huumeet vie poikani

Minun on pakko kirjoittaa tänne, onneksi löysin tämän paikan,20 v poikani on kovaa vauhtia tuhoamassa elämäänsä tai on jo melko pohjalla.Itse en tiedä huumeista mitään, eikä mieskään,me emme edes polta, eikä alkoholi ole meillä ongelma.Poika on asunut omillaan n 2 vuotta, ei kerro asioistaan ,vastaa harvoin puhelimeen,me emme ole saaneet enää pitkiin aikoihin tulla sisälle yms.Hasiksen poltolla kaikki alkoi,nyt hän on laihtunut hirveästi, sain kuulla että hän käyttää suonensisäisiä huumeita,asunnosta sai häädön, vaikka ollaan annettu rahaa vuokraan, ruokaan ja muutenkin.Majailee kavereiden nurkissa.kotiin en voi häntä ottaa tuossa kunnossa,ehdotin hänelle hoitoonmenoa,jos hän tulisi kotiin elämämme olisi hirveän levotonta öin ja päivin ,saisi pelätä että kaikki varastetaan,poliisi, ulosottomies ja huumevelkojat olisi oven takana.Meillä on häntä nuorempia sisaruksia, joilla on asiat hyvin, on pakko suojella heitä.Rakastamme poikaamme, mutta tuntuu että emme voi auttaa,pelkään aina kun puhelin soi mistä soitetaan ja miten tämä päättyy…Kuolemanviestiä pelkään.Sukulaiset ei tästä oikein tiedä,pelkään aina ihmisten kyselyjä pojasta, en pysty puhumaan asiasta oikein kenellekkään, olen ajatellut että menis johonkin tukiryhmään,että itse jaksais eteenpäin, syyllistän itseni, vaikka tiedän että kaikki ei johdu vanhemmista,isovanhemmat on niin vanhoja että heitä pitää suojella tältä.Poika on kuin luuranko,ei ole työtä ei mitään,toivon että tulisi vaikka uskoon ja sitä kautta raitistuisi.Puheet on kyllä niin että hänellä on kaikki hyvin jne.

Hei huolta täynnä!

Ihan ensin täytyy sanoa, että se tukiryhmä mitä tarvitset on al-anon. Lisää tietoa ja kokoontumispaikkoja löydät sivulta www.al-anon.fi. Sieltä voit katsoa omaa paikkauntaasi lähellä olevan ryhmän.

Olen elänyt narkomaanin kanssa samassa taloudessa ja voin sanoa, että minulle se ainakin oli mahdotonta. Ja varsinkin jos teillä kotona asuu vielä nuorempia lapsia, teidän velvollisuutenne todellakin on suojella heitä tältä isommalta.

Lisäksi rahan antaminen tai asunnon hankkiminen ei auta poikaa lainkaan. Al-anonissa opit suhtautumaan oikein ja saaat lisää tietoa päihdesairudesta. Siellä sinun ei tarvitse hävetä, koska siellä on muita ihmisiä, joiden läheinen on alkoholisti tai narkomaani. Siellä sinun hätäsi ymmärretään, koska siellä olevat ihmiset ovat kokeneet samaa. He puhuvat samaa kieltä kanssasi.

Voin vain kuvitella kuinka raskasta on, kun päihdesairas läheinen onkin oma lapsi. Minulla se oli puoliso. Mutta siitä huolimatta lapsesi on lain mukaan aikuinen ja hänen on pakko tehdä omat ratkaisunsa, sinä et voi sille mitään. Sinä voit keskittyä olennaiseen. Mielestäni tällä hetkellä olennaista on itsesi ja lopun perheesi hoitaminen. Teitä pitää suojella, koska päihdesairas sairastuttaa läheisiään myös.

Paljon voimia sinulle ja toivon sydämestäni, että löydät al-anoniin. Minua se auttoi.

Hei,voisit vaikkapa soittaa Vapaaksi huumeista Ry:hyn ja kertoa tilanteestasi neuvoja kysyen.On myös Nimettömät narkomaanit- niminen paikka josta saa tukea ja vertaisryhmiäkin on.Olisiko poikasi mahdollista lähteä sinne kanssasi juttelemaan tilanteestaan?Siellä voisitte yhdessä miettiä tuki ja hoitomahdollisuuksia.Sekin olisi jo hyvä jos hän voisi käydä jossain(esim.jommassa kummassa noista paikoista) kartoittamassa tilannettaan.Voit myös kysyä tästä päihdelinkin: kysy neuvoa asiantuntijalta,siihen löytyy tästä päihdelinkin etusivulta tarkemmat ohjeet.

Hei huolta täynnä,

myös tuolla “Ei rahaa narkkarille”-keskustelussa me vastaavanlaisessa tilanteessa olevat äidit olemme jakaneet tunteitamme ja kokemuksiamme. Itsekin koin helpotusta, kun luin muiden ja varsinkin narkin äidin kirjoituksia ihan keskustelun alkusivuilta lähtien. Myös (entisten) päihteidenkäyttäjien avoimista kertomuksista olen löytänyt suurta viisautta nähdä oman lapsen ongelmat toisin silmin.

Toivon sulle voimaa, rohkeutta, viisautta ja jaksamista.

23-vuotias poikamme “paljastui” huumeiden käyttäjäksi joulun aikoihin. Olimme tosin jo aikaisemmin epäilleet asiaa. Hän laihtui silmissä, rahaa ei ollut koskaan, vaikka vielä tuolloin kävi töissä, oli ärtyinen jne. Työpaikka jäi uuden vuoden tietämillä ja nyt enää hyvin harvoin saamme häneen yhteyttä. Puhelimeen hän ei vastaa, viesteihin silloin tällöin. Emme tiedä miten hän rahoittaa elämäänsä. Epäilys on rikoksista ja ehkä uhkaavasta vankeustuomiosta.
Elämämme kotona kahden alaikäisen lapsen kanssa on tosi raskasta. Töihin jaksamme mieheni kanssa juuri ja juuri raahautua. Aamuyöt ja aamut ovat painajaismaisia.Lääkkeisiin olemme molemmat joutuneet turvautumaan. Huolien taakka tuntuu liian painavalta. Kertokaa miten narkomaanin nuoremmat sisarukset selviävät? Miten heitä voisi auttaa?Nuorimmat lapsemme ovat 12- ja 16 - vuotiaita, ja tällä hetkellä heillä menee ihan hyvin. Myös vanhemmat sisarukset, 20- ja 26-vuotiaat ovat melko ymmällä, puhumattakaan isovanhemmista?

Suosittelen: al-anon.fi/ kannattaa kysellä onko paikkakunnallanne nar-anon ryhmiä. Nämä ovat päihderiippuvaisten läheisille tarkoitettuja vertaistukiryhmiä. Ei kannata pelätä, että jospa siellä sattuu olemaan tuttuja. Miksiköhän ne mahdolliset tutut siellä ovat? Oman ongelmansa takia tietysti.

Hei!Täällä aloittaja, kiitos kannustavista viesteistä.Olen katsellut al-anon sivuja, mutta siellä puhutaan vain alkoholiongelmasta, voiko sinne mennä huumeiden käyttäjien omaiset.?Kysyisin vielä voioko katkaisuasemalle mennä mihin aikaan päivästä tahansa,jos poika soittaa ja pyytää apua, mihin hänet vien ,kotiin en aio ottaa.Kuinka pitkiä hoitojaksoja siellä on ja mitä sen jälkeen.Tuntuu , että en tiedä mistään mitään, kun asiat eivät ole ennen koskettaneet meitä,töissä kaikkien lapset on niin täydellisiä, että tunnen itseni b-luokan kansalaiseksi täysin.On silti ollut huojentavaa lukea näitä kirjoituksia ja saada tietää, ettei olla ainoita, mutta että ainoa poika on narkomaani…

Hei.

Al-anoniin voit hyvin mennä, vaikka sivuilla puhutaan “vain” alkoholismista. Kyseessähän on oikeastaan sama sairaus, pääpäihde vain on eri. Minun ryhmässäni käy meitä, joka ovat eläneet / elävät narkomaanin kanssa parisuhteessa, sen lisäksi tyhmässäni on myös narkomaanin äiti ja taitaapa olla narkomaanin mummokin. Sama sairaus, eri päihdyttävä aine.

Sitten tästä katkosta. Eri kaupungeissa on erilaisia tapoja toimia. Sinä voisit hyvin ottaa yhteyttä paikkakuntasi a-klinikkaan ja kysyä sinun kaupunkisi tapaa toimia. Samalla saisit myös keskustella tilanteesta myös sinne. He ovat ammattilaisia ja vaitiolovelvollisia (kuten al-anonissakin ollaan), joten voit rohkeasti soittaa sinne.

Muista kuitenkin, että lastasi et voi auttaa ennen kun hän itse haluaa mennä hoitoon. Muun ajan voit vain odottaa ja toivoa, että hän löytää oman pohjansa ja haluaa hakea apua. Ja narkomaanin persoona käyttäessä usein muuttuu ilkeäksi, piittaamattomaksi ja jopa aggressiiviseksi. Muista kuitenkin minkälainen rakas lapsi hän olikaan aiemmin. Muista hyviä hetkiänne, koska ne ovat myös olleet totta. Mutta suurimmallakaan rakkaudella et voi lastasi pelastaa, se tie hänen on kuljettava ihan itse.

Toivon, että löydät tiesi avun lähteelle ja pääset puhumaan tuskastasi. Se helpottaa.

On todella huojentavaa lukea samassa tilanteessa olevien vanhempien viestejä. Itse myös tunnen olevani töissä toisen luokan kansalainen, koska vanhin poikani on narkomaani. En ole vielä työpaikalla puhunut asiasta, mutta en toisaalta haluaisi salatakaan asiaa. Oma jaksaminen on kiikun kaakun, ja olisi varmasti hyvä, jos työkaverit tietäisivät, mutta…Tosiaan tuntuu, että kaikkien muiden lapset menestyvät loistavasti ilman ongelmia. Omistakin täysi-ikäisistä lapsista toki kaksi on pärjännyt melko mukavasti. Toinen opiskelee ja toinen aloittelee työelämässä.Jotenkin vain on niin vaikea tajuta, että yksi lapsista on eksynyt huumeisiin, ja vielä niinkin vanhana kuin 23-vuotiaana. Oma pallo on välillä täysin hukassa ja ahdistus piinaa, etenkin aamuöisin ja viikonloppuisin. Kirjotellaan!

Ensin tuo loppuosa. Hän haluaa vielä suojella teitä väittämällä, että kaikki on hyvin. Lisäksi voi olla, ettei hän ole vielä valmis tunnustamaan, että kyseessä on ongelma. Kyse on sairaudesta, joka keksii kaikki syyt käyttää päihdettä… vielä tämän kerran.

Olen huono rukoilemaan, mutta voin yrittää poikasi puolesta, ja sinun ja perheesi. Rukouksen (tai rakkauden) voima on suuri, mutta se ei ole pyyntöautomaatti.

Hei täällä taas aloittaja,kiitos kun olette tukeneet ja kiitos sinulle kultakala, kun lupasit rukoilla rukoilen itsekin monta kertaa päivässä ,vaikka en uskovainen oikein olekaan muuten.Töissä en ikinä voisi julkisesti puhua asiasta,ainoastaan ehkä jollekin lähimmälle työtoverille kenties.En pysty edes omille sukulaisaille ja naiskavereillenikaan puhumaan kaikkea, tunnen itseni niin huonoksi äidiksi.Mietin,mitä teimme miehen kanssa väärin, tuntuu että monissa tuttavaperheissä joissa lapsista ei aina juurikaan ole huolta pidetty lapset on silti tosi kunnollisia.Pelkään aina puhelimen soidessa, että kuka soittaa,pelkäänm jo sitäkin että ovikelloa soittaa poliisi tms. tai että mahd.huumevelkojat tuvat esim.yöllä.Koitan löytää iloa elämään toisesta lapsesta, joka on tosi lahjakas ja menestyy ehkä liiankin hyvin,ettei vaan tulisi siinäkin jotain takapakkia.Harrastus ja lemmikit myös lohduttaa.Kiitos kun olette ottaneet kantaa ja keskustellaan jatkossakin.

Varoituksen sana;

Minä salasin vuosikausia. Kuten olen täällä jo kertonutkin, en kertonut edes miehelleni. Luulin, että joudun valitsemaan heidän väliltään jos kerron kaiken ja tiesin sen etten voi valita miestäni.
Olin tyhmä ja aiheutin paljon kärsimystä itselleni.

Ehkä ihmiset ympärilläni eivät vieläkään tietäisi jos olisin mennyt läheisten ryhmään. Olisin siellä voinut puhua tuskaani ja olisin kestänyt paremmin, olisi ollut yksi paikka missä minun ei olisi tarvinnut salata.

No, lopulta oli pakko kertoa. Ensin miehelle. Minä totesin, että minun olisi pitänyt uskaltaa luottaa häneen. Tiedän että sotkuja perheissä yhden käyttö aiheuttaa, mutta minun onnekseni tästä asiasta ei ole koskaan meillä riitaa tullut. Mies on tukenut koko ajan ja yrittänyt säästää muilta murheilta minkä on kyennyt.
Hän on valanut minuun ymmärrystä siitä, että poikani on täysi-ikäinen mies. Aikuinen joka vastaa itse itsestään.
Hän ei ole kuitenkaan koskaan tuominnut siitä jos ja kun olen auttanut poikaa. Huomaan tosin, että joskus en kerro kaikkia apujani, muttei nyt pitkään aikaan ole tarvinnut salata mitään kun rahahanat on kiinni.

Tämän jälkeen miljoona kiloa taakkaa keveni harteiltani. Olin pakahtua ahdistukseen kantaessani kaiken yksin…ja mies ihmetteli mihin rahani tuhlaan…

Sen jälkeen oli helpompi kertoa ystäville ja siskoille. En minä sitä ympäriinsä kuuluttanut mutten jaksanut salatakaan.
Minä en tiedä mitä ystäväni tai työkaverini ovat keskenään aiheesta puhuneet enkä ole jaksanut olla kiinnostunutkaan. Kun kuolema riittävän usein läheltä liippailee tai kuten sanon; viikatemies uhkailee niin ei sitä kiinnosta enää mitä ihmiset ajattelee.

Varmaankin he ajattelevat, että olen huono äiti.

Ehkä olenkin huono äiti. En ainakaan mikään superäiti.

Minä olen rikottu ihminen, raadeltu riekaleiksi ja itkenyt itseni niin tyhjiin että kyyneleitä joskus ihan kaipaan antamaan sen turtuneen väsyneen olon ettei jaksa hetkeen tuntea yhtään mitään. Sekin olisi lepoa.
Minä olen nöyryytetty ja nöyrtynyt ja epäonnistunut ohjaamaan lapsiani oikealle tielle.

Mutta ehkä juuri siksi osaan lohduttaa ystävääni joka menetti lapsensa koska joi. Ehkä juuri siksi minulla ei ole tarvetta häntä tuomita kun olen itse tuomittu.

MInä olen poljettu surussani, mutta siksi olen armollinen itselleni enkä syytä itseäni mistään vaan pyrin vilpittömästi eteenpäin näillä eväillä mitä annettu on.
Minä tein parhaani. Ja teen parhaani nyt.

Ja minä ymmärrän niin paljon. Ja rakastan entistä enemmän.

Jos, jos tämä kaikki on minulle opiksi annettu niin jumaliste minä siitä opiksi otan…joo kiitos ei tarvi opettaa enää.
Mutta jos tämä opiksi on annettu niin voi kuinka paljon kovemmin poikani sitä oppia joutuu kokemaan.
Eli enkä ryhdistäytyisi, lopettaisi itkemistä ja itsesääliä ja antaisi auttaa itseäni jotta olisin ehjä ja vahva ja kunnollinen äiti silloin kun lapseni äitiä tarvitsevat ja kun saan sen ihanan oikeuden;

auttaa narkkaripoikaa.

…sitten kun sen OIKEAN auttamisen aika on.

  • Ilmoita tämä viesti
    • Vastaa lainaamalla

Re: ei rahaa narkkarille

ViestiKirjoittaja narkin äiti päivämäärä 19.7.2008 10:47:15
Pojalleni, joka tiedät että se olen minä;

Ehkä et ole lukenut viestejä etkä tiedä niistä mitään.
Ehkä joku päivä luet ehkä käyt täällä.
Ja jos käyt niin muista, että;

Olet minulle äärimmäisen rakas.
Ajattelen sinua jatkuvasti, hetket jolloin en ajattele ovat kuin lepoa minulle.
Minulla on puolestasi hätä ja pelkään että joudut kokemaan pahaa.
Minä en halua sinulle mitään pahaa.
Minä haluan, että olet onnellinen, elämäsi on turvallista ja haluan, että sinulla on
kaikki niin hyvin ettei minun tarvitse ajatella sinua joka hetki.
Haluan, että elämäsi on turvallista niin jotta voisin laskea sinut elämäsi käsiin.

Nyt niin ei voi tapahtua luonnollisesti ja itsestään niin kuin kuuluisi joten minun
pitää tehdä se pakotettuna ja väkisin.
Koska jos näin ei tapahtu, äidinrakkauteni murtaa minut, elämäni, muun perheemme, työni, kaikki.

Siksi en rakasta sinua yhtään vähempää kuin koskaan ennenkään vaikka en soita sinulle enkä ota muutenkaan yhteyttä. En soita kysyäkseni mitä kuuluu.
En ole alkanut vihaamaan sinua enkä hyljeksimään sinua.
Jos haluat käyttää huumeita niin kai sitten käytät muttemme koko perhe voi antaa itsemme “käyttää” siinä mukana eli joutua siihen helvettiin mukaan.
Pelastamme itsemme irtautumalla sinusta ja se tekee niin saatanan kipeää.

Kun haluat tai kaipaat äitiäsi niin täällä olen.
Odotan että soitat.
Olen valmiina maailman tappiin tapaamaan sinut ja halaamaan sinua.
Tule katsomaan meitä jos haluat.
Olet tervetullut aina, mutta niinkuin tiedät; selvinpäin.

Ja kun tahdot olla raitis ja jättää huumeet niin minä sinut tuhannesti siunaan ja Jumalaa kiitän, kiitän kaikkia ja eniten sinua ja teet niin onnelliseksi kaikki ympärilläsi ettet voi ymmärtää miten ihanaa se on.
Kiitän sinua edellisestäkin raittiista jaksosta, et voi aavistaa miten ihanaa se oli ja on, en ole unohtanut siitä päivääkään.

Sinulla on koti ja äiti ja perhe, elät nyt sitten miten elät.
Sinua rakastetaan.

narkin äiti
Vahvasti panostava jäsen

Nostan tämän jos palstalle etsiytyy hädässä olevia vanhempia.

Narkin äidille ja narkille on käynyt hyvin. Miten näiden muiden narkomaanien omaisten elämä tänä päivänä menee?

Hei,

Tämä on ensimmäinen viestini plinkkiin vaikka olenkin jo pitkään seurannut näitä aina niin mielenkiintoisia ja usein koskettavia keskusteluja. Tämä ketju osui vaan niin lähelle omaa kohtaloani, että oli ihan pakko vastata siihen.

Oma (ainoa) poikani menehtyi rankkaan päihteiden sekakäyttöön (subutex, alkoholi, bentsot, lyrica, yms.) vain 23-vuotiaana reilu 3kk sitten. Jyrkkä alamäki alkoi noin kolme vuotta sitten poikani päästyä armeijasta, siihen asti elämä oli ollut varsin tasaista, mukaanlukien ns. “helppo” murrosikä, emmekä olisi ikinä voineet uskoa mihin kaikki johtaa.

Nuo kolme vuotta olivat sanalla sanoen yhtä helvettiä ja jatkuvaa suunnatonta tuskaa meidän perheessä. Poikamme asui armeijasta pääsyn jälkeen vielä hetken aikaa kotona, kunnes päihteidenkäyttö riistäytyi täysin käsistä. Kohtasimme karun todellisuuden vuoden 2007 keväällä kun poikamme vietiin juoppohulluuskohtauksen saaneena Jorvin psykiatriselle osastolle. Hänen siellä ollessaan siivosimme hänen huonettaan ja löysimme valehtelematta ainakin kolme muovikassillista tyhjiä Suomi-viina ja muita alkoholipulloja, suuren määrän erilaisia psyykenlääkkeitä, kuten Xanor, yms. Eikä tässä vielä mitään, seuraavaksi poikamme siirtyi erilaisten korvikeaineiden kuten Lasol, käsihuuhteet, yms. käyttäjäksi. Poliisi- ja ambulanssikäynnit olivat meille tuolloin arkipäivää. Kesällä 2007 saimme poikamme suurten ponnisteluiden jälkeen Hesperian suljetulle osastolle kolmeksi kuukaudeksi pakkohoitoon, mutta sieltä pääsyn jälkeen tilanne ajautui hyvin pian entiselleen antabus-kuurista ja psykiatrisista konsultaatioista huolimatta. Lopulta emme voineet muuta kuin tunnustaa se tosiasia, että emme voineet enää asua yhdessä vaan poikamme myös omasta halustaan muutti kaverinsa luokse asumaan. Silloin tulivat kuvaan mukaan subutex, gamma, lakka ja entistä kovemmat psyykenlääkkeet. Onnettomuudet, sairaalassakäynnit, poliisin ja ambulanssihenkilökunnan vierailut seurasivat toisiaan. Välillä oltiin A-klinikalla katkolla muutamia päiviä, Kurvin huumevieroituksessa pari viikkoa, mutta homma jatkui aina samanlaisena pian hoidostapääsyn jälkeen. Ilmeisesti Lyrican aiheuttamana pojallemme tuli ankaria huimauskohtauksia ja tasapainon menetystä, Subutexista niin ankarat vieroitusoireet että hän ei viime talvena päässyt viikkoon sängystä ylös edes vettä juomaan. Jo tuolloin oli kuolema lähellä, mutta saimme hänet viime hetkellä Jorviin hoitoon, diagnoosina oli mm. vahvan alkoholin aiheuttama ruokatorven syöpymä. Päihdeaddiktion voimakkuutta kuvastaa se, että tuolloinkin hänen sairaalassa ollessaan hän käytti siellä yleisesti saatavilla olevaa käsihuuhdetta juopumistarkoitukseen.

Poikamme asuessaan omillaan pyrimme saamiemme ohjeiden mukaisesti välttämään rahan antamista hänelle, mutta sen sijaan hankimme hänelle ruokaa ja vaatteet ylle. Kaverinsa asunnon vuokrasuhteen päättyessä hommasimme pojallemme jopa oman vuokrayksiön, tausta-ajatuksena tässä oli saada poikamme elämän perusasiat kuntoon toipumisen mahdollistamiseksi.

Syyskuussa 2009 yritimme viimeisenä oljenkortena saada poikamme virka-apupyynnön avulla pakkohoitoon, mutta sekään keino ei tuottanut tulosta lääkärin ollessa sitä mieltä, että perusteita pakkohoidolle ei ole, koska pojallamme ei tuolloin ollut akuutti psykoosivaihe päällä. Reilu kuukausi tämän jälkeen poliisi toi kotiimme suruviestin - poikamme oli menehtynyt edellisenä yönä nukkuessaan ystävänsä luona. Kuolisyyksi todettiin buprenorfiinin, alkoholin ja bentsojen aiheuttama hengityslama.

Arvaatte varmaan, että surun lisäksi myös meillä ovat syyllisyydentunteet todella voimakkaat. Mitä olemme tehneet vanhempina niin väärin, että poikamme joutui tällaisen kohtalon uhriksi? Huumeita ei meidän perheessä ole käytetty koskaan ja myös alkoholia mielestämme hyvinkin maltillisesti varsinkin viimeisten vuosien aikana. Joskus nuorempana tuli enemmänkin juhlittua ystävien kanssa kotibileissä, yms. mutta tuolloinkin alkoholinkäyttö rajoittui yhteen iltaan eikä sen seurauksena koskaan esiintynyt väkivältaa tai muita lieveilmiöitä krapulaa lukuunottamatta. Koskaan emme myöskään kurittaneet poikaamme väkivaltaisesti tai jättäneet häntä muuten tuuliajolle. Näin jälkikäteen ajateltuna varmaankin jonkinlaista henkistä kylmyyttä ja asioista puhumattomuutta on meidän(kin) perheessä esiintynyt, mutta voiko se olla poikamme itsetuhoisen käyttäytymisen syy, sitä en pysty ainakaan vielä itselleni myöntämään. Pojallamme oli diagnostisoitu myös ADHD, mutta voiko sitäkään pitää syynä tähän kaikkeen, kukapa sen voisi tietää…

Tämän pitkän tarinan jälkeen haluan vain sanoa viestiketjun aloittajalle, että täysi-ikäisen lapsesi ollessa kyseessä ovat vanhempien keinot aika vähissä. Toivon sydämestäni että poikasi selviää, etkä joudu kokemaan samaa lopullisen menetyksen tuskaa kuin meidän perhe, mutta silti kannattaa henkisesti varautua ihan kaikkeen. Itselläni meni ensimmäiset pari vuotta ikäänkuin shokissa ja vihantunteet olivat usein päällimmäisinä kun katselin poikani toilailua. Vasta viimeisen vuoden aikana todella ymmärsin että kyseessä oli vakava sairaus eikä poikani tehnyt tätä tahallaan itselleen ja muille. Sinullekin “huolta täynnä” ja muille vastaavassa tilanteessa oleville suosittelen, että säilytätte malttinne kaikesta kokemastatanne huolimatta ja yritätte olla lapsenne henkisenä tukena niin paljon kuin mahdollista. Se on itse asiassa ainoa asia jonka voitte tehdä, hoitoonmeno ja siihen sitoutuminen kun on viime kädessä aina itse päihteidenkäyttäjän omasta tahdosta kiinni.

^Otan osaa, todella ikävä asia… :frowning: Kyl mul ainakin ADHD:lla oli osuutta. Tutkitusti hoitamattomilla ADHD-hlöillä on kaksinkertainen riski sairastua riippuvuuteen “normi-väestöön” verrattuna. Mun aikana ei ainakaa tiedetty asiasta (oon 28) ja silloin opettajatkin haukku ku ei keskittyny… Yritä sit sopeutua normeihin, ku et vain pysty! Kyl siinä usein aika hölmäks tuntee itsensä ja päihde-porukat ottaa kyl kaikenlaiset tyypit mukaan, koska monilla on ongelmia joko mielensä tai historiansa kanssa, usein molempia… Ite oon korvaushoidossa ja toipumassa 10 vuoden jälkeen et sinänsä kävi mulle hyvin, tai eipä sitä addiktin kannata elää kuin päivä kerrallaan, mut en usko koskaan palaavani takas mis olin… Monia ystäviä jäi tien varrelle ja haudattiin mullan alle… :frowning: