Ihan ensin moi vaan kaikille. Oon ihan uusi täällä, just rekisteröidyin kun tämän palstan löysin ja lueskelin aiheita ja ajattelin että ehkä täältä vertaistukea/neuvoja saisi. Eli ongelma on tämä: Olen vähän alta kolmikymppinen naisimmeinen jolla päihdetaustaa n.13-vuotiaasta asti, silloin lääkäri määräsi ensimmäiset bentsot unettomuuteen ja ahdistukseen joka alkoi jo 5-vuotiaana (tai aiemmin, mutta en muista, taustalla kuitenkin lapsen hyväksikäyttöä, koulukiusausta jne.). 16-vuotiaana poltin ensimmäisen kerran pilveä ja otin essoja. Essot jäi, pilven käyttö jatkui säännöllisen epäsäännöllisenä. 19-vuotiaana sitten helvetti repesi. Aloin kiskoa kaikkea mahdollista, lähinnä amfetamiinia ja hitaita, muita sitten kun ei noita saanut ja jollain konstilla piti päästä pois omasta itsestä kun ei maailmaa selvinpäin kestänyt. Tätä kesti vuoden, käyttö oli päivittäistä jajo kahden viikon jälkeen ensimmäisistä pirinokista tykitin itse. Kaikki ympärillä luhistui, välit vanhempiin ja entisiin ystäviin kuihtuivat olemattomiin. Vuoden totaalisen itsetuhokuurin jälkeen olin niin lopussa henkisesti ja fyysisesti että oli tasan kaksi vaihtoehtoa: elämä tai kuolema. Valitsin elämän.
Olin hoidossa yhteensä 8kk jolloin tiputettiin myös bentsot pois pikkuhiljaa, hyvä kokemus. Takaisin ‘siviiliin’ palasi putsi tyttö joka sai avohoitoa, oli se vaan 8kk:n jälkeen eristyksistä todelliseen maailmaan palaaminen aika shokki, mutta helpotti kun oli tukihenkilöt ja elämä näytti pari vuotta loistavalta. Opin nauttimaan elämän pienistä asioista joita en ollut huumehuuruiltani aikasemmin edes uskonut olevan olemassa. Pari vuotta jatkettiin tätä ja sitten iski takapakki. Paniikkikohtaukset iskivät päälle milloin missäkin, ilman mitään järkevää syytä tai laukaisijaa. Lääkäri määräsi pienen annoksen bentsoja hätätilanteisiin, ja vuoden verran niitä menikin vain niihin. Sitten sisäinen narkki päätti että hei, noistahan tulee hyvä olo kun ei huolet paina ja sitten popsittiin nappeja vitutukseen, iloon, suruun, ihan mihin tahansa olotilaan. No, tottakai tole kasvoi ja annosta piti nostaa. Silloinen lääkäri oli tyyliin “Okei, mitä kirjotetaan ja miten paljon?” eikä aikaakaan kun olin taas täysin betsokoukussa.
Pari vuotta jatkoin ihan pelkillä bentsoilla ja satunnaisella alkoholinkäytöllä, mutta nyt päästäänkin sitten asian ytimeen. Eli sen mun itsetuhovuoden aikana kiskoin piriä samaa tahtia kuin vuosia käyttäneet uudet ‘kaverini’, mutta se mun suuri rakkaus oli (ja tulee varmaan olemaan lopun elämmää) bupre. Kaksi kuukautta sitten eksyin vääriin porukoihin (mussa on joku ihme magneetti joka vetää mut niihin vaikken haluaisi) ja vedin buprea. 7 vuotta ilman ja sitten retkahdus, ja heti ekalla kerralla iv:nä. Morkkis olikin jälkeenpäin niin kova että teki mieli vetää itsensä vessasta alas. Mutta ei, seuraava retkahdus viikon päästä. Nyt oon kahden kuukauden aikana rännittänyt subua viikon, kahden välein. Pienillä annoksilla kylläkin, mutta kyllä mä kokemuksesta tiedän mihin tää tie johtaa. Ja SILTI aina kun sitä saatanan ainetta tulee vastaan niin otan. Mä en halua samaan helvettiin missä jo olin ja josta pääsin pois. Mistä mä haen apua? Vanhemmat olivat niin älyttömän ylpeitä kun pääsin kuiville, mä en vaan PYSTY niille kertomaan että hei, nyt kävi näin, en pysty särkemään niiden maailmaa miljooniksi sirpaleiksi.
Bentsotiputus aloitettiin kuukausi sitten kun määrät alkoivat olla jo sellaisia että vaikka olis paketillisen syönyt kerralla niin ei vaikutusta mutta bentsoreflat kyllä iskivät sitäkin kovempina ellei lääkkeitä ollut. Samalla aloitettiin masennuslääkkeet joista onkin ollut hiukan apua, pystyn toimimaan kuin normaali ihminen. Mutta tuo bupre… Mä en halua vetää sitä mutta vedän silti, mun kohdalla viihdekäyttöä ei ole olemassakaan, ja tiedän että lopulta menee päivittäiseksi, johan se on nähty ennenkin. Mistä siis apua hakemaan? Mun psyyke on riekaleina ton takia, en kestä haukkumisia/saarnoja jne, onko paikkaa jossa oikeasti ymmärretään että ihminen tekee isojakin virheitä ja katuu niitä? Apua mä tarvitsen, ja olen valmis sitä vastaanottamaan. On vaan niin helvetin vaikea ottaa se eka askel. Häpeän itseäni ja retkahdustani.
Sori tää pitkä vuodatus…