Harvemmin ryyppäävään läheisiä?

Hei kaikille,
Olen kahlannu foorumia läpi monta viikkoa jo ja löytänyt paljon kaipaamaani vertaistukea, paljon sanoja, ajatuksia ja tilanteita mihin olen voinut samaistua. Olisin kuitenkin tahtonut kysellä, onko joukossa muita joiden läheinen on kausijuoppo ja mahdollisesti vielä niin että on usein pitkiäkin aikoja juomatta? Tarkoitan tällä pitkällä ajalla semmoista aikaa, jossa läheinenkin sopivasti ehtii herättää sen toivon kipinän paremmasta tulevaisuudesta. Oman kokemuksen mukaan tällainen aika on n. 2-3kk.

Olemme vajaa nelikymppinen pariskunta. Meillä mies juo harvoin, mutta juodessaan ei pysty hallitsemaan juomisen määrää, eikä enää sen lopettamista. Pisin putki on kuitenkin ollut “vain” 3 päivää. Juomiskertoja on yleensä n. 2-4kk välein, joskus on saattanut olla väliä vain 1kk kun edellinen reissu on mennyt tuurilla hyvin. Tätä on jatkunut nyt muutaman vuoden. Meillä on kolme lasta, jotka ovat toistaiseksi säästyneet näkemästä isäänsä humalassa, siitä syystä ettei mies koskaan “repsahda” juomaan, vaan juomiset ajoitetaan sellaisiin hetkiin kun lapset ovat hoidossa. N. 10 vuotta sitten, ennen lapsia, joimme molemmat ja juominen oli todella humalahakuista ja lähestulkoon jokaviikonloppuista. Minulla tuli juomiseen stoppi jo ennen lapsia ja miehelläkin juomiskerrat väheni, mutta kerralla meni sitten enemmän ja pidempään.

Tunteita on ollut pinnassa jos jonkinlaista, kuten teistä jokainen varmasti tietää. Järkipuhe, uhkailut, kiristys sun muut on jo katsottu. Surua olen tuntenut siitä, kun olen voimattomana vierestä katsonut miten epätoivoisesti mies on yrittäny ongelmaansa itselleen selittää, saada se hallintaan ja epäonnistua siinä kerta toisensa jälkeen. Miten aina entistä pahemman mokan jälkeen hän jaksaa ja jaksaa selittää asiaa parhain päin pettäen itseään koko ajan enemmän. “En juo väkeviä tällä kertaa ollenkaan”, “Menen mökille juomaan, missä en häiritse ketään”, “En osta niin paljoa juomaa, että sitä olisi aamulla jäljellä” jne., nämä on koettu. En moneen vuoteen ymmärtänyt, miten hän ei näe omaa ongelmaansa, kun se minulle on päivänselvä asia.

Minun ei ole koskaan tarvinnu pelätä häntä humalassa ollessaan, hän ei juo koskaan viikolla, ei joka viikonloppu tai edes joka toinen viikonloppu, ei koskaan vain paria olutta tai saunakaljoja, hän pystyy kieltäytymään alkoholista esim. juhlissa tai kun tietää että on sopimaton hetki juoda. Ei ole tarkoitus selittää, miten hän olisi “vähemmän alkoholisti” kun pystyy olemaan pitkiä aikoja juomatta, vaikka olen minä sitäkin aikanaan itselleni toitottanut, kuten hänkin takuulla itselleen oman päänsä sisällä. Piilopulloja on silloin kun hänellä on juominen alkanut, esim. jos on illan jossain, petaa itselleen juomisen mahdollisuuden heti aamusta jemmaamalla juhlista juomaa mukaan, jonka sitten ennen sammumistaan piilottaa johonkin. Jos juomaa ei aamulla ole, juominen yleensä jää siihen. Tämähän on johtanut siihen, että minä sitten yön pimeinä tunteina etsin niitä pulloja ja kaatelen viemäristä alas. Kaiken lukemani perusteella ymmärrän, ettei näin pitäisi tehdä, mutta olen tehnyt silti.

Mies ei ole koskaan luvannut mitään, varsinkaan juomattomuutta tai parempaa tulevaisuutta. Toiveet, pettymys ja “katteettomat lupaukset” ovat minun itseni kehittämiä asioita. Vaikka hän ei ole luvannut olla juomatta, minä olen sitä hartaasti toivonut, jopa siihen asti että se on minusta tuntunut siltä, kuin hän olisi luvannut ja kun seuraava alamäki alkaa, se tuntuu kuin hän olisi valehdellut ja pettänyt lupauksena vaikkei todellisuudessa mitään lupauksia ole ollut.

Hänellä on tässä parin vuoden aikana tapahtunut sellainen hidas, mutta sitäkin selkeämpi havahtuminen todellisuuteen, tekosyyt ja takaportit ovat loppuneet. Olemme puhuneet nykyisin ihan järkevällä tavala tästä ongelmasta, enää ei ole ollut syyttelyä, riitelyä, nalkuttamista tai muuta, ehkä siksi kun olen jo itse niin loppu tämän asian kanssa etten enää jaksa edes loukkaantua. Edelleen putken alkaessa tunnelma on ahdistunut, mutta jollain tapaa olen muuttunut sellaiseksi etten enää välitä niin paljon. Harvoin esimerkiksi enää itken. Enkä usko enää niin vahvasti, että mikään muuttuisi. Mies on nyt luvannut raitistua, ensimmäinen lupaus siis tätä lajia, tai ylipäätään mitän lajia. En tiedä mitä ajatella.

Meillä suurin ongelma on ongelman unohtaminen ja se, että juomistilanteet itsessään alkavat olla hengenvaarallisia kun kulutus on niin kovaa aina juomisen alettua. Mokailujen jälkeen ollaan todella alhaalla, masennuksessa, itsesäälissä, itseinhossa, häpeässä ja nyt on tullut ajatuksia että on niin huono olla että ei haluaisi elää. Sitten pikkuhiljaa sieltä aletaan keräilemään itseä ja joka kerran jälkeen tulee se aika, kun kaikki on vain pahaa unta. Löytyy selitys sille, miksi viime kerralla meni nin huonosti (jos viime kerta nyt ylipäänsä enää muistuu mieleen) ja uusi yritys olla “normaali”. Siitä sitten lähdetään taas alhaalta uudestaan, tätä rataa menee elämä koko ajan.

Nyt on tilanne mennyt siihen, että mies on sanonut että hänen täytyy olla juomatta kokonaan. Hänellä on halu ja tahto raitistua kokonaan, mutta minä en ole varma onko hänellä keinoja enää selvitä yksin ja onko minulla enää voimia toivoa raitistumista. Mikä tilanteesta tekee erin kuin aiemmin? Jos olen täysin rehellinen, niin ei mikään. Toki hänen lupauksensa, jota ei ole aiemmin tehnyt, mutta varmaan jokainen ymmärtää sen luottamuksen määrän, mikä tällaiseen lupaukseen on, olkoonkin niin että aiemmin ei ole luvannut mitään. Hän vaikuttaa kuitenkin vilpittömältä, enkä minä ole näitä ajatuksia hänen päähänsä syöttänyt kuten joskus muutama vuosi sitten yritin. En ole enää löytäny hänestä sitä selittäjää ja vähättelijää, mitä oli jossain vaiheessa kun kielsi koko ongelman. Hän ei enää elättele toivetta, että voisi juoda kohtuudella. Hän ei enää syytä minua tai ketään muutakaan/mitään muutakaan juomisestaan.

Toivoisin kovasti vertaistukea. Kiitos, että sain avautua :slight_smile:

Sylvi: suosittelen Al-Anon ryhmää sinulle. Voit katsoa netistä löytyykö sinun paikkakunnalla, ryhmä on alkoholistien läheisille. : :unamused:

Näin äkkilukemalta vaikuttais että sun mies on tosissaan nyt kun kerran on ekan kerran myöntänyt ongelman ja luvannut tehdä asialle jotain. Voihan olla että sinun huolestumisesi on saanut miehen tavallaan nurkkaan ja hän joutuu nyt lupaamaan jotain mitä ehkä ei kykene pitämään. Seuraisin tilannetta rinnalla tukien miehen päätöstä mutta niin että et aseta sille kauheen suurta painoarvoa. Päätös olla juomatta on täysin miehen oma. Älä aseta sille mitään toiveita ettet joudu pettymään. Semmonen hieno homma suhtautuminen ja sit keskityt omiin asioihin. Jos mies ei ole juonut joka viikonloppu ja on pääasiassa viikot selvinpäin vaikka sit kun juo juo kaksinkäsin, voi tarkoittaa että mies ei ole vielä ehtinyt kovin pitkälle alkoholisoituun vaan on lähinnä suurkäyttäjä ja sillon lopettamispäätökset on yleensä helpompi pitää varsinkin jos miehelle on omasta mielestä tullut pohja vastaan. Silti sitä tukee olis hyvä aina saada jostain, miehelle esim. AA tai A-klinikka ja sulle Al Anon tai A-klinikka.

Kiitos kommenteista!
Al-Anonia olen miettinyt itse, pääsisi jakamaan tuntoja muiden kanssa, koska tämähän on sellainen “suuri salaisuus”, josta en ole jutellut kuin yhden kaverini kanssa. Hän ei ymmärrä, koska on itsekin alkoholin suurkuluttaja ja pitää tällaista lähinnä normaalina. Kynnys näyttää naamaansa ryhmässä on kuitenkin todella suuri jopa minulle, vaikka tiedän että siitä olisi hyötyä minulle. Miehenkin kanssa voidaan nykyään jutella asioiden oikeilla nimillä ilman riitoja, mutta en silti haluaisi hänelle nyt painostettua olotilaa, kun kerran on päättänyt muuttaa elämäänsä oman itsensä takia. Ryhmäasiassa en vain voi olla ajattelematta esimerkiksi niinkin lapsellista asiaa, että entäs jos siellä onkin tuttuja? :blush: Naurettavaa, tiedän. Onko teillä kokemusta Al-Anonista, ovatko ne ryhmät ehdottoman luottamuksellisia niin etteivät siellä käyvät kerro asioista eteenpäin?

voimaotus pohti, josko mies olisi enemmän suurkuluttaja/ei kovin pitkälle alkoholisoitunut ja tämä kieltämättä on ollut kysymysmerkki. Täältä sivuilta eksyin linkin kautta Kemppisen sivuille, jossa oli näitä määritelmiä alkoholismin vaiheista. Jossain kohtaa Kemppinen totesi, että “Marty Mann muistuttaa, että tästä alkoholismin varhaisvaiheen kehittymisen yleiselle säännölle on poikkeuksia: kausijuopot ja ne, jotka alkoholisoituvat heti.” En oikein ymmärtänyt, mitä tuo lause tarkoittaa, että kausijuoppo ei ole koskaan varhaisvaiheen alkoholisti, vai että pysyy siinä vaiheessa pidempään, vai että häntä ei periaatteessa voisi luokitella ollenkaan? Jotain asioita on, jotka minun mielestä sopivat tuohon keskivaiheen alkoholismiin, mutta esim. valehtelu, piilopullot jne tulevat kuvioihin siinä vaiheessa kun juominen on jo aloitettu, ei koskaan selvinpäin. Ehkä hän on jossain varhaisen- ja keskivaiheen välissä. Yksi asia on kuitenkin päivänselvä, eli se ettei tällainen tilanne tule kestämään enää kovin kauaa. En millään usko, että hän joisi koko loppuelämänsä esim. kerran/2kk parin-kolmen päivän umpitunnelit. Jokin asia tulee muuttumaan, joko juomiskertojen tihentyminen tai putkien pidentyminen. Tähän mennessä 3pvä on ollut se maksimi, laitetaan pari vuotta eteenpäin niin se voi olla jo huomattavasti pidempi aika. Miehen päätökseen on siis eniten vaikuttanut se, ettei hän pysty hallitsemaan sitä juomisen lopettamista, eikä määrää; kun korkki aukeaa, sitä ei tiedä milloin se menee kiinni. Eikä siinä vaiheessa enää pysty ajattelemaan esimerkiksi mitään sovittuja juttuja, taikka että sunnuntaina pitäisi lopettaa jos mieli maanantaiksi töihin.

Hei Sylvi ja muutkin keskustelijat :slight_smile:

Lienet käynyt lukemassa Viikonloppujuoppo -otsikon alla olevia keskusteluja. Siellä puhutaan vähän samankaltaisesta käyttäytymisestä, että viikot sujuu hyvin ilman alkoholia, mutta viikonloppuisin (miestä) ajaa joku ihme vimma tarttumaan pulloon ja “nollaamaan” viikkoaan.

Yritän kertoa lyhyesti minun mieheni “juomisprofiilista”:
Mies on elänyt lapsuutensa ja etenkin nuoruutensa 6-lapsisessa perheessä, jossa äiti ja isäpuoli (alunperin myös oma isä) joivat paljon. Anoppini ja appeni juovat edelleen, vaikka selviytyvät hyvin myös arjestaan.

Nuorena aikuisena ja tavatessamme juominen kuului myös viikonvaihteisiin, niin minullakin. En siis itsekään niin sanotusti sylje pulloon, mutta aivan kuten sinullakin, juominen jäi käytännössä pois, kun lapset syntyivät. Meillä esikoisen syntymästä on jo 19 vuotta.

Mies on kaikki nämä vuodet elänyt jotenkin kahtena eri persoonana; toinen - se minulle arvokkaampi - elää terveellisesti eli kuntoilee, syö fiksusti, ei käytä alkoholia juuri lainkaan etenkään humalahakuisesti jne. Mies voi tuolloin henkisesti hyvin, on optimistinen ja koko perhe nauttii silloin seesteisestä elämästä. Sitten tulee joku ihme vaihe, jossa mies alkaa käymään baareissa viikonloppuisin, yleensä vain yhtenä iltana, mutta kuitenkin. Jos ei lähde baariin, niin juo kotona, mutta harvemmin viihtyy kotona koko iltaa. Tätä saattaa kestää useampi kuukausi, kunnes taas päättää ryhdistäytyä ja alkaa huolehtimaan hyvinvoinnistaan terveemmin keinoin. Tuolla tyylillä voi sitten elää useamman vuoden, kunnes taas tulee kuukausien “rientoajat”.

Tänä talvena on taas ollut tuollainen menemisvaihe, joka itse asiassa alkoi jo viime kesänä eikä selkeää katkosta ole ollut missään vaiheessa. Vaikka tiedänkin, että tämä 90 % todennäköisyydellä loppuu, ehkä jopa kohtuupian, niin silti surettaa. Tätäkö meidän loppuelmä tulee olemaan? Jotenkin myös pelkään, että kun tyttäret lähtevät kotoa “maailmalle”, niin itsekin saatan tarttua pulloon. Nykyisinkin tekee punaviiniä mieli, kun niin moni esim. työkavereistani kehuu viikonloppuisin nauttivansa “lasillisen”. Jotenkin vaan tökkii ajatus sellaisesta elämäntavasta, että pää turrutetaan päihteellä, olkootkin vain “pari lasillista” viiniä.

En osaa nyt sinua tässä vaiheessa lohduttaa muuten, kuin kertomalla, että kohtalotovereita on :slight_smile: Kuten varmaan tiedätkin, miehesi elämänmuutos riippuu vain ja ainoastaan hänestä itsestään. Hänelle täytyy tulla vilpitön tahto lopettaa. Toisaalta, voit helpottaa omaa oloasi keskittymällä enemmin omaan hyviinvointiisi ja niihin asioihin, jotka elämässänne ovat hyvin. Oletan, että esim lapsenne eivät ole kärsineet isän käytöksestä. Valoa päiviisi!

Eiköhän niillä tutuilla ole ihan sama ongelma, entä jos sinne tulee tuttuja. Ja jostain syystä kai siellä ne tututkin on, tuskin nekään sinne menee vatvomaan raittiin miehensä ihanuutta. jotta he voisivat kertoa asiat eteenpäin, heidänkin pitäisi ensin kertoa miksi itse ovat siellä.
Ja ei siellä ole pakko kertoa mitään miehestä, voihan siellä olla hiljaa tai kertoa itsestä.

Hei Sylvi!
Tarinasi kosketti, ei vähiten siksi, että se on niin tuttu. En nyt kirjoita pitkää tarinaa, mutta koska itsellenikin vertaistuki on ollut ja on tärkeää, mainitsen pari seikkaa, jotka nousivat ensimmäisenä mieleeni kirjoitustasi lukiessa.
Toipuminen alkoholismista on tosi vaikeaa yksin. Siksi miehesi tarvitsisi jotain apua siihen. Meidän perheemme sai avun Minnesota-tyyppisestä hoidosta. Mies meni ensin infotilaisuuteen, kun oli aikamoisessa pohjakosketuksessa, ja hänet saatiin siellä infossa jotenkin havahdutettua näkemään tilansa. Siitä alkoi pienin askelin raittiuden tavoittelu.Sitä ennen hän oli jo käynyt monenlaiset hoidot, ja saanut välillä jonkun kipinän, mutta varsinaista lopettamista ei ollut ennen suostunut tekemään, ei kertakaikkiaan mistään syystä.

'Toinen juttu, joka tulee mieleeni, on tuo alkoholismin salaaminen. Mietin usein, että miksi me läheiset haluamme salata viimeiseen asti tämän ongelman. Mitä voitamme sillä, mitä pelkäämme? Kasvojen menetystä? Pilkkaa? Häpeää? En keksi. Itse koin, että kun otin vuosien salaamisen jälkeen asian avoimesti puheeksi ystäväpiirissäni, oli kuin puhdas vesi olisi virrannut lävitseni. Helpotuksen tunne oli valtava! Pilkkaa tai vastaavaa en ole kokenut, pelkästään myötätuntoa tai arkaa kiinnostusta. Mietin joskus jälkeenpäin, että olisinkohan vaiennut edelleenkin, jos mies ei olisikaan raitistunut ja olisi kuollut alkoholismiin, mikä saattaisi hyvinkin olla nyt totta. Olisinko edelleen “kaikki-hyvin-ei tässä -mitään” -asenteella, vai olisinko jo itsekin sairastunut tai kuollut ahdistuksen taakan alle?
Kuka tietää. Näitä voi miettiä. Toivotan sinulle vahvistumista ja oman itsesi tärkeäksi kokemista niin, että edistyt hankkeissasi. Alkoholismi on vahva vastustaja, joten taisteluun lähdettäessä pitää olla tietoa ja voimaa ja kovaa sisua. Hyvä alussa olet kun kirjoitit tänne.

Hei!

Kiitos näistä kirjoituksista. Itse olen samantyyppisessä tilanteessa. Mieheni ei tosin näe käyttäytymisessään ongelmaa. Hän keikkuu myös ns. suurkuluttaja / riippuvaisuuden välimaastossa. Ilmaisen huoleni tietenkin hänen mielestään mäkättämällä ja siltä se varmasti kuulostaakin. Välillä on koittanut keskustella rauhallisesti ja tuoden monia puolia esiin, mutta sitten keskustelumme muuttuu molemminpuoliseksi, mihinkään päättyväksi nokitteluksi. Ja olemme molemmat loukanneet toisiamme näiden riitojen aikana. Meidänkään lapsemme ei ole juurikaan nähnyt isäänsä humalassa ja isoimmat riidat ovat olleet silloin, kun hän on isovanhempiensa luona. Lapset ovat kuitenkin fiksuja ja hän aistii, että asiat eivät ole hyvin. Monesti on kysynyt, miksi sinä äiti itket?

En halua, että hänestä tulee minun “terapeuttini” ja hän joutuu todistamaan tätä eloamme, jossa emme pysty toimimaan luotettavina vanhempina ja aikuisina. Olen väsynyt ja eroajatus tuntuu päivä päivältä paremmalta ratkaisulta. (Kirjoittelen aiheesta: alkoholiriippuvuus välissämme). Olisi kiva lukea lisää sinun kommenttejasi & muiden. Hyvää jatkoa!

Kiitos kommenteistanne, tutulta kuulostaa kun ajattelen elämäämme tästä hetkestä muutaman vuoden taaksepäin. Minusta pahinta on ollut luottamuksen menettäminen, se nirhaa pikkuhiljaa parisuhteesta kaiken pohjan pois. Miten voi enää rakastaa, kun ei pysty luottamaan? Meilläkin on pidetty mykkäkoulua, syytelty puolin ja toisin ja jossain vaiheessa sana “oravanpyörä” oli ainut jolla pystyin koko tilannetta kuvaamaan. Tuntui että yksi asia johti toiseen, se kolmanteen, se neljänteen, se viidenteen ja se siihen alunperäseen, josta taas lähdettiin. Oli kuin olisi jossain kehässä, mistä ei millään pääse ulos.

Tunteet on yllättäneet… olen yleensä aika rauhallinen tapaus, mutta viimeisimpinä kertoina kun näin mieheni humalassa, mulle tuli niin käsinkosketeltava vihantunne, etten ole ikinä elämässäni sellaista kokenut. Niin vahvaa tunnetta. Teki mieli lyödä ja huutaa miehelle “järki” päähän, onneksi jossain sen tunnevyöryn alla kuitenkin jokin järjen valo pilkahti ja tyydyin vain odottamaan siihen, että hän on selvinnyt…

Meillä alkoi asiat mennä parempaan siinä vaiheessa, kun mies sai jonkinlaisen herätyksen siihen, että hän on valehdellut. Kaunistellut asioita, kuinka paljon on juonut, tuliko käytyä baarissa, oliko sattunut jotain jne. Hän oli alkanut tehdä sitä kuin huomaamatta, koska tiesi että sillä säästyy suurimmalta osalta minun nalkutuksesta ja samalla ei tarvi itse sen enempää miettiä ja hävetä omia tekemisiään, moraalinen krapula kun muutoinkin oli kova. Joka tapauksessa jonkin ylilyönnin (paitsi jos minulta kysytään, niin jokainen juomiskerta on viimeisen 10 vuoden aikana ollut ylilyönti) jälkeen hänelle jollain tavalla kirkastui se valehtelemisasia ja hän pyysi sitä anteeksi ja häpesi ihan todella. Siihen ei juominen loppunut, mutta ehkä se oli ensimmäinen askel parempaan suuntaan kuitenkin ja sen jälkeen on puhuttu tässä torpassa totta. Nyt sitten kun valehtelu, itselleenkään, ei tullut enää kysymykseen niin tietysti pikkuhiljaa sitten alkoi havahtua muutenkin tilanteeseen ja päätös olla juomatta tuli ainoaksi vaihtoehdoksi.

Elämä on ollut nyt mukavaa ja itse yritän olla rennolla mielellä, katsoa mitä tulee. Mies luki sen Arramiehen kirjoittaman kirjan ja aloitti sen jälkeen jonkinnäköisen itsensätutkimisprojektin. Olemme sopineet, että jos tämä ei näin onnistu, hän menee hoitoon. Luin kirjan itsekin ja minusta se oli hyvä, antoi paljon miettimisen aihetta. Suosittelen lukemaan, voimia kaikille!

Sylvi

Meillä oli ihan sama tuon valehtelun kanssa.! Jopa yhdestä kaljasta se valehteli, se oli mulle vika tikki ja siitä pikkuhiljaa mies rupes tajuamaan mitä luottamukselle on tekemässä. Hän itse sanoi viimisen valehtelun jälkeen, et se tuli vaan jostain automaattisesti. Hän ei ajatellu asiaa valehteli vaan kuten ennenkin.

Me oltiin vahvasti suurkulutuksen puolella, aluksi lava kaljaa viikossa, sit hän vähensi mäyräkoiraan viikossa, siitä vielä 4-8pulloa viikossa. Ja juominen on tapahtunu kerran viikossa, sit nää piilojuomiset. Mut selvä humalahakunen juominen ollu joka pe, lähes kokonaan tän 10v aikana.

Nyt on noi 1v kun hän ihan itse ilman riitaa/sanomista vaihto lavan mäyräkoiraan… Ja 7kk on ollu tuo 4-8pulloa olutta… Nyt sitten on eka selvä vkl takana ja jutteli kuinka mukava viikonloppu oli niin haluis tehä tulevanakin viikonloppuna jotain muuta kuin kaljotella…

Toivotaan teillekkin parempia aikoja!