Huono omatunto

Oli pakko päästä vuodattaa vähän, kun ahdistaa huono omatunto. Etenkin pari tyyppiä on musta tosi huolissaan, enkä jotenkin kestä sitä niiden huolta:

Yksi tyyppi on mua jeesannut enemmän kuin kukaan ja on tukenut, vaikka olisin missä kunnossa tahansa ollut. On katsonut perään ja auttanut vieroituksissa, ja ollaan voitu puhua lähes kaikesta. Kuitenkin varsinkin yhteen aikaan tyyppi tosi usein sanoi, että herää yöllä miettimään mun asioita. Ja jos ei oo vähään aikaan kuullut musta tai en oo vaikka vastannut johonkin tekstariin tai puheluun, niin luulee, että mulle on tapahtunut jotain ja sitten jää sitä kelaamaan. Kun sitten oon muutaman kerran ollut tosi huonossa hapessa pidemmän aikaa, niin on sitten painostanut lopettamaan käytön, vaikkei toisen takia voi lopettaa! Oon tosi kiitollinen ton tyypin panoksesta, ja siitä, että aina ottaa mut vakavasti eikä epäile mun juttuja.Oon pitkään tän tyypin tuntenut, ja oon vastavuoroisesti jeesannut sitä paljon, eli en koe hyväksikäyttäväni tyyppiä. En varmaan olis hengissä ilman häntä, mutta silti ahdistaa se, kun se niin usein puhuu siitä, kuinka pilaan elämäni päihteillä ja että lopulta tapan niillä itseni.

Toinen tyyppi on sellainen, jonka oon muutaman vuoden tuntenut ja jolle vasta vajaa vuosi sitten selvisi mun päihdetausta. Kun se tajusi, että oon koukussa oppareihin, niin se alkoi kysellä kauheasti kaikkea päihteisiin liittyen. Vastailin ihan asiallisesti ja yhtäkkiä huomasin, että kysymykset on aina vain henkilökohtaisempia ja havahduin siihen, kun se sitten sanoi, että on tosi huolissaan ja että en hallitse tilannetta ollenkaan. Mielessäni kelasin, etten jaksa toista kertaa tota kuviota. En mäkään sille sano, että olen huolissani siitä, en tosin ole, mutta jos olisin, en sanoisi. Nykyään siis pommittaa mua päihdekysymyksillään, ja että koska lopetan ja miten lopetan ja miksi edelleen vedän jne. Ja aina perään se, että on huolissaan ja että ei mene hyvään suuntaan.

Muut lähipiirissä on tajunneet, että ei mua voi muuttaa, jos en itse halua muutosta. Niiden kanssa voi puhua, jos tuntuu siltä, muttei ne tenttaa mitään. Tavallaan niiden kanssa on sellaista tavallista elämää, vaikka aina konteissa oonkin. Kaikin puolin siis ongelma ei ole se, että lähipiiri ei tukisi, vaan se, että tulee niin huono omatunto, kun ne on huolissaan, enkä saa niitä vakuutettua siitä, ettei mitään akuuttia hätää oo. Välillä tekisi mieli olla pitämättä yhteyttä, jotta ei aiheuttaisi toisille pahaa oloa. Ja kuitenkin siitäkin ne huolestuisi…

Onko muilla kuivureilla tästä asiasta kokemusta ja/tai näkemystä?
Tärkeä näkökulma.

No on! Mut kun jokaisel on se oma elämä. Mul on läheinen ystävä, ja me ollaan usein huolissamme toisistamme ja vaik mistä. Mut ei huoli (pelko?) asioita muuta. Mul on usein sanottu psykan puolel, et niin kauan, kuin ihminen on täydes ymmärrykses, hän o n itse vastuus ittestään. Ei se sitä meinaa, ettei auta kaveria, tai vierastaki jos niikseen tulee, mut mun mielestä ei tarvi tuntea huonoa omista toisen tunteista. Helposti se huoli/pelko johtaa siihen, et yrittää kontrolloida toista, eikä ihmistä voi jatkuval syötöl vahtia. Eikä se useinkaan edes hyödytä… Muhun vaikutti se, kun ystävä sano, et häntä ahdistaa, jos tulee kylään ja mä olen ottanu liikaa. Jos niin kävis mä soittaisin, ja sanoisin, et mul ei ole hätää, mut tilanne on ny tämä. Mä yritin vuosikausia puuttua kamun jatkuvaan juomiseen, mut tajusin, et et mä e n voi sil mitään. Et se mitä on tapahtuakseen,tapahtuu. Ei tarkota sitä etten välitä, mut en voi estää toisen aikuisen toimintaa…

Olisi mielenkiintosta lukea, mitä alkuperäsen viestin kirjottaja ajatteli vastauksesta, jonka tietty kirjotin minä, Pöllöpää, kukas muu :unamused: :unamused: :unamused:

Puhuttiin Pöllöpää ehkä vähän eri asioista. Nimittäin en mä ole huolissani, vaan mua häiritsee se, että jotkut kertovat mulle olevansa musta huolissaan, enkä voi asialle mitään. En saa sitä niiden huolta vähennettyä enkä haluaisi, että niiden pitäis olla musta huolissaan. Ei voi enää puhua asioistaan rennosti, koska mitä enemmän niille kertoo, sitä huolestuneempia ne on. Ja silti ne haluais kaiken tietää. Enää en haluais niin paljon niitä nähdä, koska mun olo on niin huono sen niiden huolen takia. Ja kuitenkin oon tosi otettu siitä, että ne edelleen luottaa muhun ja haluavat auttaa, vaikka oon ryssinyt niin monta kertaa.

Mua on ahdistanut läheisten huoli käytöstäni oikeastaan koko käyttöhistorian ajan tai siis siitä lähtien, kun he sen ovat tienneet. Sama periaatteessa syömishäiriöstäni, mutta se on asia erikseen, sen parantamiseen motivaationi ei tällä hetkellä riitä. Mutta päihteiden käyttäjänä eläminen tulisi niin raskaaksi paitsi itselleni myös läheisilleni, etten sitä todellakaan enää halua.

Aina retkahdettuani, en alkuun pysty vastaamaan äitini soittoihin, vaikka siitä hänen ahdistuksensa vain lisääntyy, ja hän arvaa, mistä on kyse. Tiedostan koko ajan, etten voi jatkaa elämääni käyttäjänä, mikä saa minut itse asiassa vain käyttämään entistä enemmän ja itsetuhoisemmin, ennen kuin lopulta hakeudun hoitoon. Tämä on tyypillinen kuvio.

Olen monesti miettinyt, olenko kauhean itsekäs aina käyttäessäni tai kun en ole suostunut paranemaan syömishäiriöstäni, kun en ajattele läheisiäni, mutta toisaalta, nämähän ovat sairauksia, joista ei ihan noin vain parannuta.

Tuli mieleen velma, että sehän on sun elämä ja sun valinnat, joihin sun teot vaikuttaa. Pitäisihän tässä maailmassa olla vapaus tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja, oli ne sitten huonoja tai hyviä. Kaikki tekee joskus tyhmiä juttuja, mut ei niistä niin paljon naputeta kuin nistille kamasta. Juuri tuosta valituksesta johtuen en perheelle asioistani kerro kuin ne, joista suostun valitusta kuuntelemaan.

On kokemusta kummallakin puolella olemisesta.

Huonosta omasta tunnosta ei pääse paitsi lopettamalla vetämisen. Ja silloinkin saattaa jäädä katumus kalvamaan mieltä.

Mitä taas tulee auttajan rooliin… Ei kannata kuluttaa itseään sellaisen kanssa, joka ei halua oikeasti lopettaa… Katkaisen suhteen kokonaan sellaiseen.

Onkse sit nii, nasaalisti, et sua ärsyttää se toisten huoli tai puuttuminen s u n asioihin? Se tosiaan on eri asia k. huono omis.

Siis mulla on huono omatunto siitä, että ne tyypit on huolissaan musta ja etenkin toinen esim. herää kelaa mun asioita. Ja ärsyttää se, että ne kertoo siitä huolestaan, kun se lisää sitä mun huonoa omatuntoa. Mulla on huono omatunto siksikin, että oon paljon noilta tyypeiltä saanut apua ja tukea, mut silti aina vaan vedän. Jotenkin hullua, että mua ei vaivaa asiat, mitä oon itselleni tehnyt pahaa, vaan ne, mitä oon muille tehnyt. Ja en kestä kuunnella just niitä vuodatuksia, kun joku on jäänyt kelaa mun asioita ja yrittää sillä saada mut muuttumaan.

Mä yritin vuosia yrittää vaikuttaa t o i s t e n elintapoihin, kunnes tulin siihen tulokseen, et se ihminen, joka on mun vastuul, olen minä. Myönnettäköön, et oivalluksesta e i ole pitkä aika. Mis menee pelon/huolen ja toisen ihmisen kontrolloimisen raja? Jos toinen pyytää apua, tai on hätätilanne tai tarvii kuulijaa, se on eri juttu. Must tuntuu kurjal, et sä Velma tunnet huonoo omista oman sairautesi vuoksi. Mulhan oli sama. Mun vanhemmat oli juu tosi ymmärtäväisiä. Mutsi sano vaan paheksuvasti, et sen syömisen sit pistät kuriin, ja kun viiltelin, sano, et sen kyllä lopetat, ettei siskon tarvi koulus hävetä sun takias… Mut ne oli v a a n sanoja, kyl sil varmaan murhetki oli. Ja kun hänkin on sairas, ei hän pystyny tukemaan. Sitäpaitsi mun vanhemmat on ns.vanhan kansan ihmisiä, eikä ne v o i n e e t ymmärtää sellasta… Kyl isä mun tuskan tajusi, mut sit siitä tuli h ä n e n, eikä sekään ole hyvä. Meil on perhees ehkä liiankin tiiviit suhteet ollu, mut mä olen ensisijaisesti ittestäni vastuus, en toisten tunteista, jos en ny v*ttuileen rupee, niinku pillereis usein kävi.