Hullun papereilla täällä huutaa

En tiedä mistä aloittaisin.

Olen juuri se haastava potilas, jolla mielenterveyden ongelmat johtuvat pääosin lapsuuden traumoista jotka johtuvat kodin alkoholismista, joita olen opetellut lääkitsemään alkoholilla, joka on taas johtanut pahempaan syöksykierteeseen. Hitto vie, jos sen sanoittaminen tai lauseeksi muodostaminen on näin vaikeaa niin ehkä se ei ole mikään ihme että tämä minun elämä, tällaisena kuin se nyt on, on näin kaoottista.

Mä olen pian 30-vuotias.
Mulla on pitkä historia lähinnä psykpolin puolella ja sieltä diagnooseja:
F31.9 määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö,
F44.9 määrittämätön dissosiaatiohäiriö,
F10.1 haitallinen alkoholin käyttö,
F41.8 muu ahdistuneisuushäiriö,
F60.30 tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, impulsiivinen häiriötyyppi.

Kukaan ei määritä siis mitään, kuten listasta huomaa. Ongelmia on monella saralla (toiminnanohjauksesta ja tunteidensäätelystä alkaen ja päättyen sitten ihan mielialahäiriöön ja päihdeongelmaan asti) ja äffää vilisee niin kaikissa lääkärin papereissa etten ihmettele kun jättävät elimelliset vaivani täysin tutkimatta. Varmaan itsekin sanoisin että mene takaisin sinne piätohtorille, en minä sua osaa auttaa, “vähän liian diippiä tämä”.

Tästä oli nyt helppo aloittaa vaan, kertomalla mitä ne on minusta vikaa löytäneet, miksi olen näin, tällainen. Oma teoria on toki paljon muutakin kuin vain määritelmiä: ne on tunteita ja kokemuksia. Ne on minun elämä.

Olen eroperheen ainoa lapsi. Molemmat vanhemmat alkoholisteja ja sukupuut molemmilla täynnä niitä(meitä) myös. Olen nähnyt sen että iloon otetaan ja suruun otetaan. Vaikkei olisi syytä, niin keksitään se ja otetaan. Ja kun olin varhaisteini, vannoin etten i k i n ä.
En koskaan. En minä.
Vaan, kuinkas kävikään. Niin vain, hupsistarallaa. Kaikki lähti käsistä heti kun täytin 18 ja sain ostaa alkoholia itse. Sitten tein ison elämänmuutoksen, “karkasin”. Rauhoituin. Mopo pysyi käsissä, mitä nyt vähän keulien, mutta pääosin ei menty metsähallituksen puolelle. Koko ajan lääkitsin kuitenkin psyyken tuskaa sillä alkoholilla. Sitä, että mut jätettiin lapsena yksin kun mentiin baariin, sitä että olen aina ollut epäkelpo yksilö ja mikään mitä teen ei ole koskaan tarpeeksi. Mä olen ainoa suvustani, joka myöntää, että mulla on alkoholiongelma. Mä olen niin malliesimerkki, oikein oppikirjasta, siitä mitä on alkoholistin alkoholistilapsi. Virtahepo olohuoneessa ja niin edelleen. Voisin laittaa teltan tohon pihalle ja kyltin ulkopuolelle, täällä se nyt on! Kaksoisdiagnoosi! Periytyvät ongelmat! Katsokaa! Päihde- ja mielenterveysalan opiskelijat -20% sisäänpääsystä! Olen täällä vielä huomennakin!

Löysin kumppanin. Olemme olleet yhdessä pitkään ja hänellä on myös samankaltaisia alkoholiongelmia kuin itselläni. Onnekseni olemme toisillemme toimivaa lääkettä, eli yhdessä kykenemme taistelemaan vastaan - yksin minulta ei onnistu (olen täysin vietävissä kun jään itseni kanssa - minä vien, joku puoleni minussa, ja kaikki muut). Haluaisin olla jotain muuta, vailla näitä ongelmiani. Tietenkin. Vaan en ole ja sen olen jotenkin jo hyväksynyt.

Mutta olen aivan hukassa siitä kuinka tätä tilannetta lähtisin oikeasti purkamaan.
Palvelujärjestelmä ei, kaikista kauniista sanoistaan huolimatta, hoida kaksoisdiagnoosipotilaita mitenkään kokonaisvaltaisesti. Joko hoidan alkoholiongelmaani tai sitten mielenterveysongelmaani. Ja toinen triggeröi toista: kun joku ammattilainen ronkkii alkoholinkäyttöäni, mielenterveyteni ei tahdo kestää sitä (johtuen siitä, että olen valinnut pääsääntöiseksi defenssimekanismiksi aikojen saatossa täydellisen lukkoontumisen ja pahojen asioiden unohtamisen - itse olen ollut itselleni lopulta se suurin susi) ja taas mielenterveysasioiden ronkkimisesta seuraa hillitön tarve juoda. Aivan käsittämätön noidankehä. Tämän asian vuoksi kouluttauduin itse päihde-&mielenterveystyöhön ja sain jotenkin kummallisesti autettua muita vaikka itse rämmin samaan aikaan suossa. Monet sanovat, että tämä on mahdotonta. Ei se ole, on vaan ihan hurjan raskasta ja monesti myös huonoa sille omalle paranemiselle. Ei aina, koska joskus naksahtaa kohdilleen vasta silloin itsellä jotain, kun sanot sen ääneen.

No. Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa että alkoholinkäyttö on taas lipsunut yli kaikkien suositusten. Mulla on geneettinen toleranssi ihan taivaissa kun alkoholistit on lisääntyneet toisten vastaavien kanssa vuosikymmeniä, joten en ole juonut päihtymykseen asti lainkaan, mutta päivittäin ja niin paljon että riskirajat on paukkuneet. Haluan lopettaa taas, kuten olen ennenkin tehnyt (ja pitkiä aikoina onnistunutkin!) vaan kun olen kovin yksinäinen, niin tuli tarve avautua, kertoa minusta ja ongelmistani. Joskus jollekin. Ettei vaan omassa päässään pyöritä… siitäkin sairastuu. Ja tunnen olevani täysin yksin ja arvoton taas näiden ajatusteni kanssa. Sekä täysin hukassa tulevaisuuden suhteen, mikä on suurin syy sille miksi olen nyt viimeaikoina juonut. Koska olen työ- ja opiskelukyvytön mt-ongelmieni takia, olen tottakai kaiken järkeni mukaan myös täysin arvoton ihminen eikä ketään kiinnosta vaikka juon kaljaa kaiket päivät. Paitsi minua, jota se ahdistaa ihan tavattomasti.

Olen harkinnut AA:ta ja Al-Anonia, mutta pelkään ihan järjettömästi triggeröitymistä molemmissa paikoissa. Mulle ei määrätä mitään rauhoittavia lääkkeitä missään koska on toi alkoholidiagnoosi alla, joten kärsin sellaisista “laukaisevista tekijöistä” jotka tuo mulle omat traumakokemukseni niin pintaan, että mun aivot menee oikeasti tosi sekaisin ja mulle ei jää muistikuvia niistä hetkistä vaan saatan “hajota” totaalisesti. Käytännössä menen siis johonkin automaattiohjaukseen, joka ei ole mun hallittavissa ja muhun ei saa kontaktia ja vuosia sitten näissä tiloissa vahingoitin itseäni esim. viiltämällä tai polttamalla, nykyään enemmänkin vaan käperryn sikiöasentoon ja saatan kai repiä tukkaa ja vollottaa. Mutta ihan vitun hirveää se on silti… noloa ja ahdistavaa ja pelottavaa. Tiedän ettei mulle saakaan mitään lääkkeitä määrätä eettisten ohjeiden mukaan koska olen juuri se tosi riippuvuusaltis ihminen. Nyt tilanne on vaan se, että välttelen asioita ja tilanteita, jotka voisi auttaa siihen että parantuisin tästä alkoholiriippuvuudestani koska en kykene mielenterveysongelmiltani kohtaamaan niitä ja olen varmaan tuomittu tähän limboon ainiaaksi.

Äh. Vuodatusta, angstia, ahdistusta.
Mä en itsekään enää tiedä mitä pitäisi tehdä.
Osaisin auttaa itseäni jos mulla olisi vain toinen näistä ongelmista: päihteet tai mielenterveys. Molempi pahempi ja olen ihan loppu. Rehellisesti sanoen, kuolemankaipuu alkaa olla aikamoinen.

Jaan tämän tänne siinä toivossa, että joku samassa tilanteessa oleva ehkä saa tästä lohtua. Itselle lähinnä tämän kirjoittaminen oli se, mitä tarvitsin. Kaikki neuvot, opit ja kommentit otetaan kyllä mieluusti vastaan, jos sellaisia on. Ei tämä tästä hullummaksi enää muutu.

-kosmos