Hei kaikki! Mä olen käynyt joskus lukemassa teidän tarinoita, että tiedän etten ole yksin. Nyt on vaan tilanne riistäytynyt niin lujaa käsistä että en saa enää pidettyä kiinni. Viimeisin tappouhkaus, siis lupaus, sai mut ylittämään rajan ja kirjoittamaan. Silti musta tuntuu että en oo joutunut kärsimään kun osan kaikesta mitä te. Mä tiesin jo alkaessani seurustelemaan, että lääkkeitä ja alkoa on mennyt. Silloin oli hyvä vaihe ja käyttöä ei juuri ollut, bentsot näytti menevän ihan oikeaan käyttöön. Aika naivia minulta. Sitten tuli lyrica, yks pirun keksintö sekin. Kaljaa ja lyricaa niin soppa oli valmis, äly pois ja sitten alkoi menneisyys painaa päälle ja räkäkuppina kukapa muukaan kuin minä. Mä kestin sen kyllä mutta ihmisten edessä nöyryyttäminen oli pahinta. Raivoaminen asioista mistä en edes tiedä kun ne oli edellistä elämää. Noh, lyrica saatiin pois. Elämä jatkui pitkää. Ihan hyvi. Jotain satunnaisia takaiskuja lukuunottamatta mitkä liittyi enemmänkin loma aikojen ryyppäämiseen. Ryyppääminen jäi vähälle kun työt alkoi ja kaikki näytti hyvältä kunnes sisään asteli subutex sekä satunnaiset otannat kolmiolääkkeitä. Subun käytön huomasin heti kun se alkoi, en vaan osannut yhdistää ennen kuin jäi kiinni. Nyt on minun syytäni että on reflat ja se ettei sitä enää mistään saa. Mun mieheni vihaa mua niin paljon että haluaa tappaa mut. Se jo viikko sitten veti nyrkillä naamaan. Yksi ilta viikolla luimin pitkin nurkkia etten vahingossakaan ärsytä. Tänään on ihan kunnon käsirysy ollut kun yritti ihan heittämällä heittää kusipäähuoraa ulos. Ensimmäinen asia mistä sain kiinni oli takin hiha ja sehän repeytyi. Siitäpä sitten nyrkit pystyyn. Olin niin pois tolaltani että en hilllinnyt itseäni vaan sähisin, että lyö saatana siinähän sä olet hyvä. Ei lyönyt mutta yritti tunkea mut rappuun. Onneksi oli takki päällä joten lähdin ulos hermotupakille. Oletin tilanteen rauhottuneen mutta töniminen jatkui. Kaaduin Jonkun romuläjän päälle. Nousin ylös ja se sanoi että joskus saat multa niin lujaa turpaan että nenä on toisella puolella naamaa. Hillitsin itseni ja pyysin lopettamaan huutamisen. Ei auta sellainen, näköjään korottaa vaan ääntä. Sanoin meneväni pojan huoneeseen nukkumaan. ennenkun sattuu mitään. Koputti hiljaa ovelle ja pyysi käymään. Sanoi: en mä sua enää lyö, seuraavalla kerralla mä tapan sut. Että mitäköhän tekis. Ei se mua tapa, mutta tää jatkuva varpaillaan elo on Kamalaa. Pitääkö mun kylmästi sanoa että asiallinen vieroitus ja minä, tai huumeet. “Jätä se sika” on poissuljettu vielä tässä vaiheessa. Mun oli vaan pakko päästä avautumaan. Eniten surettaa kun poika joutuu kattomaan tota samaa. Mulla on muuten hyvä elämä, tämä kamala päihdehelvetti vaan tuntuu tekevän kaikesta ihan ylivoimasen raskasta.
Rakas ystävä!
En usein ota kauhean jyrkkää kantaa siihen mitä muiden ihmisten pitäisi tehdä, mutta oli pakko kirjoittaa sinulle. Sinun täytyy auttaa itseäsi ja poikaasi! Olen varma että kiität itseäsi jos niin teet. Väkivalta ja tappouhkauksia. Olet vaarassa ja pojallesi tekee huonoa katsoa tuota, niin kuin itsekin olit siitä huolissasi. Huolestumisestasi huomaa että olet hyvä äiti, mutta nyt on todellakin aika toimia. Voisitko ajatella soittavasi johonkin näistä: a-klinikka (apua myös läheisille), irti huumeista - järjestö, omaiset huumetyön tukena, tai myös naisten linja (väkivaltaa kokeneille naisille) voisi olla hyvä. Saisit purkaa itseäsi ja näkökulmaa tilanteeseen. Pyydän, auta itseäsi ja poikaasi. Tilanne tuskin paranee itsestään. Halaus ja kaikkea hyvää. Kirjoittelehan miten sulla menee!
Hei!
En tiedä meneekö nyt paremmin mutta ainakin asioille on tapahtunut jotain, nähtäväksi jää mihin tämä tästä kehittyy. Mä sain kuin sainkin puhuttua miehen katkolle. A-klinikalla ymmärrettiin heti tilanteen vakavuus, ja kun vieroitusoireet oli jo niin hyvässä vauhdissa niin oli paras ratkaisu lähteä katkolle niitä potemaan. Mä saan itse myös tukea a-klinikalta koska tää tilanne on mulle sillälailla uusi että mä en tiedä huumeista mitään enkä ole ikinä tajunnut kuinka manipuloiva narkkari voi olla. Mä saan tukea pysyä päätöksessäni että kotiin saa tulla jos kamaa ei käytetä ja jos ei osaa käyttäytyä mä en hetkeäkään epäröi lähteä pojan kanssa ensi- ja turvakotiin. Mä en tiennytkään että perus terveellä ihmisellä voi olla näin kovia rytmihäiriöitä vai mitä rintatuntemuksia ikinä onkaan, ja joka yö herään 02:30 pyörimään. Mulla on hirvittävä tahto taistella oman terveyteni ja lapseni hyvinvoinnin puolesta. Kun mä sain suuni auki mä sain hirveästi voimia ja rohkeutta. Totuuden vapauttava voima. Mä itken vähän väliä, kun mä en halua menettää sitä kilttiä ja rakastavaa ihmistä mikä siellä huumeiden ja vieroitusoireiden takana on. Mutta mun on nyt se riski otettava koska ne molemmat ei mun kotiini eikä mun sydämeeni mahdu. Mä mietin mistä mä jatkuvasti löydän anteeksiantoa vaikka en enää aina edes haluaisi, mutta nämä ei ole tahdon asioita eikä niistä itseään voi rangaista. Kaikki riippuu nyt hänen sitoutumisestaan. Jos hän tahtoo, hän ne keinot itsestään löytää että työntää sen kusipään ulos päästään ja antaa tilaa sille ihmiselle kenellä on ystäviä ja kuka on hauska, iloinen, rakastava ja rakastettava. En odottele liikoja koska tämä on todella raastavaa ihan muutenkin. Mä en ole ennen tajunnut mitä tarkottaa käsite päivä kerrallaan. Välillä jopa tunti kerrallaan. Onneksi mulla on iloinen ja puhelias poika niin pysyy ajatukset myös ihan meidän tavallisessa arkielämässä kiinni.
Moi taas!
Mä tunnen tarvetta kirjoittaa tänne ennemmin kun mitään päiväkirjaa. Päiväkirjaan on niin helppo (tai no, mutta helpompi se on avata kun tämä) palata ja se saattaa joutua vääriin käsiin. Täällä luultavammin mua tökitään hereille jos meinaan taas upota. Päiväkirjan yksinäisyydestä sitä ei tapahdu. Asiaan:
Mulla päsähti mieleen taas tämmönen yksi yhteen- asia. Meillä alkoi menemään sitruunamehua ihan hirveästi jossain vaiheessa. Mies joi “janoonsa” sitruunavettä kun se on niin raikasta. Kyllä se taisi ihan paniikkiinsa sitä juoda kun pelkäsi että työpaikalla tehdään joku otanta ja katsotaan seulat. Hirveästi tarkoittaa sellasta tiivistepurkkia parissa päivässä. Kuinka tyhmä sitä voikaan olla. Kaikki merkit oli siinä ihan mun silmieni edessä ja minä en vain nähnyt. Mä löysin pari kertaa sellasen pillin millä vedetään nokkaan, ihmettelin vaan että mikähän se tämäkin on ja heitin roskiin. Ihan epätodellinen olo että kuinka sitä taas on antanut tulla näin pahasti huijatuksi. Tulenko mä koskaan pärjäämään buprenorfiinille? Se on kyllä sellanen ylijumala ja rankaisija että en mä enää tiedä haluanko alkaa edes kilpailemaan. Hyvin vaihtelee laidasta laitaan tää minunkin pääni. Mun kohdalle sattuu näitä tapauksia, ja tämänkin jälkeen varmaan yrittäjiä riittää. Mun vapauttava avoimuuteni viehättää, mutta kun mun kanssa joutuu katsomaan myös itseään eikä sitä pää kestä niin lopputuloksena ammutaan totuudenpuhujaa. Ja kaiken tämmösen jälkeen ihmetellään miksi inhoan valehtelua ja reagoin siihen niin voimakkaasti. Mä niin ymmärrän teitä siskot ja veljet. Voimia!
Moi, onpa kiva kuulla että olette saaneet apua. Itsekin olen käynyt a-klinikalla, läheisen ominaisuudessa siis, ja tykännyt. Kohta jo vuoden saanut siellä käydä! Se tuntuu silläkin lailla hyvältä, että kun kertoo siellä omista mielenliikkeistään ja tekemisistään niin tulee jotenkin turvallisempi olo, kyllä se työntekijä ottaa puheeksi jos omat juttuni lipsahtavat pahasti läheisriippuvuuden puolelle.
Toi on musta hyvä ajatus pidettäväksi mielessä että addikti-ihmisessä on kuin kaksi persoonaa joista toista saattaa ja on lupa rakastaa ihan hirveästi mutta sen toisen takia kumpaakaan ei välttämättä voi tavata.
Mulle on tuttua tuo kun miehen käyttö tuli ilmi että sitä alkoi miettiä kaikkia tapahtuneita kummallisuuksia ja tajusi niiden liittyneen varmaankin aineisiin jotenkin. Ja aina tuli kauhea olo kun muisti jotain uutta. Itsellä ei ole mitään uutta tullut mieleen vähään aikasn ja noita vanhoja kurjia muistikuvia olen märehtinyt jo niin monesti että ehkä ne alkavat vähän menettää tehoaan. Toivottavasti. Ei sillä että haluaisin unohtaa kaikki menneet mutta en haluaisi kantaa mukana näitä esiin pulpahtelevia pahoja fiiliksiä tuottavia muistoja.
Kysyisin (ihan on omankin mietinnän alla ollut) onko sulla mielessä miten voit tietää tulevaisuudessa onko mies selvinpäin vai ei? Itse oon ajatellut että en ehkä sitä heti tajuaiskaan mutta vähitellen varmaan sellaisesta välttelevästä puheesta tai olemuksesta. Jostain epämääräisyydestä, sitä mun mielestä käyttäjän olemus on pullollaan…
Kiva kun kirjoitit ja se herätti itselläkin ajatuksia. Pidä huoli itsestäsi ja pojastasi!
Niin vielä siitä että miten sä pärjäisit buprenorfiinille. Miten tarkoitit ton pohdinnan? Itse en uskoisi moiseen ikinä kykeneväni 
, mä luulen että sen “rakkaussuhteen” katkaisuun pystyy vain käyttäjä itse ja omasta halusta itsensä takia (toki muiden tuesta on apua!), mutta mä en usko siinä olevani motivaatioksi sopiva 
Mutta siis miten tarkoitit tuon?
Mä luulen, että kukaan ei pärjääkkään. Monet narkomaanit sanoo että huume on niiden rakkaus. Esim. Amfetamiinin käyttäjät kertoo kuinka se on heidän ensirakkaus. Valitettavaa että siitä “suhteesta” ei pääse kauheen helpolla irti. Karua.
Aamupäivää!
Tarkoitin juurikin sitä, että onko minusta vastusta buprenorfiinille. Ja myös bentsoille. Tuntui todella helpottavalta eilen ja tänään jutella puhelimessa miehen kanssa kun tuntui olevan ihan järjissään. Se itki, että siksi oli mulle niin hirveä koska vihasi minua siitä että pilasin huumeitten käytön, mutta samasta syystä rakastaa mua enemmän kun ketään ja mitään ikinä. Kertoi myös että on aina ennen sanonut kaikille vaan joojoo, että saa ihmiset pois kimpustaan. Ei ole koskaan aikaisemmin ollut halua oikeasti lopettaa mutta nyt haluaa. Mähän en voi tietää että sanooko se nytkin vaan sen mitä haluan kuulla. Se jää nähtäväksi. Tässä nyt kai kiteytyy se “päivä kerrallaan”. Mä en ole koskaan varsinaisesti pelastanut sitä mistään, mä olen vaan antanut ikäänkuin ehdot millä mun elämässä saa olla mukana ja kannustanut hyviin juttuihin. Nyt on sama juttu, mä en voi hänen puolesta tehdä päätöksiä vaan saa ite valita kuuluuko meidän perheeseen vai ei.
Mietin tuota itsekin, mistä mä tiedän että se ei oo sortunut. Mikään ei oo niin helppoa kun itsensä kusettaminen. Yksi asiaa helpottava juttu on se, että miehellä ei ole mitään kaveriporukkaa missä vetää vaan on tehnyt koko homman kaikilta salaa. Myöskään bentsojen käytöstä ei tiedä kovinkaan moni. Miehen käytös muuttui bupren käytön alkaessa kuin salaman iskusta. Ikinä ennen ei ole kännissä mun aikana riehunut, käynyt kiinni, alkoi laihtumaan rajusti (siksi siitä ei mitään vastusta mulle ole vaikken iso ole itsekään), tuli unettomuutta, oli sosiaalisesti rajoittuneempi, kaikinpuolin vaikutti että mikään ei tunnu miltään. Ennen tykkäsi köllötellä mun kanssa ja jutella. Nyt helpotti sekin, kun se sai mut luulemaan että tää kaikki johtuu jotenkin musta. Ei onneksi johdu. Kyllä tässä on itelläkin peiliin kattomisen paikka, oon myös aika rankasti ruoskinut takasin tästä kaikesta. Puolustuksekseni kuitenkin se, että mistä helvetistä oisin voinut tietää kun en olisi ikinä voinut kuvitella että menee tekemään jotain noin tyhmää ja kuvittelee vielä ettei jää kiinni. Aika tyhjä olo oli kun sain enimmät raivot pihalle ja päin näköä löi se tosiasia että minulle, huumeita inhoavalle (ja varmaan myös pelkäävälle) ihmiselle tehdään jotain näin julmaa. Sitä paskaa on ollut niin kauan mun kodissa enkä mitään oo tajunnut. Eihän se koskaan mitään sekoilukuntoa siitä vetänyt, ainakaan mun nähteni.
Mut onneks apua saa jos sitä haluaa.
Tottakai mä toivon että mies nyt on oikeasti tosissaan ja me jostain saadaan ne voimat nousta tästä ja mennä eteenpäin. En kuitenkaan uskalla odottaa vielä mitään. Tämän myötä olen oppinut, että toki positiivinen ja toiveikas saa ja pitääkin olla mutta se on eri asia kun tosiasioiden kieltäminen. Mä hyväksyn sen että kaikki saattaa mennä ihan päin peetä. Mutta ihan yhtä iso mahdollisuus tässä on että me onnistutaan.
Kiitos teille. Musta tuntuu että henki kulkee taas. Mä myös nukuin ensimmäisen kerran viikkoihin. Heräsin kyllä 2.30 mutta nukahdin uudestaan ja nukuin syvää ja rauhallista unta.
Mulle tuli viime keväänä kauhea kuristava stressin aihe siitä kun (vaikkei mies ollut niin sanonut) ajattelin että mies raitistelee mun takia. Jotenkin se ei tuntunut hyvältä. Liiallinen vastuu. Tuntui, että oli hirttäytymässä jonkjn kohtaloon. Mitä jos jonain päivänä haluaisinkin erota, retkahtaisiko mies ja olisiko se mun vastuulla. Tän jutun takia kysyin sulta mitä tarkoitit että sä olisit aineidenkäytön vastuksena. Ehkä kannattaa joku kerta tarkistaa mieheltä että varmaankin on kyse siitä että hän ihan itsensä takia haluaa raitistua, ei pelkästään sun. Oma mieli alkaa kummasti kehitellä kaikenlaista ja ottaa liikaa vastuuta asioista jotka ei omalle vastuulle kuulu. Ihanaa on jos tietää että mies haluaa olla sun kanssa vapaasta tahdosta eikä raittiuden takaajana ja sä samoin hänen kanssaan siksi että tykkäät hänestä eikä koska haluat pelastaa hänet.
Ihana kuulla Sijaiskärsijä, että voit paremmin. Hyvä myös että miehelläsi on intoa lopettaa. Kaikki kun lähtee aina käyttäjän omasta tahdosta. Päivä kerrallaan. Minusta on ihana kuulla täällä kun käyttäjät tajuaa tilanteenssa ja hankkiutuu hoitoon. Toivon että joku päivä oma miehenikin tajuaisi. No, viimeistään 7.12 karu totuus iskee päin näköä kun häkin ovet heilahtaa. Mulla itselläni on ainankin ollut kauhea shokki miten äkkiä ulkonäöllisesti käyttäjä muuttuu ja laihtuu. Mulle henkilökohtaisesti kaikki ne päivät kun mies on selvinpäin on kun laittaisi rahaa pankkiin. Oon niin mahottoman kiitollinen ja ylpeä niistä päivistä mitkä on lisääntynyt viime aikoina huomattavasti. Toki, radalle kun lähtee niin tietää että viikkoja voi vierähtää. Olen huomannut myös mieheni käytöstä, että ei " kestä" enää valvomista, alkaa riittää jo muutama päivän valvominen kun ennen meni viikkoja… en tiedä onko se hyvä vai huono merkki mutta mä en olen kokenut sen paremmaksi kun ne viikot.
Hei Niin yksin ja muutkin.
Kyllä, laihtuminen on ihan kauheeta katsottavaa. Mun mies painaa varmaan nyt just ja just 60 kun on saanut vähän ruokailusta kiinni. Mä ite oon 55kg eli aika karua kun se käyttää mun kotivaatteita. Onneks mä en kauheesti tykkää mistään hello kittystä 
Kävin kuulemassa suorat sanat a-klinikalla. Mä tiedän että ei saa hyysätä mutta silti mä yllätän itteni vähän väliä hyysäämästä vaikka vaan pahennan sillä asiaa!
Tänään meinasi vähän revetä käsiin. Mies hermostui (viskipaukun innoittamana) että tahallani unohdin tuoda yhen tavaran kaupasta. Eka olin vaan aidosti pahoillani mutta kun se jatko ja jatko niin mun itsehillintä petti ja äsähdin että joo oli se mulla jo kädessä mut musta on niin kivaa kun sä suutut niin aattelin jättää sen kauppaan. Sit jatkukin perus varmalla aiheella "sä et voi sietää mun lapsia "(ihan on herran omaa keksintöä) ja koska en suostu siihen läppään lähtemään mukaan niin “ai osuko arkaan paikkaan” siinä kohtaa alan silmilläni etsimään olematonta kirvestä… No lähdin ostamaan tupakkaa (tän paskan takia alkanut sitäkin taas menemään) ja sit saatiin tilanne rauhotettua.
Eli kun eilen otettiin askel eteen niin tänään otettiin kolme taakse.
Hirveän vaikea saada irrotettua itsensä irti toisesta ihmisestä ja saada se tajuamaan että en mä ole menossa mihinkään. Mä en pysty auttaa jos se roikkuu mun lahkeessa.
Asiasta moottorisahaan:
Mulle tulee välillä hirvittäviä raivon ja vihan tunteita mun miehen vanhempia kohtaan. Miks ne on olleet niin itsekkäitä paskoja ja laittaneet oman pienen poikansa sellaseen kuseen mistä se ei selviä välttämättä koskaan?? Nyt sitten aikuisena yrittää laastaroida rikottua mieltään vähän kyseenalaisin keinoin.
Taas yksi uneton yö edessä. Palataan taas 2.30!!
Saitko nukuttua? Mä olen valvonut ja valvonut tosin olen tenhnyt pelkkiä yövuoroja nyt. Asiat aina kummasti väsyneenä ja varsinkin yöaikaan tuntuu niin paljon pahemmilta… Jos saa kysyä, Mitä sun miehen vanhemmat siis on tehnyt?
Mulla alkaa olla voimat aika loppu mieheni tilanteeseen. Mä en sitä voi pelastaa vaikka kuinka sen haluisin tehdä. Olen myös usein nostanut kortin " Piri vai minä, molempia et voi saada", mut silti mä annan sille mahdollisuuden tulla kotiin selvinpäin… eli käytännössä se saa silti mut ja pirin kun tietää etten hylkää. En oikein tiedä miten toimin. Toivon että kolme viikkoa menisi pian ja se lähtisi sinne istumaan. Siellä voi pienessä sellissä miettiä pirikitkuissaan mitä on tullut vuosien varrella touhuttua ja miten on hajottanut oman pään ja mielen sekä meidän muun perheen. Ilkeää, eikö?
En tiedä tuosta Subutexin käytöstä paljoakaan, piikittikö miehesi sitä vai? Millaisia vieroitusoireita siitä tulee? Ylipäätänsä käyttäjien vierotusoireet on kauheeta katsottavaa, ainankin ne mitä olen nähnyt mitä piri tekee, se romuttaa ihmisen niin helvetin pahasti henkisesti. En tiedä onko mieheni oikeastaan siihen piriin niin koukussa vai siihen piikittämiseen. Välilläå myöntää ongelmansa ja välillä ei. Radalla ku on niin " ei ole mitään ongelmaa" … Kunpa löytäisi kultaisen keskitien miten toimia. Voimia Sinne!
Hei Sijaiskärsijä ja NiinYksin
Ihan lämpimästi suosittelen hakemaan apua itsellenne.
Älkää jääkö ja alistuko siihen tilanteeseen missä nyt elätte.
Jos paikkakunnallanne kokoontuu Vertaistukiryhmä huumeiden käyttäjän läheisille, menkää
vaikka kuuntelemaan. Siellä ei välttämättä tarvitse itse puhua.
Aiheesta on kirjoitettu paljon kirjoja. Päihdelinkin sivulla on linkkisivu, kirjallisuusvinkit
sieltä löytyy alan ammattilaistenkin kirjoittamia kirjoja. Lukekaa ja
hankkikaa mahdollisimman paljon monipuolista tietoa huume ja läheisriippuvuudesta.
Läheinen harvoin saa käyttäjää raitistumaan, mutta oman toiminnan muuttaminen
auttaa sekä itseä että käyttäjää parempaan alkuun.
On opittava luomaan tiukat rajat käyttäjän suhteen ja ennenkaikkea opittava
oman itsensä arvostaminen.
Tämä kaikki on helpompaa jos taustalla on tukea ja tietoa.
Täällä Vilpolassa on paljon kirjoituksia aiheesta, kannattaa selata.
Huumeiden käyttö johtaa hyvin nopeasti riippuvuuteen ja voidaan puhua jo sairaudesta.
Sairas ihminen tarvitsee alan ammattilaisen hoitoa, läheinen ei voi olla se alan ammattilainen.
Tukea voi silloin kun toinen aidosti haluaa lähteä toipumisen tielle.
Jos perheessä on lapsia, pelonsekainen tilanne päivästä toiseen
vaarantaa myös heidän kasvuympäristönsä.
Voimia teille kummallekkin ja jatkakaa kirjoittelua täällä Vilpolassa, se on myös
vertaistukea parhaimmillaan
Terv. Ohjaaja Kerttu
Hei sijaiskärsijä! Miten teillä menee? Miten jaksat?