Huumelapsen pitkä tie ei anna armoa

En ole käynyt aikoihin täällä Vilpolassa. Oli niin masentavaa, kun kahden aktiiviäidin lapset kuolivat. Olin jo unohtanut salasananikin ja piti pyytää uusi. Nyt kun uudestaan olen hiukan selannut näitä kirjoituksia, huomaan, että taas yksi kuolema - Jeanin poika! Voi ei! Jean, olen niin pahoillani puolestasi. Miksi tämä menee aina näin? Aina samaa kaavaa! Aina vain huonompaan!

Pelkään, että minun poikani vuoro tulee seuraavaksi. Huumelapsen tie on näköjään niin samaa kaavaa toistava. Ensin tupakka, viina ja kannabis 14-15 -vuotiaana. Mikäli se ei jää siihen, on suunta ja kaava ja jopa aikataulu on niin sama. Seuraavana tulevat lääkekokeilut, ekstaasi ja muu vastaava. Sitten jo parikymppisenä piikitetään piriä. Lopulta ollaan opiaattiriippuvaisia ja odotetaan korvaushoitoa ennen kuin ollaan edes läheskään kolmekymppisiä. Ellei matka ole sitten katkennut jo aiemmin.

Välillä voi näyttää, kuin olisi toivoa paremmasta. Niin meilläkin, kun poika lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Sitten tulee kuitenkin takapakkeja. Tai voi olla, ettei niin hyvin edes välillä ole mennytkään, äidille ei kaikkea kerrota. Nyt poika on kuitenkin myöntänyt olevansa opiaattiriippuvainen. Se on ollut minulle taas yksi shokkijärkytys, vaikka olin arvellutkin jo pitempään näin asian olevan. Poika yritti laitosvieroitusta, mutta keskeytti. Ei pystynyt siihen. Hän oli tosi pettynyt itseensä. Nyt hän toivoo pääsevänsä korvaushoitojonoon. Kaikki samanikäiset ”kaverit” kuulemma ovat jo joko korvauksessa tai jonossa. Elleivät ole kuolleet. Huonossa kunnossa poika on. Koulu on tietysti keskeytynyt. Pelkään ihan oikeasti, miten tässä käy. Jaksaako hän korvaushoitoon saakka? Ja pysyykö hän sitten siinä, jos sinne asti pääsee?

Itsekin olen huonossa jamassa. Olen sairaslomalla masennuksen vuoksi. Ei auta enää lääkkeet eikä terapia. En jaksaisi nousta aamuisin ylös. Työhön ei ole enää mitään mielenkiintoa, vaikka juuri se on tähän asti pitänyt minut elämässä kiinni. Miksi ihmiselle annetaan tällainen taakka? 13 vuoden stressi, pelko ja ahdistus! Ja jatkuu aina vaan.

Välillä ajattelen, että olispa tämä vihdoin ohi. Tarkoitan siis siten, kuin A:n äidillä, Zurussalla ja Jeanilla. Mutta ei se taida helpottaa sittenkään. Ehkä on vieläkin pahempaa sitten.

Olen monta kertaa miettinyt, mitä muille Vilpolassa alkuaikoina kirjoitelleille kuuluu, Senjamilenalle, Petunialle, Tumatille ja muille. Tekään ette ole tainneet jaksaa enää täällä käydä.

Koko tämän pitkän tien ajan minulle on sanottu, että aina pitää toivoa ja uskoa. Miksi pitää, onko siinä järkeä? Kun kuitenkin se menee näin. Saman kaavan mukaan, vaikka mitä tekisi.

Ei se lapsen kuolemakaan mitään muuta. Tietenkin se kauhu siitä, mitä koko ajan alitajuisesti pelkää, on nyt poissa, mutta samat asiat pyörii mielessä yötä päivää: miksi en silloin ymmärtänyt, miksi en silloin tehnyt niin tai näin… miksi… Mikään ei tunnu pyyhkivän mielestä niitä pitkiä, ahdistavia kuolemaa edeltäviä vuosia. Ne on kuin tatuoitu muistiin,ja muistot pullahtavat esiin jokaisessa kadunkulmassa, jossa olen joskus pojan tavannut, tai jopa vain ajatellut häntä. Aivankuin koko maailma olisi merkitty tuskallisilla muistoilla. Onnellisia aikoja lapsen kanssa ei muista. Miettii, onko sellaisia koskaan ollutkaan, vaan olenko jo lapsen syntymästä asti kulkenut vääjäämättömästi tähän, minä kaikkeen syyllinen. Syyllisyyttä ei saa pestyä mielestään.
Ja aina ajattelee, jospa poika eläisi, ja osaisinkin kuitenkin auttaa häntä jollain tavalla… mielessä on se, että kun on elämää, on toivoa. Nyt on vain nimikyltti muistolehdossa. Vieläkin ihmettelen,miten voi olla näin, että se on ainoa,mitä pojastani on jäljellä.

Kyllä se tavallaan voisi olla helpotuskin, se kuolema. Kun pelkäsin sitä ja odotin pahinta, olin koko ajan ihan sydänkohtauksen partaalla. Kauhu oli toddellista ja jokaisessa puhelimen pirinässä läsnä. Kun odotettu ja pahin sitten tapahtui, se oli eräänlainen piste. Nyt se on tapahtunut, nyt se on ohi. Odotus on päättynyt ja se minkä tiesin tulevaksi, tuli.

Nurthuring mother, ymmärrän paremmin kuin hyvin, miksi pidit taukoa Vilpolasta. Näet meidän kohtalomme vääjäämättä lähestyvän sinuakin, mutta ei se niin ole. Paljon mahdollista, toki, mutta kyllä toiset myös selviytyvät. Uskon kuitenkin, että kuoleman mahdollisuuden tiedostaminen valmistaa pahimpaan ja helpottaa toipumista, jos se arpa kohdalle käy. Ihmeellistä on se, että vaikka näin tuhon lähestyvän vääjäämättä, kuolema tuli kuitenkin ihan puskan takaa. Toistuvasti tuli ajatus; onko tämä totta, miten tämä on mahdollista? Miten käsittämätöntä lapsen kuolema vaikkapa liikenneonnettomuudessa täytyy olla, kun ei ole kuolemaa osannut edes ajatella.

Sinä olet sen mahdollisuuden kanssa elänyt jo 13 vuotta. Ei ihme, että olet väsynyt ja sairaslomalla. Ihme, että olet jaksanut. Ehkä kuitenkin Vilpola voi vielä auttaa sinua. Tiedät ainakin, että et ole yksin. Ehkä ne muutkin äidit palaavat tänne, pelästyivät vain, kun Zurussan poika ja minun tyttäreni kuolivat niin peräkkäin.

Voi miten kirjoituksesi koskee, Nurturing Mother. Ehkä eniten tuo, että välillä näyttää, kuin olisi toivoa paremmasta. Minä ainakin tunnistan sen niin hyvin. Pienimmänkin positiivisen asian halusin tulkita toivoksi: ehkä nyt on joku muutos tapahtumassa! Ja kuinka paljon poikani toisaalta halusi salata oman elämänsä todellisuuden ja samalla suojella minua, äitiään - ja kuitenkin, varsinkin viimeisen vuoden aikana, hänellä oli myös suuri tarve voida kertoa, yrittää jotenkin kuvailla sekä minulle että sisarilleen millaista huumemaailmassa eläminen oikeasti on. Miten toivotonta, miten monimutakaista ja samalla vain yhteen asiaan keskittynyttä. Minun rakas poikani.

Me olemme varmaankin kaikki jossain vaiheessa toivoneet - ja pelästyneet toivettamme - että loppuisi tämä pelkääminen. Ei se lopu, ei edes kuolemaan.

Miksi pitää jaksaa toivoa? Ehkä siksi, että se on elämän perusedellytys. Elämä jatkuu, koska sen on jatkuttava. Sinulle, Nurtring Mother, tekee mieli väsymyksestäsi huolimatta sanoa, että kaikki eivät tuhoudu. Ihmeitäkin tapahtuu. Ehkä juuri sinun ja lapsesi kohdalla on ihmeen paikka. Voi miten toivon, että voisin auttaa sinua.

Kiitos Zurussa, A:n äiti ja Jean, kun vastasitte minulle. Nuo mitä kirjoitatte, on niin aitoja ja koettuja ajatuksia. Ei mitään sanahelinää tai hyväksi tarkoitettuja tuen ilmaisuja, joita kuulee ihmisiltä, jotka eivät asiasta tiedä mitään. Nuo ajatuksenne ovat minulle tuttuja jo nyt, vaikka poika ei ole edes kuollut. Minäkään en esimerkiksi oikein muista enää onnellista aikaa pojan kanssa. On tullut niin paljon uusia ikäviä muistoja näiden 13 vuoden aikana. Aika paljon minunkin poikani on kertonut huumemaailmasta, mutta ei varmaan pahimpia juttuja. Enkä niitä halua kuullakaan. Sen hän itse kertoi, että vastikään katkoyrityksen aikana monet kamapäissä koetut kauheudet olivat tulvineet väkisin hänen mieleensä, erityisesti yöllä, kun hän yritti nukkua. Syyllisyysteemaa käyn vieläkin läpi terapiassa. Onneksi terapeuttini ei edusta sitä suuntaa, että äiti on syypää kaikkiin lapsen ongelmiin.

Kiitos kun jaksatte vieläkin kirjoittaa tänne Vilpolaan. Kiitos tuestanne! Jaksamista teillekin!

Nurturing Mother,kun luin kertomustasi, se oli kuin omastani. Samanlainen kaava poikani kanssa. On kyllä käynyt korvaushoidonkin läpi, lopetti sen itsekseen, oli liian sitovaa:(,hänen mielestään. Tällähetkellä yrittää pysyä erossa “kovista” huumeista. Jokainen päivä on taistelua. Itse olen niin väsynyt, että tuskin jaksan hengittää. Neuvoja on tullut kaikenlaisia näiden vuosien aikana, useimmiten että elä omaa elämääsi ja unohda poikasi, kun on tuollainen! En voi koska on minun rakas lapsi. Vertaistukea ei tällä paikkakunnalla saa. Kirjauduin nyt tänne ensimmäistä kertaa:) Jostain sain sen verran voimia:)

Tervetuloa surulliseen joukkoomme, sannuh! Olen itse saanut paljon apua vertaistuesta, aluksi IH-ryhmissä ja sitten täällä Vilpolassa. Juuri tällä foorumilla olen saanut ehkä aidointa empatiaa ja tukea toisilta äideiltä (ja joiltain isiltäkin). Lisäksi olen saanut täällä paljon apua ja tietoa kokemusasiantuntijoilta - entisiltä huumeiden käyttäjiltä - erityisesti korvaushoidossa olevalta nimimerkki Malibulta. Luepa hänen kirjoituksiaan ja kommenttejaan Vilpolan alkusivuilta. Niitä löytyy äitien aloittamien ketjujen sisältä, joutuu vähän etsimään. Nyt käyn toista vuotta yksilöpsykoterapiassa, siellä voi pureutua vielä henkilökohtaisempiin asioihin. Lisäksi on pari hyvää ystävää, joiden kanssa voi puhua ja joilta saa empatiaa ja tukea tarvittaessa. Ystäviä en halua kuitenkaan kuormittaa liikaa; on nykyään oikeastaan parempikin, että heidän kanssaan puhutaan ihan muusta ja puuhataan jotain muuta. On myös tärkeää, ettei ryve liikaa näissä syövereissä! Välillä tulee kuitenkin näitä kunnon masisvaiheita, ne liittyy yleensä aina pojan tilanteen huononemiseen. Lisäksi silloin (kuten esim. nyt) saattaa olla jotain työpaineita tai muuta stressiä yhtä aikaa. Jos asut niin pienellä paikkakunnalla, ettei esim. vertaistukiryhmiä ole, kannattaa purkaa tuntemuksiaan täällä Vilpolassa. Huomaat, että niin moni muu on samassa veneessä.

Jaksamista ja voimia sinulle!

Hei Ystävät!

Olen ollut minäkin pitkään poissa täältä, koska on tuntunut, ettei mitään uutta sanottavaa ole ja suuri osa vanhoista aktiivisista äideistäkin on poissa.

Nurturing Mother, olen ajatellut, että varmaankin sinun pojallasi on lähtenyt menemään paremmin, kun sinua ei ole täällä näkynyt. Miten surullinen olen, kun nyt kuulen, että asia onkin päin vastoin.

Jean, olen niin pahoillani. Sinä et enää hae epätoivolla niitä hyviä merkkejä, joita me kaikki ihan viimeiseen asti haluamme lapsistamme löytää. Kaikenlaisia epätoivoisia toivon merkkejä, toivoa paremmasta. Olen niin pahoillani.

Olen niin kaivannut teitä. A:n äiti sinun mustaa huumoriasi, onko sitä enää jäljellä? Nurturing Mother, kaikkia viisaita sanojasi.

Minulle ei kuulu mitään uutta eli ei siis hyvää. Poika jatkaa samaan malliin. Vuoden verran oli tyttöystävä kuvioissa ja jonkinlaista toivoa siinä elättelin, mutta mennyttä nyt sekin. Hyvä, että tyttöparka hengissä selvisi siitä karusellista. Poika odottelee taas käräjäoikeutta, omien sanojensa mukaan varma linnatuomio tulossa. Sitä odottelen minäkin, tuntuu että se on ainoa käänteen mahdollisuus tässä.

Itse jaksan kyllä yllättävänkin hyvin. Oon saanut vakituisen työpaikan ja tykkään hirmusti siitä. Syksyllä kävin muutamat kerrat juttelemassa ammattiauttajalle, kun pojalla meni niin käsittämättömän lujaa ja tyttöystävän henki oli vaakalaudalla. Sain niistä keskusteluista voimaa ja uskoa itseeni. Ja sittenhän mulla on nää nuoremmat lapset, joiden takia ja ansiosta vaan jaksan aina uuteen päivään.

Voimia meille rakkaat, me ollaan aikamoisia pakkauksia kuitenkin <3

No ei sitten kuulu, Senjamilena, sieltäkään kovin hyvää. Mäkin muuten ajattelin, että ehkä sun pojalla menee jo paremmin. Miten tässä ei vieläkään ole oppinut, ettei tuosta taudista niin vaan parannuta! Että ennuste on yleensä huono! Ei me vaan haluta uskoa realiteetteja, vaikka ympärillä nähdään ja kuullaan surullisia tarinoita. Heti herää toivon kipinöitä, kun jotain pientäkin tapahtuu. Toki tyttöystävän (tai poikaystävän) kanssa elämä on varmaan hiukan helpompaa kuin ihan yksin. Ja silloin huumelapsessammekin saattaa näkyä pieniä muutoksia parempaan. Vuosien aikana meillä on ruvettu menemään tuossakin asiassa alaspäin, tyttöystävien taso on selvästi laskenut. Ja ikä nuorentunut! Voi nuoria tyttöparkoja!

Eipä tässä osaa neuvoa mitenkään uusia tulokkaitakaan, siis teitä, joiden lapsi vasta pössyttelee pilveä. Kaikki mahdollinen on tehty ja yritetty auttaa monin tavoin vuosien aikana. Jotkut meistä taas ovat uskaltaneet ottaa alun jälkeen hyvinkin tiukan linjan, mutta ei ole sekään tutntunut auttavan sen paremmin. Oman elämän eläminen ei kuitenkaan ole pahitteeksi. Keskittyminen omaan työhön, ystäviin ja hyvinvointiin on ainoa, mitä voin suositella. Hyvä Senjamilena, että olet itse nyt paremmassa kunnossa! Siitä huolimatta voi itselle tulla takapakkeja, kuten minulle on käynyt. Mutta enköhän tästä taas vähitellen nouse.

Yritetään jaksaa siskot!

Helpottavaa lukea teidän tarinoita ja tuntemuksia (vaikka en kellekkään toivo), mutta kun itse samassa tilanteessa äitinä. Minulla yksi tuttava äiti jolla sama tilanne. Muita kontakteja ei ole näinä 8 vuoden aikana ollut. Kun oppisi elämään omaa elämää edes hetkittäin ettei ajattelisi poikaa, miten pärjää. Soittaa melkein jokapäivä apua johonkin, millon kyytiä, rahaa,ruokaa jne. Ruokaa toki vien, mutta rahaa en anna. Ei voi hyvillä mielin lähteä minnekkään edes viikonlopuksi, ennen kun on kantanut ruokaa jääkaapin täyteen 25 vuotiaalle lapselle, joka ei ota apua vastaan enää mistään muualta kun minulta. Nyt on alkanut saamaan epileptisiä kohtauksia, eli lisää pelkoa millon on hengetön kun sinne menee. Mielellään en ota häntä kovin usein luokseni, siksi että on todella ahdistavaa katsoa tuskaista olemusta…siinä ahdistuu itsekin lisää:(

En ole minäkään kirjoitellut.

Jos katsoo taaksepäin vähän, niin poikani oli yliannostuksen takia teholla viime heinäkuussa. Syksyllä sitten muutti isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Mutta siitä ei tullut mitään. Lokakuun lopussa psykoosissa vietiin psykiatriselle osastolle. Siellä oli jouluun asti ja sen jälkeen avohoidossa.

Meidän tunteet sen jälkeen ovat vaihdelleet pettymyksen ja toivon välillä. Hän käy mielenterveyspuolella, nuorten päihdepalveluissa ja lisäksi vielä nuorten tukitalolla. Joten auttajia kyllä löytyy.

Olantsapiinia meni psykoosin hoitoon ja sen uusiutumisen estämiseen. Lisäksi mirtazapin. Joten välillä kotona käydessään vain nukkui, nousi välillä jääkaapille, ei puhunut mitään ja meni takas nukkumaan.

Nyt olin viikko sitten hoitoneuvottelussa mukana ja lääkäri suostui pienentämään annosta ja samalla hintakin laski 80 eurosta kuukaudessa 8 euroon kahdessa kuussa.
Tosin poika oli sanonut viimeksi äidilleen että hän lopettaa sen kokonaan. Mikä minusta oli huono juttu kun kuulin lääkärin niin hyvin perustelevan sen tarpeen ja hyödyt.

Hän kävi 4 viikkoa jonkinlaisessa terapiatyössä. Viime viikolla olisi pitänyt aloittaa harjoittelu työmarkkinatuella ja 9 euron/pv kannustusrahalla. Sain yhteyden häneen torstaina ja kertoi että ei jaksanutkaan mennä mutta menee ensi maanantaista alkaen.

Annoin rahaa viime viikonloppuna tiettyjen asioiden hoitoon. Ei ollut hoitanut, mutta rahat oli menneet. Ja suuttui puhelimessa minulle kun kysyin että mihin.

Hänellä oli myös häätö päällä asunnostaan mutta tukitalo selvitti asiaa. Minä maksoin sen laskun ja nyt saa asua siihen asti että kesäkuussa talo menee remonttiin.

Ensi viikolla on käräjät täällä. Ei anna minun lukea syytekirjelmää tai haastehakemusta vai mikä sen nimi on. Mutta sanoo että syytetään muuntohuumeiden hallussapidosta ja tilaamisesta netistä, sekä lääkerikoksesta. Itse epäilen että on muutakin kun viime vuonna kahteen kertaan näimme hänellä tosi ison tukun rahaa.

Se jäi sanomatta, että nyt tuntuu, että poika vedättää meitä.

Lääkärillekin kertoi kuinka ei käytä mitään, harvakseltaan vain alkoholia.

Ja raha-asioista ei tarkkaan kerro. Silti on minulla maksattanut tuon lääkkeenkin.

Enkä edelleenkään ole päässyt käymään hänen asunnossaan

Kyllähän tuo todella ikävästi kuulostaa siltä, että sinua vedätetään pahan kerran top rankin. Olen joskus kauan sitten lukenut jotain pojastasi, mutta en taida enää muistaa. Mutta kaikki tuo, mitä nyt kerrot on hyvin, hyvin huolestuttavaa.

Onko poikasi alaikäinen? Ihmettelen miksi maksat hänen elämistään ja annat rahaa. Kaikki se on aivan suoraa käytön mahdollistamista. Jos pojalla on nälkä, kutsu syömään tai mene ruokakauppaan, mutta älä anna rahaa. Mihinkään tarkoitukseen. Älä maksa laskuja, älä osta mitään kallista, jonka voi myydä. Nämä ovat niitä ikäviä tosiasioita joihin jokainen huumenuoren vanhempi törmää. Ja joka on pystyttävä tekemään, vaikka se tuntuu kuinka pahalta.

Me vanhemmat tekisimme mitä tahansa, voidaksemme pelastaa lapsemme huumemaailmalta. Emme kuitenkaan voi elää lapsen puolesta. Auttamalla väärällä tavalla voimme kuitenkin pahentaa tilannetta.

Ei ole enää alaikäinen. Täyttää 22 v.

Ja toki tiedämme nuo raha-asiat mutta kai sitä niin uskoo ja toivoo.

Minä olen päättänyt että autan poikaani vain ruokakaupassa käymällä ja saa tulla kotiin syömään ja yöksikin jos on selvänä. Myös se tärkeää että vuokra tulee hoidettua, että kämppä ees pysys. Vedättää osaavat, mutta yritetään pysyä tiukkoina, muuten ollaan pohjattomia kaivoja, mulla ainakaan ei edes riitä rahat omaan elämiseen jos aina antaisin mitä herra pyytää.

Minun poika antaa onneksi käydä asunnollaan. Tänään viimeksi kävin, siellä siistiäkin tälläkertaa:) Tälläset pienet asiat auttaa ainakin minua jaksamaan.

Auttaminen ja tien tasoittamisen tarve on meissä vanhemmissa kovin voimakkaana. Varsinkin, kun näemme, että lapsen elämä on vaikeaa. Muistan itse käyneeni pitkän sisäisen keskustelun, kun ymmärsin, että rahaa pojalle ei voi antaa, ei mihinkään tarkoitukseen. Olisi ollut niin paljon helpompaa - itselle - antaa se muutama kymppi tai maksaa joku lasku. On tuskallista nähdä lapsen/nuoren ahdinko ja mukava ajatella, että voin helpottaa sitä rahalla. Kyse oli siis minun mukavuudestani, minun hankalista tunteistani.

Kyllä huumenuoret ymmärtävät, miksi he eivät saa rahaa tai taloudellista apua. Eiväthän he tyhmiä ole.

Omat ajatuksensa ja tunteensa on uskallettava kertoa lapselle.

Minä olen aikoinani ostanut pojalleni ruokaa, vaatteita, maksanut jonkun laskunkin. Enkä kadu jälkeenpäin mitään. Miten ihminen voi ajatella itseään ihmiseksi, jos lähimmät pitävät häntä vain sontakasana, jonka on parasta kaatopaikalla pysyäkin. Päihdeongelma on todellisuudessa neurobiologinen, biologisgeneettinen keskushermostosairaus, sanoo eräässä artikkelissa Mika Arramies. Periytyvyyttä hän vertaa kakkostyypin diabetekseen. Hän puhuu artikkelissa alkoholismista, mutta ihan samaa juurtahan on huumeongelmakin. Minä en ole käyttänyt alkoholia, sen enempää kuin tupakkaakaan, mutta tiedän, että minun suvustani poika on päihdegeeninsä perinyt. En minä voinut häntä pitää itseäni alempana ja vaatia, että näyttäytyy vasta kun on ongelmansa selvittänyt. Pelkkää ahdistustahan se lapsen elämän katseleminen on ollut, mutta on sentään jäänyt joitakin hyviä hetkiäkin. Joitakin ilonhetkiäkin olen voinut hänelle antaa. Muistan aina kuinka poikani ahdistuksissaan huusi: "Miksi olet tällaisen paskakasan synnyttänyt ! ". Kyllä se narkki tietää tasan tarkkaan, mihin hänet yhteiskunta on lokeroinut.

Kiitos että kommentoitte tuohon rahan antamiseen. Vaikka zurussa ja Jean olittekin vähän eri mieltä niin molemmat tuntuivat minusta ihan hyviltä :slight_smile:

Periaatteessa emme ole antaneet rahaa. Mutta syksyllä kun hän joutui sinne hoitoon niin olemme joustaneet periaatteestamme. Sinne sairaalaan ostimme piirustustarvikkeita ja -välineitä useamman satasen edestä. Näin yritimme senkin avulla saada hänet kokemaan olo siellä hyödylliseksi eikä kauheasti kapinoisi sitä pakkohoitoa vastaan.

Nyt keväällä olemme maksaneet hänen käyntinsä kotipaikkakunnalla (asuu siis kolmen tunnin junamatkan päässä), SItten olemme maksaneet ne lääkkeet. Ja nyt annoin rahaa että saa uudistettua tuon väliaikaisen ajokortin, kun sekin meni tässä vanhaksi.

Niin, ja sitten se häätöpäätös saatiin purettua kun maksoin sen vuokrahomman.

Olemme kuitenkin koko kevään eläneet siinä uskossa ja luulossa että hän ei käytä mitään. Eikä mikään ole siihen kyllä viitannutkaan. Vasta nyt viime viikolla aloimme epäillä, kun ei mennyt sinne työharjoitteluun ja torstain jälkeen ei ole puhelinkaan ollut päällä.

Niin monet vanhemmat maksavat “kunnon” lastensa menoja, niin etteivät itse perässä pysy, ostetaan autot, maksetaan ulkomaan matkat ja muut lapselle, jolla on omat hyvät tulotkin, siksi olen aina ajatellut, että minullakin on ollut sentään mahdollisuus antaa ruokaa ja puuttuvat vaatteet, auttaa joskus muutenkin, vaikkei perillinen ollutkaan niitä, joilla voi vanhempi kehuskella. En ole koskaan uskonut, että yksikseen kadulle heitettynä narkomaanilla pää selkenee. Jonkunlainen usko elämään täytyy ihmisen saada, jotta voi koettaa muuttaa olotilaansa. Olen seurannut joitakin poikani kavereita, joita koti on katsonut koko ajan perään, ja on moni selvinnyt ihan työelämään, hitaasti mutta varmasti,välillä on tietenkin tullut takapakkia ja vanhempien tuskastumista, mutta lopussa on se kuuluisa kiitos seisonut. Voihan tietenkin olla, että päihteisiin sortuneet ovat erilaisia, toinen nousee eri tavalla alhostaan.
Huumeongelmaisethan ovat jotenkin koko yhteiskunnan vihoviimeisintä alalajia, sehän näkyy kaikessa. Jos alkaa ajatella, että huumenuori on vain sairas ihminen, ei saatanan tänne loihtima peto ( vaikka joskus on niinkin kiukuissaan ajatellut ), niin voi ottaa jonkinlaisen etäisyyden asiaan, ja punnita omaa auttamistaankin eri tavalla.

En usko, että olemme oikeastaan eri mieltä zurussan kanssa.

Sen jälkeen, kun (viisitoista vuotta sitten) ymmärsin, että kaikki raha, minkä poika jostain saa, menee päihteisiin, olen tasapainoillut auttamisen ja käytön mahdollistamisen rajapinnoilla. Joka syksy säiden viiletessä olen ahdistunut pohtiessani onko lapsella riittävästi lämpimiä vaatteita, joka kerta tavattuamme ollut pohjattoman huolissani langanlaihan lapsen ruuasta. Mutta myös joka kerran, kun poika on soittanut ja kertonut, että sossun avustus on tulossa ja rahat loppu ja pariksi päiväksi tarvitsisi ruokaa, olen kaupassa käynnin jälkeen miettinyt, teinkö tuon itseni vai lapseni takia. Sillä tiesin hyvin, että ilman päihteitä/huumeita poika olisi pärjännyt ihan hyvin. Joululahjaksi tarpeellisia vaatteita, syntymäpäiväksi käytetty pesukone, tavatessa ruokakauppakäynti, muuttoapua, takuuvuokraa, huonekaluja, mitä kaikkea… Tätähän se oli.

Pojan kuoleman jälkeen on paljastunut millä tavoin rahaa huumeisiin on saatu. Paljon.

Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kun ajattelen poikaani. En suostu luokittelemaan lastani yhteiskunnan pohjasakaksi, hylkiöksi, ongelmaksi. Hän oli - ja on - minulle rakas lapsi, jota olisi auttanut millä tahansa tavalla. Jos vain olisin voinut.