaisia. Siis ne, jotka eivät ehtineet paeta Ruotsiin. Ruotsi antoi toki suojaa pakolaisille, eli naapurien juutalaisille ja Suomen sotalapsille, joka Ruotsin kunniaksi sanottakoon.

Suomi ei kuitenkaan luovuttanut ainuttakaan omaa juutalaistaan natseille, eikä muitakaan vähemmistöjä. Päinvastoin: Suomen juutalaiset miehet olivat mukana Suomen armeijassa siinä kuin muutkin suomalaiset. Niin olivat myös Suomen mustalaiset ja tataarit. Tämä eittämättä pöyristytti saksalaisia aseveljiämme, mutta viis siitä.

Mannerheim ei myöskään juurikaan nöyristellyt Hitleriä, vaan hädin tuskin peitti tympiintymisensä pikku korpraalin pamahtaessa yllätysvieraaksi synttäreilleen Suomeen 1942.

17

Kerran kapakassa oli romani ja riehuva ulkomaalainen. Se romani oli ylpeä suomalaisuudestaan ja ajoi se ulkolaisen hemmettiin paikanpäältä. Silloin minä tunsin ylpeyttä Suomen romaneista.

18

Suomi luovutti kahdeksan juutalaista natsisaksalle vuonna 1942 Tallinnan kautta Auschwitzin keskitysleirille joista vain yksi selvisi hengissä. Mä en tiedä millä tavalla se muuttaa asiaa jos kyseessä eivät olleet Suomen “omat” juutalaiset vaan vain Suomesta turvapaikan saaneet? Oliko se Valtio- Miehen mielestä vähemmän vakavaa kuin jos kysymyksessä olisi ollut Suomen kansalaiset? Onko heidän ihmisarvonsa jotenkin erilainen? :unamused:

19

^ 8 juutalaista on vähemmän kuin koko maan juutalaisväestö. Kysymyksesi ihmisarvosta on puolestaan sen verran absurdi, ettei siihen toimita vastata.

Tässä muuten artikkeli Suomen juutalaisista sodan aikaan.
hum.fi/holokausti/mita-tapahtui-suomessa/

"Koko toisen maailmansodan eriskummallisimpia piirteitä oli Suomen juutalaisten sotilaiden taistelu jatkosodassa saksalaisten aseveljinä. Uudenmaan prikaatin juutalaiset soturit pystyttivät Syvärille kenttäsynagogan, joka oli heidän käytössään vuosina 1942-44. "

20

Vastaa kysymykseen kiitos.