Hyvää, onnellista ja aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja anopeille! 
En kadehdi osaanne, mutta arvostan teitä hyvin paljon.
PS. Tässä ketjussa voi halutessaan pohtia myös päihteiden ja äitiyden dilemmaa.
Oikein hyvää Äitienpäivää Äideille ja kaikille muillekin, myös äidinmielisille !
Hyvää Äitienpäivää Äideille ja joo - äidinmielisille myös! Kaikille muille myös hyvää Äitienpäivää!
-Plinkissä taitaa muutama Äiti olla… Jokunen tulee mieleen äkkiseltään… 
Äidinmielisyys on kaunis piirre. Semmoinen ihana hoivavietti. <3
[size=150]oikein hyvää Äitienpäivää kaikille, erityisesti teille Äideille! <3[/size]
Harmi kun äitienpäivä meni jo, enkä tätä ole huomannut!
kiitos vain onnitteluista. Pitänee muistaa isänpäivänä onnitella isiä, iso-isiä ja appia.
Äitinä oleminen alkoholistina on tosi kova koettelemus, monella äidillä varmaan kaatuu raittius juuri siihen kun ei jaksa katsoa juomista selvinpäin. usein ympärillä on kaaos erilaisia juoppoja, siis perheessä ja suvussa. tai ainakin minulla oli. Ei ole enää. Ei edes lapset juo minun nähden. Eikä sellaiset sukulaiset kutsu kylään jossa otetaan kaljaa, mutta onneksi on myös selviä sukulaisia.
Syyllisyys on aika painava ja vieläkin raastaa mieltä. varsinkin äitienpäivän ja joulun aikaan on itku aika herkässä. Ei voi mitään, katumus vaivaa. vaikka kuinka yrittää olla kova ja itselleen jankuttaa ettei menneille enää mitään voi, niin silti se joskus painaa pään alas häpeästä.
Joku sanoisi heti että itsesääliä se on. Minusta se on vain itkemätöntä surua, jota en ole osaanut käsitellä missään. Poikani sanoi että nyt maksettava niistä mitä on taakseen jättänyt. Pitäisi osata tyynesti kärsiä kun on tehnyt väärin.
ymmärrän hyvin miltä tuntuu kun on tehnyt vaikka kavalluksen ja joutuu vankilaan, tällaistako se on hänelläkin, ikuinen arpi, leima, joka ei häviä, vaikka olis tuomionsa kärsinyt.
Myönnän että olen aika raskaassa mielentilassa ollut viimeajat. Ei valoa paljon ole näkynyt. Masennukseni ottaa valtaa ja se lisää huonommuuden ja pahan olon tunnetta ja toivottomuus meinaa vallata mielen. Mutta näitä aikoja on itsekullakin aina silloin tällöin, vaikkei olis ikinä juonutkaan. tämäkin tunne menee ohi!
^ Kiitos kirjoituksestasi äidin näkökulmasta, ja voimia sinulle. Minä voisin nyt kirjoittaa jälkeläisen näkökulmasta omasta äidistäni.
Minun äitienpäiväni oli siitä erikoinen nyt, että taisi olla eka äitienpäivä jolloin en ottanut mitään yhteyttä enkä laittanut mitään toivotusta omalle äidilleni. Oli nimittäin pieni riidan tapainen tuossa juuri pari viikkoa aiemmin, ja alkoi muutenkin tuntua koko äitienpäivätoivottelu minun puoleltani vähän teennäiseltä.
Emme ole tavanneet äitini kanssa vuosiin, mutta olemme ajan tasalla toistemme kuulumisista facebookin kautta, jossa olemme kavereita. Olen siis nähnyt hänen hurskaat Jeesus hallelujaa -päivityksensä useaan otteeseen viime vuosinakin, samoin viitteet uskonnollisuuden myötä heränneeseen homoliittovastaisuuteen, joten olen joskus jopa hieman nolostellut äitini joitain kommentteja sateenkaari-henkisten kavereideni edessä.
Onneksi äitini on sen verran fiksu ja sivistynyt, ettei vaahtoa mielipiteillään kovin paljon minun fb-seinälläni.
Hänen hurskastelunsa alkoi kuitenkin ärsyttää, kun muistan kuinka leväperäinen hän oli nuorena minusta huolehtimisen suhteen. Toki hänellä oli vaikeita aikoja: avioeroprosessi sekä uhkailut isäni taholta, josta hän kertoi minulle vasta hiljattain. Hän oli lisäksi silloin sangen nuori neito.
Eikä hän vanha ole vieläkään. Saavuttaa vanhuuseläke-iän tietääkseni tänä vuonna. Luultavasti hänellä on jäljellä vielä usea äitienpäivä tässä elämässä, joten saa nähdä jospa jonkin kukkakortin vielä minulta saa.
PS. Äidinmielisyys on hauska sana. Liekö se juuri sitä mainittua hoivaviettiä? En tunnista itsessäni mitään hoivaavaa, vaan minulla on enemmän sellainen frendi-asenne kaikenikäisiin ja kaikenlaisiin ihmisiin. Ja vaikka hakeuduin sosiaali- ja terveysalalle, en ole erityisen suuresti halunnut sellaisiin töihin, joissa on hoivan elementti voimakkaasti mukana (vanhustenhoito, lastenhoito, varhaiskasvatus).
Viihdyn enemmän tasavertaisena kohdattavien aikuisten parissa. Nuorten (teinien) kanssa tosin tulen myös hyvin toimeen.
Minulla on sitä “äidinmielisyyttä” ihan liiankin kanssa, hoivaan tai ainakin yritän hoivata ja kannustaa aikuisia lapsiani parempaan suuntaan elämässä. Mutta eivät aina ota neuvoista vaarin vaan jopa mokomat suuttuvat kun annan neuvoja 
.
Ja itse suutun ja loukkaannun ja häpeän heidän puolestaan kun tekevät jotain typerää ja lapsellista. Itsehän he saavat niistä kärsiä, tottakai, mutta jotenkin olen juuttunut nyt siihen että otan vastuuta heistä liikaa ja esim. sukuni edessä häpeän lasteni edesottamuksista jotka ovat joskus aika erikoisia, kun sukulaiset tietenkin tapansa mukaan kyselevät mitä heille kuuluu, aina en voi sanoa mitään, en kehtaa, valkoisia valheita tulee sanottua aika usein tai yritän olla kuin olisin kovinkin kovapäinen etten sure heidän puolestaan.
onneksi minulla on vertaistukena toisia äitejä joilla on samankaltaisia ongelmia, jaamme joskus hyviä neuvoja miten mennä eteenpäin ettei ihan sure itseään hengiltä.
Äitienpäivä on yksi koetinkivi minulle. silloin on oltava luja ja kova itseään kohtaan etten ala kuvitella mitään suurta juhlaa itselleni. Ansaitsenko sen vai en. en tiedä? Riittääkö koskaan se mitä äitinä tekee vai ainako on joku jotain vaille jäänyt.
Lapsilleni olen sanonut viime aikoina etteivät vanhemmat mitään ihme-ihmisiä ole, ihan tavallisia erehtyväisiä ja syntisiä kuin muutkin. Ja anteeksiantoa voi lapsetkin vanhempia kohtaan harjoittaa. Anteeksi antaminen on kuitenkin se paras keino. hyväksyä että kaikki tekevät virheitä.
Minullakin on aikoja jolloin joku lapsista on suuttuneena ollut jonkin aikaa ettei ole ottanut yhtyettä eikä vastaa jos soitan. Ja tästä minun raitistumisesta on ollut myös katkeruutta. Ihan suoraan on sanottu, miksen raitistunut kun he olivat pieniä, niin ei heidän olisi tarvinnut kärsiä siitä.
Ja kun sanoin että olen kääntynyt uskomaan Jumalan apuun niin siitäkin on tullut sanomista. Just sitä että olen nyt tekopyhä. No, en sille mitään voi. Näin käy kuulemma melkein aina kun äiti raitistuu ja muuttuu. Ja uskoon tulo on usein hankala asia oli se miten päin tahansa, lapsi tai äiti. Eli molemminpäin se voi olla hankalaa. Alussa olin minäkin ihan sekaisin siitä huumasta että olin raitis, olin AA:ssa raitistunut ja se sai aikaan sellaisen huumaavan tunteen, että olis halunnut että kaikkien pitää raitistua ja tulla uskoon. taisin hieman liian paljon siitä höpöttää. No, on se tasaantunut ja en enää yritä raitistaa koko maailmaa.
Nyt on taas rauhallisempi olo ja onneksi taas saa vuoden olla rauhassa ilman äitienpäivää )