Huostaanoton murheet

Hei!
Vertaistukea haluaisin kovasti. Meillä uusioperhe, lapset 16v.,14v.,2v., ja 1v. Poika 14v. jäi syksyllä kiinni kannabiksen käytöstä pari kertaa, kolmas seula käynti oli negatiivinen, mutta arvelin aineiden vaihtuneen johonkin muuhun. Käytös oli koko syksyn erittäin levotonta, joka johti koulusta määräaikaiseen erottamiseen. Alkoi karata, ja todellakin tuntui, että poika pyörittää “bisneksiä eli välittää”. Kaikkea mahdollista yritettiin, mutta kiireellinen huostaanotto tuli. Samalla selvisi, että kannabiksen käyttö oli jatkunut lähes päivittäisenä jo yli puoli vuotta ja mukaan oli tullut lääkkeet.
Stressi käyrä on aivan valtava, yöt vähä unisia ja pitkin päivää joka päivä mielessä pyöriin kuinka tässä tulee käymään ja olenko tehnyt oikeita ratkaisuja ja samalla miettien, missä meni vikaan. Puolison kanssa voi puhua paljonkin, mutta se ei ole sama kun hän ei ole biologinen isä, ajatukset ovat erilaiset.
Auttakaa minua!!

Hei TPSE!

Koitanpa antaa sinulle jotain tukea, koska olen kokenut sekä kiireellisen huostaanoton, että sen jälkeen jatkuvan pakkohuostaanoton oman tyttäreni kohdalla vuosia sitten. Kokonaisuudessaan löydät täältä paljon kirjoituksiani nimiemrkilläni hakemalla.

Sana huostaanotto pelottaa yleensä hurjasti, herättää ahdistusta, syyllisyyttä, epätietoisuutta jne. Monen nuoren kohdalla se toimii myös pysäyttäjänä. Huostaanotollahan halutaan ensinnäkin taata nuoren turvallisuus, koska on vaaraksi itselleen ja toisekseen voidaan ruveta kunnolla selvittelemään tilannetta. Mukaan saadaan ammatti-ihmisiä ja ainakin itselläni on heistä vain hyvää sanottavaa. Toki olin myös itse yhteistyöhaluinen ja oikeastaan esitinkin kiireellistä huostaanottoa. Tyttäreni isä ei koskaan hyväksynyt tätä, eikä mitään muitakaan juttuja sen jälkeen, mutta suostui pakon edessä kun tajusi, ettemme itse pärjää.

Meille tuli myös (ainakin jonkin verran) yllätyksenä se, kuinka paljon kaikkea 14-vee tytär oli jo ehtinyt vetää ja kokeilla ja millaisissa piireissä oli liikkunut. Kiireellisen huostaanoton jälkeen huostaanottoa jatkettiin ja loppujen lopuksi tytär vietti perhekuntouskeskuksessa (ent. lastenkoti) useamman vuoden. Välillä kokeiltiin kotona asumista, mutta karkailujen, päihteiden käytön, viiltelyjen ym. vuoksi oli pakko sijoittaa takaisin, koska nuorempaakin kotona olevaa lasta piti ajatella. Ja myös meidän vanhempien jaksaminen oli äärirajoilla.

Saimme paljon tukea sijoituspaikasta, aina sai soittaa ja mennä käymään ja tein tiivistä yhteistyötä. Tyttäreni kohdalla tilanne vaan oli se, että hän hakeutui kaikesta huolimatta aina huonoon seuraan, haki päihteitä, lähti parin viikon hatkareissuille, ei noudattanut sääntöjä jne. Koin mieletöntä syyllisyyttä ja pohdin yökaudet missä olin toiminut väärin. Nyt kun tytär täyttää jo 25 ja olen itse käynyt asiat läpi vertaisryhmissä ja ammattiauttajan kanssa voin sanoa, että riippumatta siitä olisiko tytär asunut kotona vai laitoksessa, hän olisi käyttänyt päihteitä. Peruskoulun sai tuettuna nippa nappa hoidettua lastiksesta käsin.

Itsensä syyllistämisellä ei voita mitään ja aina kannattaa ajatella, että joka tilanteessa on parhaansa mukaan toiminut ja hyvää lapselleen halunnut. Miksi sitten joku hairahtuu ja varsinkin jää sille tielle, on iso kysymysmerkki. Teillä on vielä kaikki mahdollisuudet edessä ja kannattaa ottaa kaikki apu vastaan ilman syyllisyyttä. Irti Huumeista -puhelimeen voi soittaa. Sieltä saa aina tukea ja siellä ymmärretään ja voi soittaa nimettömänä. Nyt kannattaa yrittää rauhoittaa tilanne ja rauhoittua itse. Itse jouduin hakemaan lääkäriltä apuja nukkumiseen, koska muuten en olisi voinut käydä töissä enkä olisi jaksanut yhtään mitään.

Samassa tilanteessa kuin sinä nyt, on moni vanhempi ja huoli ja hätä lapsesta on valtava. Mutta kuten sanoin, nyt kun hänet pysäytetään, on mahdollisuus keskustella asioista ja selvittää tilanne perin juurin. Muistathan myös, että tarvitse voimia muita lapsia varten. En tiedä, oliko tästä mitään apua, mutta toistan vielä - älä syyllistä liikaa itseäsi (kokonaan siltä tunteelta on mahdoton välttyä). Paljon voimia sinulle ja perheellesi!

Kiitos Petunia!

Ihan loistava vastaus, muutaman päivän ehdin jo epäillä ettei kukaan vastaa.

Apua oli tekstistäsi ja tosiaan syyllisyydeltä ei voi varmasti välttyä eikä kovin helpolla päästä eroon. Kirjoituksessasi oli paljon yhtäläisyyksiä meidän tilanteeseen.

Ihmisenä olen sellainen, että yhteistyötä tulen tekemään varmasti niinpaljon kuin pystyn ja halutaan, itsekin hiukan kiireellisen huostaanoton takana. Nyt meillä menossa se kiireellisyyden 30 vuorokautta ja pelottaa mitä tuleman pitää. On kyllä tiedossa, että sijoitus tulisi kestämään mahdollisesti ainakin peruskoulun ajan.

Pojasta on vaan nyt jo (viikon ollut perhekodissa) tullut sellaista viestiä, että hinku on ihan mieletön päästä sieltä pois hoitamaan bisneksiä eli hatkareissut on koko ajan mielessä. Myöskin vieroitusoireet nousevat pintaan.

Tahtoisin myös löytää vertaistuki ryhmiä/ryhmän, jossa pääsisi ihan “livenä” puhumaan samanlaisissa tilanteissa olevien perheiden kanssa.

Päivä kerrallaan tässä pyritään menemään.

Hei TPSE

Ei ole miteenkään poikkeava reaktio että sijoitetulla nuorella tulee varsinkin alussa kova halu “hatkata”.
Ympäristöstä ja kavareista on vaikea irrottautua, paine on kova. Useat karkailevatkin alussa mutta jos sijoitusapaikassa on turvalliset rajat niin ajan myötä sopeudutaan.
Irti Huumeista yhdistyksen etusivulla on linkki eri paikkakuntien vertaistukiryhmiin. Kannattaa hakeutua sellaiseen. Siellä voi turvallisesti purkaa tuntojaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Ryhmissä saa myös paljon tietoa ja ennenkaikkea tukea omaan raskaaseen tilanteeseen. Yksin ei kenenkään kannata jäädä.
Läheisen päihteidenkäyttö kun on sellainen asia että siitä ei välttämättä ihan kaikkien kanssa voi puhua. Vertaistukiryhmässä kaikilla on sama tilanne.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Kiitos Kerttu!

Yhden ryhmän löysin ja kävinkin mutta ikähaarukka oli ihan toisessa laidassa eikä lisänä ollut näitä huostaanoton haasteita. Mahtaako kukaan osata neuvoa löytyisikö huostaanotetuiden lasten vanhemmille jotain vertaisryhmiä?

Ihan kamala on tuska kuunnella kuinka “hirveätä” pojalla on, vaikkakin tiedän että se “hirveä” olo tulee siitä ettei ole mitään vapauksia eikä yhteydenpito mahdollisuuksia eikä tietysti mitään aineita rentouttamassa. Välillä tuntuu, että poika soittaa vain pahoittaakseen minun mielen. Kai se osittain on sitäkin ja hänen omaa pahanolon purkua, olenhan ainoa kenelle hän saa soittaa.
Yritys katkaista yhteys ns. huonoihin kavereihin tuntuu tuskaiselta, mutta varmasti se viekin aikaa ja kauan, tai sitten siihen ei onnistuta koskaan jos poika ei itse tajua tilannettaan. Eikä tunnu tajuavan.

Toiste lisää kun saa ajatukset koottua…

Hei TPSE

Oman kokemukseni kautta suurimalla osalla IH:n vertaistukiryhmissä käyvistä käyttäjänuori on jossain vaiheessa huostaanotettu. Eli sillä alueella löytyy vertaistukea ja tietoa.
Ehkä käymässäsi ryhmässä ei ole ollut vielä näitä tapauksia.
Pojallasi on hoidossa paha olo ymmärettävästi, mutta sinun ei tarvitse olla hänen pahan olonsa “kaatopaikka”.
Käyttäjä ei mene rikki vaikka kertoisit hänelle missä on rajasi, mitä haluat kuulla.
Yhteydenpidosta jäisi kummallekkin parempi näin parempi mieli.
Tilanne kun on muutenkin teillä tällä hetkellä raskas, joten itseään kanattaa säästää ja omasta hyvinvoinnista pitää huolta. Perheessänne on muitakin lapsia, nyt on hyvä aika keskittyä heihin.
Pojallasi on hoitopaikassa ammatti-ihmisiä joiden kanssa voi keskustella ja purkaa pahaa oloaan.
Hänet on pysäytetty miettimään omia valintojaan, niin tähänastisessa kuin tulevaisuuttakin silmällä pitäen.
Siihen kuluu myös hänen sosiaaliset kuvionsa.

Terv. Ohjaaja Kerttu

^Ohjaaja Kerttu on aivan oikeassa. Mitä itsekin tunnen näitä ala-ikäisiä päihderiippuvaisia, niin heidät huostaanotetaan hyvin nopeasti. Syy on käsittääkseni se, että voidaan valvoa päihteidenkäyttöä, rajoja ja tarvittaessa laittaa hoitoon nopeasti.

Käyttäjällä on tapana kaataa kaikki p***a muiden niskaan, etenkin vanhempien; sitä ei silti tarvitse sietää. Kuten Kerttu totesikin, pistä omat rajat. Hän saa ilm. soittaa muutaman kerran viikossa (itse olen ollut paikoissa jossa saa soittaa 2-3krt/vko kuunnellusti, mutta vaihtelee) ja mikäli haukkuu tai arvostelee sinua/muuta perhettä; kerro hänelle rauhallisesti että sinun ei tarvitse tuollaista kuunnella ja sinä et myöskään ole häneen myrkkyjä syöttänyt; mikäli muuta asiaa ei ole niin sinulla on muutakin tekemistä kun kuunnella tuollaista shittiä. Tukemista voit osoittaa sillä, että jos hänellä on jotain järkevää sanottavaa, niin silloin puhut hänen kanssaan mielellään, mutta puheen on oltava asiallista. Käyttäjä heittää kaiken läheisten niskaan joten tuskin haluaa kuulla että itse on tilansa/paikkansa aiheuttanut. Ei vanhempi voi 24/7 vahtia teinilastaan että käyttääkö hän kamaa vai ei. Ellei sitten lukitse kellariin kun itse lähtee töihin ja hoitaa muut asiat. Sekin on lastensuojelurikos eikä pidemmän päälle toimi siltikään.

Sä et pysty vaikuttamaan siihen käyttääkö poikasi vai ei. Siihen pystyt vaikuttamaan (nuorena vielä enemmän), että mitä suostut kuuntelemaan, missä kunnossa hän joskus pääsee lomille luoksesi, mitkä säännöt sinun kotonasi silloin on yms. Meillä äiskä jonkun aikaa katseli mun sekoilua, itki, raivosi, syyllisti, haukkui; jopa antoi rahaa (kerran skitsosin että ei 20€llä saa essoja, anna enemmän [size=70]tai viillän ranteet auki[/size] ; tuo nyt oli multa normi-settiä vuosien takaa) :blush: yms yms. Etulyöntiasemana olin vessassa, mutta valitettavan hyvin tuntee mut niin otti vain veitsen pois multa ja sanoi että otat sen 20€ja lähdet tai lähdet. Tuossakin jo tuo rahan antaminen oli väärin, mutta ei sitä kauaa kestänytkään. Kerran sitten heitti ulos ja mä olin että “et sä voi omaa lastasi ulos heittää, eihän mulla ole edes paikkaa minne mennä ku mua hakataan omassa kotona” johon vastasi että “kyllä voin, tänne sä et tule sekoilemaan; selvinpäin olet tervetullut”. Oli kuulemma eka kerta kamalaa, aivan kun olisi hylännyt oman lapsen; sama puheluissa, tylysti ilmoitti että “kuulostat olevan taas sekaisin, en jaksa puhua sun kanssa” tai “mikäli sulla ei ole muuta asiaa kuin raivota, niin menen pesemään pyykkiä, soitellaan joskus muulloin”. Mitä nopeammin puhelun saa lopetettua, sen helpompaa se on. Näissä “turhissa” puheluissa ainakin.

Rajat on pakko laittaa tai kohta on samassa tilanteessa kuin parikin tuttua eli vanhemmat vaihtaneet lukot. Toisaalta taas tunnen vanhemman joka sairaanhoitajana varasti mm. bubrenorfiinia ja rauhoittavia lapselleen, jotta pääsisi eroon viekkareista tai äidin, joka antoi omat kipulääkkeensä lapselle jotta ei vetäisi kovempia aineita…

Aluksi poika voi suuttua tai käskeä suksimaan sinne (vedota ettet välitä tms.), mutta harva ihminen pystyy olemaan suuttuneena koko elämäänsä… Itse muistan kerran että äiskä soitti joskus viikon-parin päästä kun jotain oikeasti ilkeää oli suutuspäissään sanonut, olin aika hiljaa tuolloin. Puhelu meni jotenkin siihen suuntaan että “miten menee”, no mitä sä siitä välität, tuli selväksi viime kerralla, “olen pahoillani jos viime kerralla sanoin jotain loukkaavaa, mutta sä et voi mulle raivota jos sun elämässä menee huonosti”… Keppiä ja porkkanaa vuoron perään. Tietää että tukea saa, mutta vain asiallisella tavalla. Tietysti vaikka itsekin olen itsepäinen, niin pitkävihainen en osaa olla; on vaikeampi pitkävihaisen ihmisen kanssa yrittää saada välejä kuntoon joten silloin on ehkä parempi odottaa itse soittoa. Vanhempia on aika vaikea unohtaa, vaikka monet väittävät niin; aivan sama kuin vanhempien on vaikea unohtaa lastaan… Käyttäjän kanssa suhde vanhempiin tuntuu tosin olevan kuin uhmaikäisen kanssa… Selkeät rajat, seuraukset ja vanhemman auktoriteetti ovat kaiken a ja o . Tosin uhmaikäinen ei manipuloi, syyllistä tms. :frowning: Valitettavasti nuo asiat kuuluvat taudin kuvaan, mutta mikäli rahaa ei tipu; tajuaa käyttäjä melko nopeasti käyttävänsä turhaa aikaa kun ei on ei! Sun pojallasi on myös väärä kohde, sä et päättänyt hänen huostaanotostaan.

Voimia perheellenne ja tämä tauko voi tehdä teille muille hyvää… Yksi päihderiippuvainen sairastuttaa koko perheen, koska kaikilla on joku rooli. Hän on kuitenkin nyt hyvässä paikassa ja ennenkaikkea turvassa… Täysikäisenä pakkohoito on lähestulkoon mahdottomuus ilman tod. painavia perusteita. Kokeile sitä ryhmää ihmeessä ja varmaan kannattaa puhua lastenne kanssa asiasta… En tiedä mikä tapa on oikea, mutta mun 1½v nuorempi sisarus koki asian ahdistavaksi kun kaverit ihmetteli miksi mä en opiskellut tms. Sen sijaan häntä nuoremmalle asia oli helppo, koska kaikki tiesivät asian; jotkut pyörivät jopa samoissa piireissä… :unamused: Toinen sisaruksista sanoi vain aikuisena että oli todella vaikeaa kun sanottiin että “mitä sitä salailemaan” ja samalla että “se on hänen yksityisasiansa”. Mulla tää keskimmäinen oli aluksi mukana, sen jälkeen yritti auttaa, mutta lopulta esim. otti mun huumeet pois ja viskasi vessasta alas; tän sain kuulla vasta vuosien päästä. Koko perhe asiasta kuitenkin kärsii… :frowning: Voimia teille kaikille!

Kovasti voimia vaativaa on tuo päihdenuoren kanssa touhuaminen. Malibun tekstissä oli taas paljon minulle tuttua ja tunnistan itseäni sieltä, kun kerrot omasta äidistäsi. Ja se, että päihdenuori käyttäytyy kuin uhmaikäinen, pitää täysin paikkansa! On vaan vielä hankalampi kuin oikea uhmaikäinen :frowning:

Tottakai nuori protestoi sijoitusta vastaan! Kun laitetaan rajat ja säännöt, yhteydenpito vanhoihin kavereihin loppuu/vähenee ja pitäisi vielä opetella sietämään tylsää arkea. Ajoissa nukkumaan, aamulla ylös, koulua, siivousta ym. Ylimääräistä rahaa ei tule ja kulkemista rajoitetaan. Onhan se aikamoinen muutos ja kenelle muulle sitä kiukuttelisi kuin lähimmilleen, usein se on äiti, miksei isäkin.

Jälkeenpäin ajatellen olin liian kauan liian lepsu, uskoin tarinoita kerta toisensa jälkeen, annoin rahaa…En pystynyt sanomaan riittävän tiukasti “EI” ja lepsuin itse säännöistäni. Mutta se on kaikki myös inhimillistä. Siellä sijoituspaikassa pitäisi olla ammattitaitoista henkilökuntaa, joiden kanssa sekä nuori voi puhua (omahoitaja), että palavereja, joita käydään myös muun perheen kanssa. Sinne pitäisi myös voida soittaa ja kertoa omasta pahasta olosta. Ainakin itse toimin näin.

En ole törmännyt esittämääsi vertaisryhmään. Oletko soittanut Irti Huumeista-puhelimeen? Suosittelen lämpimästi. Voit soittaa nimettömänä ja kertoa sen verran kuin haluat. Itselleen voi saada myös tukihenkilön sitä kautta. Lapsesi on vielä niin nuori, että hänellä on kaikki mahdollisuudet selviytyä. Tilanne vaatii sinulta todella tiukkaa säännöissä pysymistä ja uskallusta tarvittaessa lopettaa puhelu tai lähteä pois tapaamisesta, jos tilanne menee vaan syyttelyksi ym. Puhun näistä omalla kokemuksella pitkän tien päihdelapseni vierellä kulkeneena. Nyt on etäisyyttä ja elän omaa eläämääni. Hän ei isoista auttamisjärjestelyistä huolimatta päässyt päihteistä eroon, mutta moni pääsee. Puhu siis laitoksen ihmisten kanssa, soita auttavaan puhelimeen, mene ryhmiin, jos mahdollista. Voimia ja jaksamista sinulle!

Vahingossa googlesta bongasin tämän keskustelun, kun etsiskelin vertaistukea päihdenuoren huostaanoton tiimoilta. Meillä poika on ollut nyt kuukauden kiireellisesti sijoitettuna ( 3. kerta vuoden sisällä) ja nyt valmistellaan huostaanottoa. Olen ollut todella yksin tämän asian kanssa, ja oli mahtavaa löytää tukea täältä! Yleensä joka keskustelupalstalla on niitä “mitäs-olet-lapsestasi-sellaisen-kasvattanut”- tyyppejä. Huoh. Virheetönhän meistä ei ole kukaan, mutta kyllä sen syyllisyyden kanssa joutuu vääntämään muutenkin ihan tarpeeksi eikä siihen kaipaa jotain asiasta tietämätöntä uunoa kommentoimaan :frowning:
Poika on jo melkein 17- vuotias, ja hänellä alkoi nämä touhut suhteellisen myöhään, yli 15- vuotiaana. Sitä ennen hän oli vilkas ja impulsiivinen, mutta kuitenkin rehti ja kiltti, harrasti aktiivisesti urheilua ja menestyi siinä myös kansainvälisellä tasolla. Sitten muutama vääränlainen kaveri, ekat kokeilut ja kotoa karkaamiset joilta tultiin vielä itkien kotiin. Pikkuhiljaa kaveripiiri muuttui täysin sinne huonompaan suuntaan, urheilu jäi ja poika muuttui muutenkin. Nyt onkin jo aika railakas päihdeongelma; alkoholia, kannabista, lääkkeitä ainakin, lisäksi varkauksia, murtoja, itsetuhoisia puheita, väkivaltaista käytöstä… Nytkin on hatkoilla lastenkodista. Puhe ei auta, avohuollon tukitoimet ei ole auttaneet ja tässä nyt ollaan. On niin kovin voimaton olo :cry:

Voimia sulle paljon! Kirjoitan nyt nopeasti kun mentävä nukkumaan…

Mä olen kirjoitellut tänne käyttäjän näkökulmasta ja syy ei ole sinun… :frowning: Nykyään syy ei ole perheessä vaan syitä on paljon… On itsellä ADHD ja monet ovat kiinnostuneita “äärikokemuksista”. Lisäksi kun on aina ollut “erilainen” niin on päihteitä jotka toimivat ikäänkuin lääkkeenä aivotoiminnalle. :frowning: Tuo huostaanotto tehdään siksi, että nuori saadaan pakolla hoitoon ilman viivettä. Yleinen käytäntö… Sä et ole epäonnistunut vanhempana ja tuossa ylimmässä topicissa on numeroita ja ryhmiä johon kannattaa olla yhteydessä; vertaistukea ja tietoa!

Tuossa iässä monet ovat aivan liian lapsellisia. Sinulla tulee olemaan rankat ajat edessä, mutta vielä on mahdollisuus vedota tähän ala-ikäisyyteen, täysikäistä ei voi pakottaa hoitoon… :frowning: Osa käyttäjistä kyllästyy, osa löytää itsensä ja osa jää sille tielle (lopullisestikin :frowning: )… Valitettavasti. Täältä saat kuitenkin vertaistukea ja näitä topiceita kannattaa lueskella, vaikka monet ovatkin rankkoja mutta tietääkseen kuinka toimia… Mä toivotan sulle paljon jaksamisia ja toivon pojallesi että hän tajuaa että sitä tietä ei kannata jatkaa sekä kaikille on paikkansa maailmassa. Itse koen että osittain oman havahtumisen aikoinaan sai kun ymmärsi ja myönsi asian. Lisäksi huomasi että kelpaa tällaisena, vaikka addina sitä niin monesti saa huonoa palautetta impulsiivisuuden ja huolimattomuuden takia…

Yritä olla syyttämättä itseäsi asiasta… :frowning: :unamused: Nuori haluaa itsenäistyä ja ajattelee erittäin usein että vanhemmat eivät tiedä mistään mitään. Virheet elämässä on itse koettava, joskus rajustikin… :frowning: Pidä sä hyvää huolta itsestäsi! halit

PS. Mä addina sanoisin että ajattelu on tuossa vaiheessa niin lyhytnäköistä ja lapsellisesti ajattelee että “en mä ole koukussa”, lisäksi impulsiivisuus ja oman käytöksen muuttumisen oma huomaamattomuus… Ei kukaan ajattele että hänestä tulee riippuvainen, eikä sitä edes hetkessä huomaa… Rikoksissa serotoniini virtaa ja aineissa lääkitsee omaa jatkuvaa ajatteluaan… Addeilla on joka tapauksessa puolet suurempi vaara ajautua päihteidenkäyttäjäksi muihin verrattuna virallistien raporttien mukaan (adhd-tiedotteissa)… Liekö se että ensin tehdään ja vasta sen jälkeen ajatellaan mitä tuli tehtyä… :unamused: :frowning:

Voimia paljon! <3

Hei Anette

Kehoitan itsekkin samalla tavalla kuin Malibu selaamaan viestiketjua. Et ole yksin tämän asian kanssa.
Huostaanotto koetaan nimenä syyllistävänä. Kuitenkin sen tarkoitus on antaa viranomaisille “lupa” toimia nopeasti alaikäisen suhteen niin että katkaistaan nuoren itsetuhoinen tie.
Se ei vie vanhemmuutta, mutta velvoittaa sosiaaliviranomaisia, mahdollista hoitohenkilökuntaa ja vanhempia
tekemään yhdessä töitä nuoren elämän saamiseksi raiteilleen.
Jotta jaksaisit tässä rumbassa pidä itsestäsi huolta. Jos paikkakunnallasi kokoontuu IH-ryhmä mene ainakin kokeilemaan. Yhteystiedot löytyvät IH:n etusivulta.
Kun otat itsellesi apua vastaan on se viesti pojallesi että on oikein hakea apua silloin kun elämässä tulee rankkoja tilanteita.
Koita myös antaa itsellesi lupa tehdä niitä asioita jotka tuottavat sinulle iloa. Se on elämän jatkumista.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Kiitos vastauksista Kerttu ja Malibu, olen lueskellut paljonkin topiceja täällä sekä katsoin myös IH- vertaistukiryhmän kokoontumisaikoja- ja paikkoja. Onneksi suhteellisen läheltä löytyi, aion mennä heti seuraavaan ryhmään joka kokoontuu.
Varsinkin Malibun vastauksen olen lukenut moneen kertaan, tosiaan tuokin mitä sanoit serotoniinin virtaamisesta rikoksissa… näinhän se varmaan on. Onhan tuo ollut sellainen extreme- kokemusten etsijä jo nassikkana, silloin sitä vaan riitti että hän hyppää korkeimmalta laudalta uimahallissa tai ajaa hurjimmasta hyppyristä pyörällä :smiley:
Nyt on asiat toisin, mutta täytyy toivoa että jollain tavalla järki vielä palaa pojan päähän ja hän saisi vaihdettua elämänsä suuntaa. Onhan sitä paljon laillistakin missä saa välittäjäaineet aivoissa kyytiä :sunglasses:
Nyt kun se huosta-päätös on tehty ( enkä sitä edes millään tavalla vastustanut, oikeastaan päinvastoin) niin silti mietityttää tekikö oikein? Poika on nyt sitä mieltä että hänen elämänsä on nyt sitten tässä eikä mitään toivoa enää ole, vihainen minulle ja sossuille, varmaan häpeissäänkin. Toisaalta ajattelen niinkin, että jos poika olisi jäänyt kotiin tai avohuollon sijoitukseen ja asiat olisivat jatkuneet ja huonontuneet, olisinko voinut elää senkään asian kanssa etten ollut tätäkin keinoa yrittänyt? Tämä on ihan loputonta miettimistä ja pohtimista vaikka tiedän sen olevan turhaa, sitähän ei koskaan saa tietää mitä olisi seurannut jos olisi valinnut sen toisen tien, sen paremmin kuin ei ole sitä kristallipalloakaan millä tulevaisuuteen näkisi.
Tänään raahauduin jo vähän lenkille ja järvenrantaan aurinkoon istuskelemaan. Se oli ehkä hyödyllisintä mitä olen vähään aikaan pystynyt tekemään.

Voi kun sitä mielellään antaisi jonkun sellaisen vastauksen, että kun toimit näin ja näin, niin saat itsellesi levollisen olon ja pystyt lopettamaan itsesyytökset. Vaan kun sellaista yleispätevää niksiä ei yksinkertaisesti ole. Nämä päihdeasiat ovat niin monimuotoisia ja pitkäkestoisia, kuin olla vaan voi. Itsensä syyllistäminen vanhempana, teinkö silloin oikein vai väärin, teenkö nyt oikein vai väärin jne. kuuluvat tähän hommaan.

En usko, että yksikään vanhempi pystyy olankohautuksella ohittamaan huostaanoton ja lapsensa päihdeongelman. Suurin osa vatvoo asioita vuodesta toiseen, osa ei pääse irti syyllisyydestä koskaan. Mielestäni on itsestään selvää, että näin rankkojen asioiden kanssa menee aikaa ja ne vievät vanhemman melkein hulluuden partaalle. Silti hyvää tässä on se, että syyllisyydestä ja syyllisten etsimisestä voi myös päästä irti, vaikka se useimmiten vie hirveän paljon aikaa. Tällä tarkoitan todellakin useimmiten vuosia. Niin se vain on. Omaa lasta ei ole helppo “hylätä”, vaikka se useimmiten pahasti koukussa olevalle päihteidenkäyttäjälle on paras keino auttaa ja uskomatonta kyllä se helpottaa myös omaa oloa.

Kun pystyy päästämään irti, pystyy hyväksymään sen, että päihteet vievät, enkä sille mitään voi, vaikka sydämeni antaisin. Vuosien omakohtaisen kokemuksen ja terapian, ryhmien ym. avulla olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että aina ja joka tilanteessa olen toiminut niin, kuin mielestäni oli tyttärelleni parasta. En koskaan ajatellut, että haluaisin lastani vahingoittaa vääränlaisilla ratkaisuilla. Oikeasti itsensä syyttelemisellä ja asioiden jatkuvalla vatvomisella ei voita mitään, eikä pysty muuttamaan tilannetta. Mutta asiat pitää käydä omassa päässä läpi ja toisten saman kokeneiden kanssa kannattaa jutella.

Ja se kuuluisa itsestä huolta pitäminen on hyvä juttu! Pitää tehdä asioita, vaikka kuinka pieniä, joista saa edes hetkeksi hyvän mielen. On se sitten liikuntaa, harrastus, elokuva, teatteri…mitä tahansa. Tiedän senkin, että jossain vaiheessa ei tunnu löytyvän yhtään mitään, jolla ajatukset saisi irti lapsensa tilanteesta. Vaan kyllä se on mahdollista, ainakin jossain kohtaa. Kuluneet vuodet ovat omalla kohdalla olleet kuin surutyötä, vaikka tyttäreni elossa onkin. Nyt on irtiotto kuitenkin tehty ja enää ei vastuu ole minulla (eihän se virallisesti ole ollut enää moneen vuoteen, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan).

Jaksamista ja jakakaa taakkaanne, se kannattaa!

Tiedän tarkkaan miltä sinusta tuntuu. Kyse on nuorimmasta pojastani (kohta 18 v). Hänen ongelmansa alkoivat n. 14 vuotiaana. Tällöin pitkäaikainen urheiluharrastus lopui, alkoi esiintymään satunnaista kännäystä, kaveripiiri muuttui yms. Hän jäi kerran kiinni kannabiksen poltosta, jonka jälkeen teimme (hänen suostumuksellaan) aina silloin tällöin kotitestejä. Oli kotiintuloajoista lipsumista ja kaveripiiri laajen ympäri kaupunkia, eli emme enään voineet tuntea kaikkia kavereita. Näin meni muutama vuosi, riideltiin, sovittiin, yritettiin yhdessä puhua, etsittiin kiinnostuksen aiheita jne. päivä kerrallaan. Poika on kuitenkin herkkä ja kotioloissa hän oli aina kiltti ja suloinen. Kunnes sitten alkutalvesta hän lopetti koulun ja alkoi hurjempi menovaihe, joka huipentui siihen että poliisit pysäyttivät hänet ja hänen kaverinsa, olivat haistaneet kannabiksen hajun ja pojan taskusta löytyi pieni määrä ko. heinää. Sosiaaliviranomaiset päättivät tehdä hänestä kiireellisen sijoituksen ja hän oli perhekodissa kuukauden. Tänä aikana hän jätti kerran tulematta perhekotiin iltavapaalta, mutta aamulla kun soitin hänelle, hän suostui sinne menemään ja selvittämään asian. Näin myös kävi. Nyt kun hän pääsi takaisin kotiin, hurja meno senkun yltyy. Olemme puhuneet päidekatkosta, mutta sinne hän ei suostuisi menemään, uhkaa karata.

Itse alan olla todella väsynyt tilanteeseen. Päivisin töissä menee hyvin, koska on paljon ajateltavaa ja tekemistä, mutta iltaisin ahdistus iskee päälle. Tuskin tästä sinulle mitään hyötyä on, mutta ajattelin, että jos oloni paranee hieman kun kerron jollekulle. Toki puhumme mieheni kanssa, mutta kun olemme tässä samassa sopassa, niin ei meistä ole kunnolla toisiamme lohduttamaan. Muuten olen vaan ihmisenä sellainen, että minun on tosi vaikea puhua ongelmistani ihmisille, vaikka tiedän että siitä on apua, mutta en vaan pysty.

Marleena, nyt teillä on viimeinen tilaisuus laittaa nuori katkolle. Kun hän täyttää 18, ette saa häntä hoitoon ellei hän ole psykoosissa. Toisaalta osa käyttäjistä tutustuu vain toisiin käyttäjiin, mutta vaikuttaa että poika pelkää tuota pakkokatkoa ja yrittää saada lisäaikaa täyttääkseen 18.

Miettikää tarkkaan asia, koska jos ette nyt laita häntä hoitoon; saatatte miettiä erittäin pitkään että miksette tehneet sitä kun se oli mahdollista… Voi hän karata, tulee vain poliisi hakemaan. Silti paikat ovat melko valvottuja, tosin pääseehän pakoon vaikka ikkunasta. Silti kännykät otetaan yleensä pois yms. Laitetaan ruokaa, tehdään asioita yhdessä; pyritään keksimään mielekästä tekemistä ilman päihteitä.

Tunnette parhaiten poikanne… Uskotteko että katkosta voisi olla hänelle hyötyä? Ainakin hän joutuisi olemaan 3vkoa ilman päihteitä, ellei joku ole salakuljettanut aineita paikkaan. Tuo riski on kuitenkin jokaisessa laitoksessa… Samoin hän joutuu keskustelemaan asioista ja saa omahoitajan sekä rutiinit & 24/7 valvonnan (mitä se näillä resursseilla parhaimmillaan on), te saatte voimia ja tietoa ja voitte jälkeenpäin miettiä tehneenne ainakin kaiken… Voimia Teille!

Juuri näin, pojalleni ollaan tällä hetkellä etsimässä katkopaikkaa ja olen kyllä itse samaa mieltä, että jokin katko on saatava aikaan. Mutta silti kaikki tuntuu niin vaikealta. Sitä on miettinyt mitä tämän kolmannen pojan kohdalla on tehnyt väärin, kun isoveljillä ei tuollaisia ongelmia ole ollut. Sitäkin ajatellut, että onko mahdollista että poika on päässyt esim. kouluajan liian “helpolla”, koska hän on selvästi meidän perheen älykkölapsi, eikä ole joutunut tekemään oppimisensa eteen töitä, kuten veljensä. Hän on aina ollut kohtuullisen hyvä siinä mitä tekee, niin urheilussa kuin muutenkin ja jos hän ei jotain osaa, se on turhaa :confused: … Pojalla on vaan oma ajatus, että tämä on hänen elämäänsä ja meidän ei (eikä sossujen) kuulu sitä rajoittaa, eikä hänen kannabiksen ja alkoholinkäyttönsä ole mikään ongelma.

Kiitos kaikille mukaan viestiketjuun tulleille.
Anette, sinun kirjoittamasi syytökset, tuntemukset, voimattomuus ym on juuri sitä mitä itse koen.

Marleena, minun poikani ajattelee täsmälleen samallalailla. Yhtenä päivänä hän sanoi että maailman kuulu rap-artisti on käyttänyt koko ikänsä kannabista ja kato äiti kuinka hyvin sillä menee. Ja jos juo, polttaa tai käyttää niin mitä välii. Aivan samalla tapaa meillä ei ole koskaan koulun eteen pitänyt tehdä mitään. Kyllä niitä syitä on yrittänyt löytää, et miksi näin tämän lapsen kohdalla, mutta kun lasten kavereita tai ns. kavereita ei voi mennä valitsemaan eikä heidän polkujaan kulkea.

Olen jo hiukan päässyt irti niistä, mutta ei silti mene päivääkään etten ajattelisi mikä olisi pojalleni parasta.
Ensimmäinen kuukausi oli aivan kamalaa, haukkumista ja uhkailua karkaamisella pienryhmäkodista. Toinen kuukausi helpotti hiukan kun LVR päättyi, kolmannen kuukauden aikana alkoi paluu kouluun ja neljännen kuukauden aikana muuten hyvin paitsi ajatukset pojalla koko ajan sitä luokkaa, että eiköhän tää jo rittäis kun on ollut “kiltisti”.
Toivoa varmasti on uskon sen, sillä poika on ollut kahdesti kotikäynnillä muutaman tunnin ja kerran yön yli ja kaikki ovat menneet aivan mahtavasti. Poika on ollut kuin eri lapsi. Osa hyvästä käytöksestä on kai ns. “äidin mieliksi” vaikken sitä haluaisi. Tosin mieltymys päihteisiin ei ole kadonnut. Kotiin tullessaan huomasi avatun viini ja kysyi heti saako ottaa, tietysti kielletiin, mutta en voi olla täysin varma kävikö yöllä ottamassa.
kavereiden luokse olisi edelleen kova hinku, mutta huostaanotto paikka painottaa sitä, että pitää olla ikävä kotiin ja halu kotiin eikä kavereiden luokse, joten kavereita ei ole tavannut.

Edessä on kesä. Joka vaatii paljon lisää. Päivä kerraan ja kotikäynti kerrallaan edetään. Poikani on myös erittäin vahva ADHD jota on pyritty tasaamaan kaikenlaisella urheilulla huostaanotto paikassa, toisinaan onnistuu ja toisinaan ei.

Puhuminen auttaa todella ja eihän se väärin ole omaa lastansa päivittäin miettiä, kun parasta tässä jokainen omallensa haluaa.

Voimaa kaikille ja mukavaa kesän odotusta.

Nyt en enää tiedä mitä ajattelisin… niin kummallisia juttuja on tapahtunut parin viime viikon aikana :open_mouth:

Pojalleni alettiin siis valmistella huostaanottoa ja tarkoitus oli että hän jäisi samaan paikkaan mihin tämä viimeisin kiireellinen tehtiin ( on vuoden sisällä kolmas kiireellinen) Laitos on minun mielestäni ihan ok, on erikoisosaamista ( mm. päihdetyöntekijä, psyk. sairaanhoitaja jne) mukava henkilökunta ja rajat kohdallaan. Tässä on nyt siis pikkuista vaille kaksi kuukautta työstetty päässä tätä huostaa, kriisihän se on ollut sekä pojalle että minulle mutta kun aiemmin annettiin sossunkin taholta ymmärtää ettei vaihtoehtoa ole niin järkeilin asian sitten juuri " viimeisenä mahdollisuutena" niinkuin tässä aiemmin on puhuttu. Poika on muutaman kerran hatkannut pariksi päiväksi laitoksesta, kiukuttellut ja uhonnut, mutta ei ole kuitenkaan joutunut poliisin kanssa tekemisiin ja puhallukset + seulat on olleet puhtaat. Viime viikkoina myös sanonut etten rakasta häntä kun olen laitokseen laittanut. Kamalalta tuntuu mutta varmaan aika normaali reaktio. Kaikki voimat kerättyäni olen myös avoimesti kertonut pojan huostasta tärkeimmille sukulaisille ja ystäville.

Viime viikolla erään toisen laitoksen nuori oli soittanut pojalleni että hän oli kuullut poikani siirtyvän samaan laitokseen hänen kanssaan. :unamused: Sossua en saanut kiinni ja pidinkin juttua ihan läppänä/ väärinymmärryksenä… mutta asia ei ollutkaan niin!!! Sossut olivat sekä minun että nykyisen laitoksen seläntakana alkaneet puuhata jotain ihan muuta, kartoittamaan muita mahdollisia sijoituspaikkoja, mm. ko laitoksen jossa pojan kaveri on.
No, tänään sitten mentiin kuulemisiin, jossa tulikin ihan täydellinen yllätys: nyt yhtäkkiä olikin vaihtoehdoksi huostalle ilmestynyt intensiivinen perhetyö. Poika siis tulisi kotiin, ja kolme kertaa viikossa tapaisi perhetyöntekijää ( ostopalvelu ) ja joku sitten olisi puhelimella tavoitettavissa jos tilanne kotona karkaa käsistä. Pää on nyt kyllä totaalisen sekaisin. Tänään olisi heti pitänyt osata sanoa mielipide, sain lisäaikaa jopa huomiseen, mutta tuskin olen huomenna sen viisaampi.

Toki haluaisin ettää poika voisi olla kotona, kyse ei ole siitä. En minä häntä väenväkisin laitokseen halua. Ei vaan voi välttyä siltä ajatukselta että koska poika on jo 17 vuotta, nykyinen laitos aika kallis paikka ja em. perhetyö mainostaa etusivullaan että ovat edullinen vaihtoehto sijoitukselle, että joko sossun rahat ovat loppu tai sitten he eivät näe että olisi tarpeellista panostaa kohta täysi-ikäisen laitoshoitoon enää niin paljon. Jos tämä olisi ollut huostan vaihtoehtona alusta lähtien niin ymmärtäisin, mutta taivaaltako se nyt tipahti yhtäkkiä. Ja jos kotiratkaisuun päädytään niin sitten kyllä sossun uskottavuus on minun silmissäni mennyt ja me kärsitty huostaanottokriisi turhan takia :frowning:

Hei Anette

Mikäli oikein ymmärsin poikasi on edelleen huostaanotettu vaikka häntä ollaankin siirtämässä ns kotihoitoon.
Kunnalla on silloin jälkihuoltovelvollisuus poikasi suhteen. Eli se tarkoittaa ainakin sitä, että heillä on velvollisuus niiden kolmen päivän lisäksi jolloin hän tapaa perhetyöntekijää alkaa yhdessä poikasi kanssa järjestämään hänelle opiskelu tai työharjoittelupaikkaa. Sinun on hyvä vaatia näitä koska jos poikasi tulee kotiin vain olemaan, se ei varmasti ole kovin hyvä vaihtoehto.
Kun nuoren vapautumista laitoksesta aletaan järjestellä, nämä tulevaisuusasiat hoidetaan yhdessä omahoitajan kanssa. Eli järjestetään itselle se opiskelu tai työharjoittelupaikka. Lisäksi on sitten tukitapaamiset.
Kunnilla on rahat tiukilla, tämä kaksi kuukautta kuulostaa valitettavasti siltä mitä ollaan tänä päivänä valmiita maksamaan käyttäjän hoidosta.
Koita jaksaa vaatia näitä asioita ja olla jämäkkä poikasi suhteen. Hyvä että olet voinut asiasta avautua sinulle tärkeille ihmisille. Jatkossa olisi hyvä jos voisit puhua tuntemuksistasi myös jonkun ammatti-ihmisen kanssa.
Tuota poikasi väittämää, ettet rakasta häntä kun laitat laitokseen, kuulee jokainen käyttäjän läheinen.
Aivan normaali reaktio

Terv. Ohjaaja Kerttu

Hei taas!

Aikaa on kulunut muutamia kuukausia edellisestä kirjoituksestani. Poika on ollut sijoitettuna keväästä asti ja asiat ovat rullanneet aika hyvin. Koulu on syksyllä sujunut kohtuullisesti. Muutamilla kotilomilla illan kotiintuloajat ovat hiukkasen venähtäneet ja siitä on rangaistuksia tullut. Koskaan ei ole pystynyt antamaan selitystä miksi ei ole tullut ajallaan tai oikein tarkasti missä on ollut tai kenen kanssa. Huumeseula tehty jokaisen venyneen illan päälle, aina puhdas. Lähinnä kai kannabista tutkittu, mutta äitinä epäilen käytössä olevan jotain muuta.

Viime viikonloppuna poika päätti hatkata sijoituspaikasta, palasi kuitenkin itsenäisesti ennen yötä. Poika oli ollut ihan outo, puhunut ihmeellisiä, seula puhdas, mutta viety lääkäriin josta lähetetty psykiatriseen sairaalaan tutkimuksiin. HUH HUH!! Mitä tässä pitäisi äidin taas ajatella. Onko se hinku niin suuri kokeilemaan kaikkea ja saavuttamaan pää sekaisin millä vaan vai mikä mahtaa olla vialla. Itse ainakin turhaudun, koska tietysti salaa itsekseni toivonut saavani pojan takaisin kotiin jossain vaiheessa… Ei näytä lupaavalta!!