Hei, haluaisin että olisi ihan vaan normaali olo

En tiedä, kuuluuko täällä esittäytyä? Olen lähestulkoon 30-vuotias :open_mouth: naishenkilö joka ei ole saavuttanut elämässään mitään, mitä “kaikki” vastaantulijat kadulla tai missä vaan (en mielelläni mene ulos) mutta epäonnistumisia on vaikka muille jakaa. Menneisyydessä on kyllä paljon todella hauskoja seikkailujakin kuten varmaan monilla täällä… Nyt kaksoisdiagnoosina vakava masennus ja päihteidenkäyttö tai itse asiassa päihteidenkäytöstä toipuminen (?) kun ei ole rahaa eikä jaksa tavata ketään entisiä kavereita joten ei ole juuri päihteitäkään. Tänä vuonna olen kai keskimäärin kerran kuussa tai alle saanut avopuolison tuttavien kautta saanut “yhden illan” annoksen piriä tai dexejä ja sitten on kyllä muutaman kerran käynyt niin että olen siitä rohkaistuneena soittanut jollekin omalle kaverilleni jolta olen saanut lisää piriä ja/tai bentsoja, jotka toimivat minulla samankaltaisesti.

Viime kuussa oli sellainen tilanne että huomasin että oho enpäs vieläkään hallitse kyseistä yhdistelmää, innostuin siis ottamaan liikaa ja sähläsin pahasti vaikka olin ollut aivan varma ettei sellaista enää tapahtuisi. Toisaalta se oli jonkinlainen herätys ja nyt haaveilen ihan tosissani ns. normaalista elämästä ilman päihteitä kun olin pitkään haaveillut vain itsemurhasta.

Olen kai tuhonnut aivojani kun ennen siis useita vuosia sitten pystyin kirjoittamaan paljon järkevämpää tekstiä ja keskittymäään siihen… Nyt ei suju joten tällainen epämääräinen aloitus tällä kertaa, älkää hermostuko. :neutral_face:

Tere!

Mä katoin noita sun tekstei jo tuol vääräs mestas mut en sit vastan ku laitoit et tänne tuut… Mä vastaan ennemmin sieltä luettuihin teksteihin ku must ne oli selvempiä jotenkin… Tääl on sit hemmetin hiljaista ennekuin Tuomo tulee syksyl (en tiiä onko syyskuun alku vmt.) takasin… Ku alkuun oli sellanen “yhteishenki” ja samat käyttäjät ja nykyää kukaa kommentoi ku Tuomolle, mut ehkä tää tästä; ite oon kh:dos ja elämä menee melko hyvin joten itekää en tätä niin tarvi enkä jatkuvast käy, mut yritän jeesaa muita… :slight_smile:

Mut mul oli itelläni aikoinani ennen kaman “kunnollist” (=lue päivittäin aamusta iltaan) aloittamist et en todellakaan tahtonut elää ilman määrättyjä päihteitä/ aineita koska en kokenut olevani “kokonainen” tai edes vähää normaali ilman niitä! Mul oli alkoholin kans ongelmia ja vaihdoin ensin päivittäiseen pilveen ja siitä sit sekakäyttöön n. 7v:deks ja sit meni enää vain oppareita sen jälkee muutama vuos kunnes vuos sit korvauksee…

Mul tuohon “haluun elää” vaikutti vituksee käsitys itsestäni, lapsuus, opitut mallit ja mun mt-ongelmat. Kärsin epävakaast & vaativast (=perfektionisti) pers. häiriöst sekä ADHD:st. Kaiken lisäks nuo opitut käyttäytymismallit et on kokenut todella jonkun päihteen tai lääkkeen vaikuttavan omaan persoonaan ku nenä päähän, pysyy pitkään mielessä! Mä kyl yritin oikeasti elää selvänä mut ajattelin vain kuolemaa kunnes täytin 25. Oli tarkotus tappaa itseni 27v ja vielä viime vuonna oli oikeast mieles et onko mitään järkeä elää ku ei hyväksy itteään mut nyt pääsin kouluun ja mul on tarkotus elää yms.

Mul menee oma lääkitys mut nyt ku oon päässy perille enemmän kuka oon (no siihen ja moneen muuhun käyttäymismalliin tarvis oppimist), ni mä tahtoisin pikemminkin eroo lääkkeist. Siihen on oikeasti tarvin määrätyn riippuvuuden mun a-klinen työkkärin tekijään aikoinaan ja riehumiset, retkahtelut jne. ihmisten kanssa ketkä on hyväksyneet mut omana itsenäni… Masennus on helvetin paska sairaus joka tekee elämäst pelkkää kärsimystä ku mikään asia ei tunnu miltään ja vain kemialla saa aikaan olon joka on siedettävä… Toisaalta raitistuminen vaatii myös hemmetinmoisen asennemuutoksen; ei voi ajatella negatiivisia asioita vaan on ajateltava positiivisest vaikka välil se negatiivinen ajattelu-tapa nostaa päätään.

Mä en vois kuvitella et olisin elossa jos en olis aikoinani alkanu käyttämään; olin niin itsetuhoinen! Mun oli käytävä se vaihe läpi löytääkseni itseni, oli mentävä pohjalle ja huomattava ettei kukaan pärjää yksin (ja tällä tarkoitan mun omahoitajaa jonka kans samoist asioist puhuttiin vuosikaudet kunnes vihdoin tajusin asioita) sekä otettava apua vastaan & kerrottava fiiliksistäni & ajatuksistani jollekin kuka välittää…

Myös tuo aivo-kemia-fakta on faktaa! Menee pitkään ennenkuin aivot toipuvat käytöstä. Mä en aikasemmin Ardinex-hoidossa ollessani puoleen vuoteen tuntenut mitään… Sit aloin etsimään luonnosta (joka on mulle läheinen ollu lapsena) kevään merkkejä ja aloin pitämään pienistä arjen hetkistä, yritin nauttia asioista jotka on hyvin…

Sun pitäis aluks nostaa oma itses sille tasolle et oot niin hyvä ihminen ettet tarvitse kemiaa ollakses jotain! Miettiä itseäs ja hyviä puolias eikä aina vain huonoja asioita. Ajatella et sä ansaitset olla onnellinen; keksiä mielekästä tekemistä josta pidät (myös työttömät voi 100 egel työttömien koulutus-seteleil tehdä jotain tai sit ihan lenkkeilyä, luontoa, kirjoittamista, kutomista; mitä tahansa!)… Ehkä arvioit itses epäonnistumisien kautta etkä onnistumisien. Mietit suoraan et susta ei voi tulla mitään, koska… Mä voin kokemuksesta sanoa et matka on pitkä ja iteasias vaikka mul on aika eri tilanne ku sulla; ni tuon “tilanne tänään” topicin alku-sivuil nezumi yritti just piriä lopettaa niin ettei sitä oikein enää saanut vaik himo olis ollu kova ja lopult sit ei ollu enää himoa vaik kamaa saikin… Muitakin topiceja on et kandee lukea… Mut se matka kannattaa tehdä ku kysees on oma elämä ja se kuinka sen tahtoo käyttää!

Kirjottele lisää, mä nyt laitoin oman kokemuksen pohjalt mut mäkin tukeuduin aikoinani edes johonkin aineeseen joka auttoi hetken ahdistukseen ettei tarvis olla just mä ja tuhlasin +10v elämästäni… Nyt on mukava olla reilu vuoden pääst 30 ja amis aloittavana :smiley: :laughing: Mut parempi myöhään ku ei milloinkaan ja useampi ystävä on kuollu tänä aikana joista osa oli paremmas kunnos koko elämän ku mä pahimpana 5 vuotena, joten kait oon onnekas… Tsemppiä ja kirjottele lisää ku siltä tuntuu, mä kyl käyn päivittäin mut en aina ehdi vastaamaan ihan heti ku oon koulus ja matka on pitkä… Voimia, koita löytää niitä jostain ja aloita vaik joku vanha harrastus joka ennen herätti sussa hyviä fiiliskiä; ite voin suositella mm. joogaa :slight_smile: Ilmota jos joku on aivan väärin, tuo on se kuva jonka sust sain tuol toisel puolella…

Lumia tervetuloa kirjottelemaan tänne Kuivaushuoneeseen. Kiitos malibu, että vastasti uudelle jäsenelle. Malibu, sinun tekstisi oli mukavaa luettavaa myös minulle, sillä onhan tässä taivalta kuljettu. Ehkäpä itselläsikin ajatukset hieman samalla jäsentyvät, teet matkaa samalla omaan elämääsi kun kirjoitat siitä muille.

Moi Tuomo, kiva et tulit lomalta vaik ei se välttämättä loman loppuminen niin hauskaa olekaan; itsekin nyt viikon ollut koulussa :smiley: … Yritän tietty auttaa ihmisiä ketkä ei ole yhtä pitkälle päässeet ku mä, mut tais olla liian arvioivaa… No en tarkoittanu… :unamused: :astonished:

Mut Lumia meinasin sulle vielä sanoa et tuo päihteiden ajattelu ja himoaminen on aivan normaalia. Sitä voi jatkuva jopa useita vuosia… Sun edellisist teksteist muualla sai sen kuvan et koet tarvitsevas noita lääkkeitä koska ne helpottaa olo tilapäisest ja yrität kitkutella eteenpäin elämäs päivä kerrallaan. Kuitenkin ottaisit mielelläsi lääkkeitä(/huumeita) auttamaan arkea jos niitä vain olisi. Eli sä et ole täysin vakuuttunut et sä edes pystyisit elämään normaalia elämää ilman aineita tai lääkkeitä? Psyykkiset viekkarit/ tilanne jossa vuosien jälkeen on mahollisuus saada ainetta x kerran ja miettii et uskaltaako ottaa vai jääkö koukkuun jne. Mut musta sun kannattais yrittää nyt uskoa et sä päihität tämän sairauden vaikka aikaa siinä menisi… Jos on aikaa lueskele tuolta tilanne tänään-topicin Nezumin juttuja vaikka, oli aika samas tilantees…

Mul oli sama ajattelu et en oo saanu elämäs mitään aikaan vaikka ikää ens vuonna 30. Nyt viime vuonna ku pääsin korvaushoitoon, ni pelkäsin eka et mitä siit tulee ku kaikki vaihtaa lääkkeit jne. mut pysyin erossa. Nyt tuosta vuosi ni oon päässyt kouluun, saanu elämän järjestykseen niin, että oon koulussa (linja josta pidän, aloitin vain 2-asteen opinnot vaik olis ollu mahis hakea 3 asteeseen; ei liikaa stressiä), ei oo ongelmia et ihmiset enää tulis koti-ovelta kyselee pillereit ja mikä parast; en väärinkäytä lääkkeitäni…

Kamanlopettaminen on hemmetinmoinen elämänmuutos. Aivohin tuo kemiallinen tila on kertynyt vuosikausien aikana joten se ei ihan heti poistukaan normaaliin aivo-toimintaan vaan esiintyy masennusta, ahdistusta ja mielitekoja aineista… Oikeastaan tuossa vaiheessa kun kuvittelee olevansa jo selvänä ja silti himot myllää; ei ole vielä kuivilla. Fyysisesti ehkä, mut muuten ei…

Mä sinuna harkitsisin oikeasti avautumista terapeutillesi vaikka se vaikeaa on. Kokeile, et menetä mitään! Voin sanoa et olo on paljon kevyempi kun on aloittanut ne “oikeiden ongelmien” (ja iteasiassa niiden alkusyiden etsimisen josta kamankäyttö alkoi) kertomisen ja työstämisen. Siinä olisi tärkeää saada hoitaja joka oikeasti ymmärtäisi ja tukisi. Jos pääset alkuun ni sen jälkeen yleensä juttua riittää ja kaikkia unohdettujakin asioita tulee mieleen ja niistäkin löytyy syitä ja seurauksia. Mä jouduin muuttaa täysin elämänarvoja ja asenteita! Ennen pessimisti, nykyään yritän olla optimisti… Nyt kun on päässyt jo jokin aika sit pahimman yli niin oon todella kiitollinen et pääsin tänne saakka; jaksoin jotain lapsuudenaikaisia tapahtumia elää puhumalla niin monia kertoja eri henkilöille et se alkoi oikeastaan jo niin loppuunkäsitelty asia ettei se enää vaivannut mua. Sain työntekijän johon luottaa jne.

Mut mulla vasta se laitosjakso viime vuonna (olin 27) auttoi todella ymmärtämään et mul on 2 tietä; käyttäminen aiheutti masennust ja morkkiksia, onnistuminen, pienikin kannattaa palkita (mulla oli yksinään erikoiskahvi ilman mitään aikarajoituksia ja samalla luin lehdet; seurustelin henkilökunnan kanssa ja nautin siitä hetkestä). Mullakin oli yli 10v käyttöä takana joten tottakai kaikki siivoamiset, aikataulut yms. piti harjoitella uudestaan; sama et jos oli karsea ahistus/stressi tms. ni se aluks etenkin aiheutti retkahduksia… Mikäli sul on jotain mt-ongelmia (pers. häiriöitä) ni niitä voi 30-40 ikävuoteen saakka muuttaa; sen jälkeen ikä tulee vastaan. Niitä ei myöskään pysty käsittelemään sekaisin ollessa vaan selvänä on oltava (mielellään se ½v vähintää).

Retkahduksia tulee, ne on vanhoja käyttäytymismalleja mut pitää kehittää jotain tilalle… Mitäs jotkut IH:t tai muut järjestöt? Tukihenkilö? Saisit tekemistä, uusia selviä frendejä ja tukea. Lisäks sun oikeasti pitää yrittää katsella maailmaa positiivisesti. Mun mielest oli aluks aivan älytöntä et positiivisuutta tulee joka tuutista mut kokeilin… Kaadoin mehut lattialle ja siitäkin on joku positiivinen asia löydettävä joten tuli sit keittiön lattia pestyksi :mrgreen: …

Mä tahtoisin jeesata sua, mä olin oikeasti kaikkien mielest menetetty tapaus mut tässä mä oon paremmas kunnos ku lähes kaikki entiset kaverit; se vain vaatii henkisen kasvun ja edes pienen uskon et sä pystyt tähän! Mulle sanottii Järvenpääs et jos mä sen pystyn käymään läpi ni alkaa tosiaan tulemaan uusia ja uusia mahollisuuksia ja onnistumisen kierre alkaa ja se oli totta. Sä et tarvi ku yhden onnistumisen josta voit olla ylpeä ja itseluottamus kasvaa samaa tahtia. Sä et voi määritellä itseäs historias perusteel, se on negatiivist ajattelua ja loppupeleis johtaa siihen ettei valmistu ammatteihi (kokemusta 2 keskenjääneestä koulusta ja yhdistä potkuista kaman takia; yks paikka ei suostun kertomaan syytä, mut arvaan kyllä). Nyt rima matalalla mut silti tavoite; vaikka 3 kk:den tavoite 6kk:den tavoite ja vuoden tavoite… Ei tarvi olla ku vaik et 3kk:den tavoitteena on olla ilman aineita ja käydä kyselemäs työkkärist kuntouttavia työtoimintoja… Niist nousee itsetunto kummasti ku huomaa pärjäävänsä… Puolen vuoden tavoite tehdä jotain asioita joita oot pitkää tahton tehdä mut et oo menny syyst tai toisest; säästä vaik kama-rahoist; me oltii avokin kans lähes viikko damis niil rahoil jotka ois muuten menny turhuuksiin.

Mut jos kertoisit enemmän; sun aivokemiat on sekaisin ja jos oot niit masislääkkeit kokeillu käyttäessäs ni ehkä kannattais tilapäisest (kk tai 2) kokeilla esimerkiks Supriumia (mul menee ite 3*50mg/pv), et pääsisit pahimman alakuloisuuden yli; tuo on vanhoja masislääkkeitä joten se ei mul ainakaa aiheuta mitää sivu-oireita ja alkaa nopeasti (1-2vkoa) jo vaikuttamaan. Mut älä retkahda; tässäkin tapauksessa aika tekee tehtävänsä. Nezumillakin kesti yli 1 muistaakseni päästä kaikkien himojen ohi ja niitä tulee vielä vuosia lopettamisen jälkee mut ne on vain himoja. Siihen ei kannata jäädä rypemään, se kuva joka päähän tulee on aina niitä ekoja kokeiluja joita ei enää edes tule eteen… Tsemppiä!

Kertoisitko tarkemmin et osais paremmin auttaa ja mul muutama oli kysymys ku oli merkki peräs… Jos tahdot mailata ni voin antaa mailin; ilmotat vaa sit koska oot mailan koska se ei oo käytös, iteasias mikää ei oo käytös niin et joka pv kattoisin… Mut Micke21@luukku.com

Ps. Usko pois et jos vuoden ehkä reilu pystyt olemaan ilman ni sul tulee elämään niin paljon et negatiiviset asiat peittoaa hyvät asiat mennen tullen. Mä esim ku olin ollu reilu 2v ilman essoja aikoinaa; tahdoin kokeilla kerran testi-mieles… Oli 4 essoa (huonoja siis) ja lähettii bilettää. Ei kovin tuntun toimivan joten puolikas vielä aivan väärään paikkaan tuli laitettua. No ilta oli kiva mut seuraavat 3pv; oisin voinu tappaa itseni sen masennuksen vuoksi… :frowning:

Sä ehkä vielä puolustelet käyttöä sillä et sul tulee parempi olo jne. mut se ei pitkän päälle mene niin; ne aivokemiat on saatava omista aivoista ja ku sun aivot on sekasin käytöstä ni palautuminen kestää valitettavasti… Suosittelen hyvää neuvoa joka klinikal kerrotaan; “elä tätä päivää, eilinen meni jo, huominen on vasta tulossa; elä tässä hetkessä”. Hemmetin vaikea käytännös toteuttaa mut toimii… Mites klinikka? Käytkö siellä, olis nimittäin ihan ammattilaisia ketkä osais kertoa kauan suunnilleen nuo tunteettomuus yms. epänormaali olo kestävät ja saisit ennenkaikkea vaitiolovelvollista puhe-apua (kuinka suureksi pienetkin asiat saa pään sisällä väännettyä jos yksin miettii :unamused:), realistista kommenttia sun tilanteesta ja neuvoja… Voimia, mut ennenkuin seuraavaks vastaan ni odotan kyl aloittajan vastausta koska tää menee spekulaatioks ja mun tarinan kertomiseks suurelt osin; mut tsemppiä :slight_smile:

Kiitos Malibu, lomansa kullakin, aikanaan… mutta mukavahan tuo oli töihinkin tulla.
Mukavaa, että pääsit opiskelemaan!

Toivottavasti Lumia luet malibun kommentit ja hänen kokemuksensa, kannattaa tosiaan lukea enemmänkin näitä tekstejä. Sinunkin on mahdollista selviytyä.

Hei Nezumi, mukava kuulla Sinustakin pitkästä aikaa.
Ehkä harmi, että olet poistanut kirjoituksiasi, mutta ymmärrän kyllä. Tsemppiä myös jatkossa ja ilmoittele edes välillä kuulumisiasi.

Nezumi. Onneksi “kohtasit” kyseisen työntekijän.
Tulee yleisesti mieleen se, että kuinka usein päihdeasiakkaiden asiat saataisiin kuntoon yksinkertaisesti juuri sillä tavalla, että asiakas otettaan vastaan kuunnellen häntä ja keskittyen asioiden hoitoon ja selvittämiseen.

Toki kokemuksia on monenlaisia. Sinun kokemuksesi on edellä maintisemasi kaltainen, eikä sitä tule kenenkään vähätellä. Saa nähdä, mihin tässä maassa mennään tulevaisuudessa, koveneeko arvot ja sitä myötä päihdeasiakkaiden/potilaiden kohtelu.

Mitä lumia Sinulle kuuluu?

:open_mouth: Toi on kyllä pitkäkälle totta, mitä Nezumi kirjoitti. Ja entäs kun lisäksi olet korvaavassa opiaattihoidossa(nyt onnistunutta takana yli 7v)…Suhtautuminen on erilaista kuin se, ettei tiedettäisi päihdeongelmasta.
Mutta olen hirmu kiitollinen siitä, että meillä on ihana omalääkäri, kuka ei eroitttele meitä ja lapseamme menneisyyden perusteella. :wink: