Olen nyt ollut juomatta marraskuun puolesta välistä lähtien. Ainakin toistaiseksi pysyn kaukana pullosta kokonaan. (En ole miettinyt asiaa kovin tarkkaa, mutta on mahdollista, että esim. jonkun viiden vuoden päästä voisin luottaa käsiini viinilasin tai parin. Se ei kuitenkaan ole mikään tavoite. ) Olen 27- vuotias nainen.
Olen aina juonut paljon. Siitä asti kuin ekan kerran maistoin alkoholia 16- vuotiaana, viina on ollut mulle tapa juhlia ja unohtaa edellisten juhlien törttöilyt. Olin jokaisissa bileissä se, joka humaltui ekana ja joka lopulta kannettiin kotiin.
Mulla ei koskaan ollut mitään halua juoda useaa päivää putkeen, mutta kun join, otin reippaalla kädellä eikä pikkuinen hiprakka oikein koskaan tuntunut “tarpeeksi hauskalta”. Oli paljon ihania ja riemukkaita iltoja, jolloin olin hyvää seuraa ja sain itseni tönittyä kotiin ihmisten aikoihin. Oli villejä seikkailuja ja vapauden tunnetta. Paljon enemmän oli kuitenkin niitä reissuja, joita sattuu muistella edelleen. Tulee päähän kuvia, jotka viiltää rintaa.
Justinen pahimmat ja kipeimmät synnit:
-
Olin jotain 17- vuotias, kun join itseni siihen kuntoon, että multa puuttuu päästä 12 tuntia. Aloin juomaan joskus seiskan aikoihin ja viimeinen muistikuva on kasilta illalla. Seuraavana aamuna heräsin sängystäni kengät ja toppatakki päällä. Olin selittänyt siskolleni puhelimeen, että olen aivan toisella paikkakunnalla kuin oikeasti olin.
-
Saman ikäisenä yritin kännissä “vietellä” miespuolista ystävääni pienen paikkakunnan nuorten ryyppyjuhlissa. Tää mun ystävä meni laittamaan mua nukkumaan sellaiseen alkoviin, joten en nähnyt juhlavieraita, vaikka ne olivat ihan verhon takana. Vonkasin ystävältäni seksiä pitkään ja kovaäänisesti. Kaikki tietenkin kuulivat. Tää on jotenkin niin nöyryyttävä juttu, että vaikkei sillä ollut mitään kauheita “seurauksia”, niin on ehdottomasti ansainnut paikkansa tässä listassa.
-
Nuoresta asti olen menettänyt kavereita ja ystäviä, koska olen sinkkuna ollessani alkanut niiden kanssa humalassa vehtaamaan. Koska olen bi- seksuaali, tämä käsittää myös naispuolisia kavereita. Osa näistä suhteista ei koskaan palautunut ennalleen. Mulla oli myös paha tapa humalassa jotenkin “eläytyä” siihen itse luomaani romanttiseen tilanteeseen, vaikken ollut koskaan tuntenut mitään vetoa näihin kavereihin. Tämä sai mut satuttamaan paria ihmistä, jotka sitten olivat ilmeisesti oikeasti ihastuneita muhun, ja ilahtuivat mun kännisistä lupauksista.
-
Noin 19- vuotiaana opiskelin koulussa, jossa jatkot olivat aika villejä. Yksillä jatkoilla harrastimme koko porukka (noin 10- 12 henkeä) jonkinlaista ryhmäseksiä. Olin tosi kännissä ja hoin koko ajan, että “tää ei ole yhtään mun juttu”. Silti jostain syystä jatkoin. Tämä jo itsessään on pitkä tarina. Voitte kuvitella dramaattisia seurauksia, kun osa porukasta oli parisuhteissa tahoillaan. (Mä en ollut.)
-
Olen jättänyt kännissä varmaan jokaisen seurustelukumppanini. Väitän sillä hetkellä, että “olen muka ajatellut tätä pitkään”. Kaikkia näitä tilanteita en edes muista,
-
20- vuotiaana työskentelin siivojana ja seurustelin miehen kanssa, jolla myös oli ongelmia alkoholin kanssa. Saatoimme tämän miehen kanssa pämpätä yökerhossa tappiin asti ja mennä kuudeksi töihin. Olin välillä niin krapulassa, että oksentelin siinä moppauksen lomassa.
Tämä mies rahoitti paljon mun ryyppäystäni noihin aikoihin. Myöhemmin sain tietää, että se juotti mua raskaana olevan oikean tyttöystävänsä rahoilla ja mä olin tietämättäni pelkästään sen rakastajatar. Mulla ei edes ollut tätä miestä kohtaan mitään voimakkaita tunteita, näin myöhemmin ajatellen se tuntuu lähinnä ryyppykaverilta.
Tää oli mun elämässä niin synkkää aikaa, että en haluaisi muistaa siinä mitään. -
Olen useita kertoja hukannut avaimeni tai muuta tärkeää omaisuutta.
-
Olen haastannut riitaa ja räkynnyt kavereille ja seurustelukumppaneille. Erityisesti, jos mun juomista on yritetty rajoittaa. Olen sammuillut rappukäytäviin ja vieraillle sohville. Mulle on myös hyvin tyypillissä mennä kännissä sekunnissa iloisesta hiprakasta täyteen koomatilaan, jossa en pääse ylös kaaduttuani. Olen siis maannut kadulla aina silloin tällöin.
-
20- vuotiaana nousin kaverini kanssa autoon, jota luulin taksiksi. Meitä ei enää päästetty autosta ulos. Pääsin karkuun sellaisella teollisuusalueella ja soitin poliisit. Mitään kauheaa ei ehtinyt tapahtua, mutta tilanne oli ihan hiton vaarallinen. Kärsin sen jälkeen paniikkikohtauksista entistä enemmän.
-
Joitakin vuosia sitten menin niin huonoon kuntoon koulukaverin kotibileissä, että mulle meinattiin soittaa ambulanssi, kun en kuulema reagoinut enää mihinkään. Ne sai mut sitten kyllä taas tajuihin, mutta heräsin sieltä aamulla ja itkin puhtaasta häpeästä ja pyytelin anteeksi.
-
Olin mun nykyisen aviomiehen kanssa baarissa, jossa päätin kännissä, etten tarvitse hametta koska mun tunika on tarpeeksi pitkä. (Ei ollut. Ja kun kirjoitan tätä, mies huomauttaa, että se oli sittenkin t-paita. Ehkä oon sitten vaan ruvennut kuvittelemaan, että se on tunika. Äh.) Samana iltana mä myös pihalla katosin mun mieheltä, ja olin kadoksissa kaksi tuntia. Ei aavistustakaan missä,
-
Kerran myös kohtasin baarissa yhden vanhan tutun, joka lähenteli mua. Tönäisin sen pois, koska olin tuolloin jo kihloissa. Hyvin pian tämän jälkeen multa petti pihalla jalat alta ja tämä tuttu taluutti mut kotiin päin. Eksyin kuitenkin matkalla, eikä tällä tutulla ollut mun kämpän sijainnista mitään tietoa. Lopulta aloin turhautuneena vittuilemaan sille niin rajusti, että sillä meni muhun hermot. Jouduin soittamaan mun kihlatun hakemaan. Olin parin sadan metrin päässä kotoa.
Samankaltaisia tarinoita tulee mulle mieleen enemmänkin, mutta näistä saa sen kuvan millainen olen pahimmillani ollut. Pahin kännäysvaihe oli ikävälillä 19-21, jonka jälkeen olen yrittänyt hillitä juomistani, siinä epäonnistuen jatkuvasti. Olen laskenut juomiani annoksia, jättänyt väkevät pois, juonut välillä vettä jne. Ennemmin tai myöhemmin on aina tullut se ilta, jolloin makaan taas jossain naamallani.
Nyt marraskuussa säikähdin kuitenkin juuriani myöten:
- Kävin käsiksi mieheeni niin rajusti, että tämä joutui teipaamaan mun jalat ja kädet yhteen. Lisäksi uhkasin sen henkeä ja käyttäydyin muutenkin “demonimaisesti”. En muista tästä tapauksesta käytännössä yhtään mitään, ja se karmii mua aivan tajuttomasti. En ole ikinä ollut väkivaltainen, ja rakastan miestäni enemmän kuin mitään muuta.
Tämä on sellainen asia, jota en varmasti ikinä anna itselleni kokonaan anteeksi. Pakko vain jatkaa eteenpäin ja hyväksyä se, että näin kävi.
Mulla on sukurasite alkoholiin ja suvussa on paljon juuri mun kaltaisia juoppoja, joiden on helppo olla kokonaan ilman, mutta jotka juodessaan menettävät kaiken kontrollin itseensä. Vaikka mun juominen on aina ollut epätervettä, on se nyt siinä pisteessä, etten jaksa tätä enää. Jos olisin koskaan näyttänyt mitään merkkejä väkivaltaisuudesta aikaisemmin, olisin varmasti kääntynyt jo silloin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olen väsynyt kantamaan morkkista, olen väsynyt itkemään ja vihaamaan itseäni. Olen väsynyt siihen, että jännitän itseäni ennen kaikkia juhlia. Olen väsynyt anelemaan anteeksi antoa ja oksentamaan kokonaisia päiviä.
Nyt olen ollut ilman marraskuusta lähtien. Tähän mennessä olen tuntenut vain helpostusta. Niin kuin olisin ollut ihan hiton pitkissä ja väsyttävissä juhlissa, jotka ovat nyt vihdoin ohi.
Ihanaa ja parempaa Uutta Vuotta kaikille teille.
Ilo olla joukossanne. 
