harhailua sumussa päämäärättä

En jaksaisi kirjoittaa tätä mitä olen viime viikot päässäni pyöritellyt. Mutta tämä kirjoitettava ulos. Ikään kuin putsata karstaa pois päästään. Se, että julkaisee ajatuksensa, tekee ne jotenkin enemmän todeksi. Puhua en näistä halua. En ystävilleni enkä sukulaisille. En missään ryhmässä. Keväällä kävin juttelemassa A-klinikalla, mutta tapaamiset ovat nyt tauolla kesälomien vuoksi. Mutta huomaan, että sielläkin esitän huomattavasti reippaampaa kuin olen.

Lainasin tuttavien kesämökkiä. Kaverini, työn ja perheen painamat, ihastelivat: oi, saat olla siellä meren rannalla ihan omassa rauhassasi. Ei tämä kuitenkaan ole niin idyllistä kuin voisi kuvitella. Mikään ei tunnu miltään. Ainoastaan entistä surullisemmalta ja yksinäisemmältä. Parina iltana olen juopotellut itsekseni. Ensimmäinen ilta – ja rehellisesti sanoen seuraava päiväkin – oli ihan mukavaa. Mutta siitäkin seurasi sitten masennus. Huomaan, että juominen vain lisää alakuloa ja itkeskelyä.

Minulla ei ole enää sitä, että nauttisin lasillisen viiniä aterian kanssa. En voi ottaa yhtään tai siitä se taas lähtee ja juon itseni niin humalaan, että vihdoin simahdan. Ja suoraan sanoen jollain lailla nautin juopua yksin, siitä ettei tarvitse peitellä tai häpeillä, ei olla kenellekään tilivelvollinen tekemisistään. Niin kuin muka nykyään olisin: puolisoni jätti minut yllättäen viime syksynä. Lapsia ei ole. Minä voi juoda vaikka joka päivä itsekseni, ei siitä kukaan sinänsä ole kiinnostunut tai kiusaantunut. Mutta melkoisen säälittävää se on: tyyppi dokaa yksin kotona ja itkeskelee ja konttailee vessaan kun ei uskalla nousta ettei kaadu ja satuta itseään. Jos näkisin sellaista, niin se näyttäisi minusta kamalalta. Ja itse teen niin. Pitäisikö antaa itselleen jotain shokkihoitoa: laittaa videokamera kämpän nurkkaan kuvaamaan ja sitten katsoisi miten fiksu ja filmaattinen sitä onkaan.

Puolisoni sanoi juomiseni yhdeksi syyksi hänen haluunsa erota. On varmaan niin, mutta ei se kuitenkaan missään tapauksessa ole koko totuus. Sanoin silloin, että jos siitä on kiinni, niin täytyypä tutkiskella asiaa. Menin Avomyllyn arviointijaksolle ja pidin pitkän dokaustauon. Siitä ei ollut sinänsä mitään apua avioliittoni suhteen: ei hän ollut pätkääkään kiinnostunut asioistani tai siitä olenko humalassa vai selvinpäin, aikaa hänellä oli työlleen ja harrastuksilleen, myötätuntoa riitti kavereille. Minun hämmennyksestäni tai surustani eroasian tullessa esille, hän ei ollut tippaankaan kiinnostunut eikä suostunut asiasta enempiä keskustelemaan. Kysyin, että lähtisikö hän kanssani Avo myllyn läheistapaamiseen, hän kieltäytyi. Eli jos hän olisi oikeasti halunnut elää kanssani ja olisi rakastanut minua, niin kyllä hän olisi halunnut myös tehdä kaikkensa avioliittomme jatkamiseksi. Mitään lomia, viikonloppua tms en pilannut liialla juomisella, päinvastoin: saadessani olla hänen kanssaan ei mieli juuri tehnyt juoda. Eikä hän itsekään ole mikään puhdas pulmunen mitä tulee päihteiden käyttöön.

Olin loppuvuoden juomatta. Kuitenkin se, että jäin yksin ei ole ainakaan motivoinut minua pysymään selvänä. Joo joo, sanotaan, että ”oma itsesi vuoksi” ja ”elä omaa elämääsi.” Kyllä kyllä. Mutta kenenkäs elämää minä elän jos en omaani.

Myllyhoidon arviointijaksolta sain terapeutin, psykologin ja lääkärin tekemän kirjallisen arvioinnin. Se lähinnä ärsytti minua. Ja varsinkin lääkärin asennoituminen: puhuteltiin ”potilaaksi” ja hän jopa ilkeili kirjoittaen, että ”potilas väittää, että ei työkiireittensä vuoksi ehdi kolmesti viikossa avomyllyn tapaamisiin, sen sijaan hänellä tuntuu kuitenkin olevan aikaa juomiseen.” Ärsyttävää ja tarpeetonta. En kestä yhtään tuollaista, että asettaudutaan yläpuolelleni ja kohdellaan vähätellen. No, ehkä hän on leipääntynyt työhönsä ja nähnyt uransa aikana niin paljon juoppoja ettei jaksa hyssytellä enää yhtään.

Mutta totuus on, että viime vuosina on alkanut lipsua. Minä juon liikaa. Yksi ei ole yksi vaan yhdet. Monet yhdet. Ja koska häpeän sitä, että jos olen seurueessa se, joka juo liikaa, olen alkanut juoda yksin. Sillä varmistan myös etten kaatuile missään kaduilla ja sammuile tienpientareisiin tai että arviointikykyni pettää ja liityn johonkin vääränlaiseen seuraan ihan vain sen vuoksi, että haluan jotain seuraa ja juttukavereita.

Joitain onnettomuuksia minulle on juotuani tapahtunut: kaatuilua ja törmäilyä. Onneksi ei vielä mitään todella vakavaa, vaikka olenkin joutunut peittelemään mustelmia ja ruhjeita. Kerran oli naama todella pahan näköinen kun olin kompuroinut kotiin kömpiessäni.

Ennen muistin aina kaiken enkä kaatuillut. Viime aikoina on vasta alkanut tapahtua niitä, etten aina ihan muista ja että olen telonut itseäni. Se on pelottavaa. Ennen jos olin ollut pippaloimassa heräsin seuraavana aamuna krapulassa eikä tullut mieleenkään juoda. Nykyään olen aamulla herätessäni vielä humalassa ja siitähän on sitten helppo jatkaa. Outoa.

Ei ole oikein sellaisia aitoja ilon aiheita nykyään. Mikään ei tunnu oikeasti ihanalta. Sanotaan (ja olen lukenut täältäkin) että alkoholi puuduttaisi tunteet. Minulla se on toisinpäin: selvänä pystyn hallitsemaan ja tarkkailemaan tunteitani, humalassa lähden höyryämään päätäpahkaa sen mukaan miltä tuntuu. Tunteet ovat ylimitoitettua eikä niitä pysty mitenkään hillitsemään.

Mikään ei tunnu miltään: aamulla toivon, että tulisi ilta ja illalla toivon, että tulisi aamu. Tätä on jatkunut jo useita kuukausia. Odotan, että päivät kuluvat yksi kerrallaan, jotta pääsen niistä eroon. Odotan, että aika kuluu ja tulisi jotain. Enkä tiedä mitä odotan. Apaattista toiveikkuutta. Kyllä minulla on ystäviä ja harrastuksia ja tapaan ihmisiä, mutta silti: pohjimmainen tunne on, että ihan tyhjää. Nytkin on mitä ihanin kesäilta. Ilta-aurinko lämmittää, tyyni ja hiljaista. Se ei kuitenkaan tunnu niin hienolta kuin voisi kuvitella. Ei vaan tunnu miltään kokea asioita yksin.

Suunnittelen juomista. Juuri nytkin, tänä nimenomaisena hetkenä kun kirjoitan tätä mietin, että ottaisiko sen ensimmäisen oluen vai en. Se alkaa niin, että tulee levoton olo. Sitten menee hieman ylikierroksille, ylivilkkaaksi (tämän olen myös havainnut tuttavissani, joilla näyttäisi myös olevan jonkinasteinen alkoholiriippuvuus). Saattaa mennä jopa vatsa sekaisin. Sitten tulee kiire päästä omiin oloihinsa tai johonkin missä voi dokata rauhassa. Sitten mä juon paljon ja nopeasti. Aivan älytöntä. Tämän mökin isäntäväki oli täällä viikonloppuna. Oli ihan ok ja olin itsekin ihan ok, paitsi että jäin vielä itsekseni tissuttelemaan muiden mentyä nukkumaan. Heti kun he lähtivät säntäsin kellariin tutkimaan jäikö viikonlopusta olutta. Eipä juuri jäänyt. Enkä ilkeä juopotella isäntäväen konjakkivarastoja. En ilkeä. Ensiksi petyin, mutta toisaalta hyvä nyt näin. Aikani kun itkeskelen alkaa varmaan väsyttää.

Kutsuin ystäviä tänne käymään. Kukaan ei tietenkään pääse. Heillä on omat perheensä ja lomasuunnitelmansa. Että tätä tämä minun elämäni nyt on. Pitäisi kuulemma etsiä uusia ystäviä, mutta kun ei jaksa. Mistä sitä nyt yht’äkkiä löytää päälle 40 –vuotiaana sinkkuystäviä, joiden kanssa viettää lomia.

Joskus ennen sanoin, että dokaaminen on ihan ok niin kauan kun se on kivaa eikä siitä ole haittaa itselle tai muille. No nyt minun on todettava, että dokaaminen ei ole enää kivaa. Vaikka toisaalta: se, että olin monta kuukautta juomatta, ei vaikuttanut mihinkään millään tavalla eikä muuttanut mitään.

Minulla on tuttavia, jotka ovat lopettaneet juomisen ja käyvät AA-ryhmässä. He hehkuttavat että heillä on oikein ihanaa niissä tapaamisissa. Minä en halua mihinkään ryhmään. En halua tutustua kehenkään ”ongelmatapaukseen”. Haluan viettää vapaa-aikani sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät märise päihdeongelmia. En kykene samaistumaan siihen, että kuuluisin alkoholistien ryhmään, en näe itseäni osana sellaista yhteisöä. Minulla on myös taipumusta päivitellä muiden asioita, ottaa kantaa, mennä tunteella mukaan ja terapoida. Tässä tilanteessa en kertakaikkisesti halua kuulla kenenkään tarinoita. Enkä halua kertoa minulle entuudestaan tuntemattomille ihmisille omia asioitani. Vaikka niinhän tässä nytkin teen. Mutta tässä ei tarvitse kohdata ketään, voin lukea muiden juttuja kommentoimatta ja voin häipyä yhtä tuntemattomaan kuin mistä tänne tulinkin.

Olen lukenut, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Mistä tunteesta tässä pitäisi oikein parantua ? Omasta itsestäni? Vai onko tämä ”oma itse” kaikkine tunteineni sairaus, joka ei parane ennen kuin mullan alla ? Ja millaiseksi minun sitten pitäisi parantua ? Mikä on merkkinä parantumisesta ? Mitä kohden pitäisi mennä ? Sillä ajattelen, että jos vain lähtee jostain pois ilman selkeää päämäärää, niin se on vain harhailua. Ja siltä minusta juuri nyt tuntuu: tuuliajolla sumussa ilman karttaa tai kompassia.

Viime syksyn ja talven aikana luin erittäin monta alkoholismi-, riippuvuus-, elämänhallinta- ja mitä lie keittiöpsykologia -opusta. Suurin osa oli mielestäni aikamoista huttua. Enkä ihan allekirjoita Tommy Hellstenin läheisriippuvuus juttujakaan (josta minun kuulemma tulisi myös ”parantua”). Tuntuu, että sekin on vain sitä, että diagnotisoidaan tietynlaiset persoonallisuuspiirteet. Enkä ihan käsitä sitäkään, että pitäisi löytää joku oma itse. Mitäs jos ei ole yhtään mitään tämän kummempaa löydettävää kuin se millainen jo on ? Tai jos löytääkin jotain sellaista mistä ei yhtään pidä ? Jonkun perkeleen syväjäädytetyn hirviölapsen sisästään, joka herättyään aiheuttaa vaan lisää hämmennystä ja pään vaivaa ?

En tiedän yhtään mitään yhtään mistään. Paitsi sen, että viime aikoina ei ole ollut hyvä olla mitenkään päin.

Kirjoitat kovin tutunoloista kertomusta. Minäkin olen nykyisin yksinäinen yli 4-kymppinen ja jos olet tuon ketjuni lukenut, tiedät juomiseni taustan.

Tuo tunteiden puuttuminen, mikään ei tunnu miltään, ei ole ilonaiheita, on vain levottomuus. No kännissähän niitä tunteita luulee olevan, mutta ei kemialliset tunteet mitään oikeita ole. Vaikka tuntisit iloa humalassa, ei siitä jää mitään, päinvastoin. Olet selvittyäsi entistä surkeampi.

Ikävä juttu tuo erosi. Minullakin pitkä suhde päättyi tässä keväällä, tai en oikein osaa sanoa, milloin se päättyi. Minun tapauksessani kuitenkin se oli jo pitkään sellaista roikkumista ja on-off tyyppistä, että se erosuru oli surtu jo moneen kertaan ennen lopullista eroa. Ja nyt tässä tilanteessa olen oikeastaan aika tyytyväinen, että tuo juttu päättyi.

Mutta sen jälkeen oli vielä suurempi vapaus vain ryypätä ja senhän minä tein.

Minä uskon, että ratkaisun avain on sinullakin tuon juomisen lopettaminen, tai ainakin tuntuva vähentäminen, mutta onnistuuko vähentäminen enää? Sitten voi pikkuhiljaa muutkin ongelmat alkaa ratketa ja elämä taas tuntua joltain. En voi edes itsestäni vielä sanoa mitään tällaista, mutta nyt jo uskon siihen vahvasti.

Jos muuten Tommy Hellstenin kirjojen sivut vain olisivat pehmeämpää paperilaatua, minä pyyhkisin niillä…no, tiedät.

Pura vain karstat tänne ja jatka sitä. Olen huomannut, että sillä on aivan uskomattoman helpottava vaikutus. Näin minulla, toivottavasti auttaa sinuakin. Kun lukeminen ei ole auttanut, kokeile kirjoittamista. Niitä kirjoja kun ei ole tehty sinusta, mutta kaikki, mitä kirjoitat, on itseäsi.

Minä en voi vastailla muutamaan päivään huomisesta alkaen, mutta täällä on hienoa porukkaa, joka kyllä tietää, mistä puhut. Suosittelen.

Tsemppiä!

Hei!

Tervetuloa joukkoon! En osaa nyt yhtäkkiä muuta tsemppaavaa sanoa kuin sen,että tämä palstakin voi olla yksi paikka käsitellä ongelmia ja saada ehkä voimia tai työkaluja eteenpäin pääsemiseen. Ehkä kannattaa ratkoa ja työstää asioita yksi kerrallaan ja olla piittaamatta siitä, että elämä ei muutu välttämättä kovin nopeasti “paremmaksi”. Käsitin kirjoituksestasi, että esimerkiksi terveytesi on vielä suurin piirtein tallella juomingeista huolimatta? Se lienee jo positiivinen seikka.

Voimia alkavalle viikolle! Päivä kerrallaan, niinhän tavataan sanoa.

Tänään on sumuinen ja sateinen, mutta lämmin sää. Jotenkin tällainen sää sopii paremmin mielialaani ja olo on seesteisempi kuin unelmahelteisenä päivänä.
Kiitos kaikille vastauksista!

Olen lukenut paljon me vähentäjät -kirjoituksia ja löytänyt sieltä paljon tuttua. Oli vaan kova kynnys liittyä joukkoon. Kuin Pikku Prinssi kirjassa juoppo yksin planeetallaan:
kun pikku prinssi kysyi miksi juot, tämä vastasi “juon koska häpeän” no mitä sinä häpeät?, kysyi prinssi “Sitä, että juon”, vastasi juoppo ja jäi yksin juomaan planeetalleen. Ja varmaan monen kohdalla tämäkin pitää paikkaansa: juon siksi, että tuli avioero, siksi että juon.

Outo yksinäisyyden, voimattomuuden, neuvottomuuden ja häpeän ketju, johon jää, vaikka ei haluaisi, mutta ei tiedä minne siitä lähtisi.

Olen sellainen tyyppi, että otan asioista selvää. Eli kun viime syksynä puolisoni viskasi eron syyt niskaani - tavallaan hän väisteli omaa vastuutaan tilanteesta, oli helppoa syytellä juoppoa kuin käsitellä häneen itseensä liittyviä asioita - aloin tutkia asiaa. Ja kuten kirjoitin: löysin paljon tuttua, mutta myös paljon pelkkää sanahelinää. Olen sitä mieltä, että jos heikoilla ja eksyksissä oleva ihminen lukee liikaa niitä kaikenmaailman opuksia, niin pää menee vain enemmän sekaisin. Onko kukaa vastuussa siitä mitä julkaistaan ? Kai niissäkin pitäisi olla jokin laatutakuu, eihän kuka tahansa saa valmistaa ja myydä mitä tahansa mössöä väittäen niitä lääkkeiksi, jotka parantavat kaikki taudit ja ratkaisevat kaikki ongelmat.

Olen kyllä lukenu Kirkpatrickin kirjan Täyskäännös. Sepä vasta oli hurjaa luettavaa. Eräs tuttavani, joka on ollut raittiina nyt jo useita vuosia ja toimii nykyisin jonkun auttavan puhelimen tukihenkilönä, sanoi, että täyskäännös tapahtuu, jos tapahtuu, viimeistään silloin, kun löytää itsensä pohjalta. Ja jokaisella on oma rajansa, se milloin on todellakin seinät vastassa joka suunnalla eikä ole vaihtoehtoja kuin raittius tai kuolema. Itse en halua tietää, löytää, saavuttaa tai joutua omalle pohjalleni. Tai ehkäpä olen jo siellä.

Ehkä olen jo ylittänyt rajan, jonka joskus olin vetänyt. Olen tehnyt ja minulle on tapahtunut sellaista mitä en missään tapauksessa olisi muutama vuosi sitten voinut kuvitellakaan. Asioita, joita kauhistelin, paheksuin ja moralisoin kun näin muille niitä tapahtuvan. Outoa miten venyvä se oma raja on. Rimaa hipoen ja otsanahalla viimeiset metrit raahautuen pääsee rajan yli takaisin sille puolelle, jonka oli itselleen hyväksyttäväksi määritellyt. Pelottaa, että en enää pääsekään takaisin. Että jään jonnekin, mistä ei ole enää paluuta sille alueelle, jossa voin olla tyytyväinen itseeni eikä tarvitse pelätä tai häpeillä.

On tämä yhtä helvettiä. Joutuu pelkäämään itseään. Että tämä joku “itse” joutuu niin sekavaan tilaan, että aiheuttaa tai tekee itselleen jotain todella pahaa. Jokin piikki aivolihassa saa tekemään toisin kuin oikeasti haluaisi. Tai ehkä pelko on terve itsesuojelumekanismi, pitää ihmisen varuillaan. Outoa on kaikki tämä.

Tämä mökkeilyjaksoni alkaa olla lopuillaan. Ahdistaa palata kotiin, jonne muutin yhteisestä kodistamme keväällä.
Ei se tunnu edes kodilta, joku kämppä vaan, jossa tavarani ovat. Eli kodittomuuden ja eksyksissä olemisen tuntu on paitsi henkinen niin myös konkreettinen.

Edelleen kiitos kaikille vastauksista. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, runoja ja muita juttuja, mutta nyt tuntuu, että kirjoittaminen on merkityksellisempää, jos teksti päätyy muuallekin kuin omalle koneelle tai päiväkirjaan. Sanat muuttuvat todeksi, kun niillä on kuulija tai lukija. Sanoissani minäkin olen olemassa, vaikkakin vain anonyymeille ihmisille keskustelupalstalla.

Sama vika meikäläisellä, melkeen 50 v ikää, periaatteessa tajuan mikä on pielessä, mutta se viina himo on vaan niin vahva. Tänään töissäkin jurrissa, nyt vaan pitäis jotenkin sitkeillä eteenpäin. :frowning:

joku ihmeen tyhjyyden tunne tässä on. Se ettei ole riittävä. Että olisi muka aina jotakin muuta mitä pitäisi olla. Jossakin muualla muka parempi. Ettei viihdy omissa nahoissaan. Joku riittämättömyys ja täyttymättömyys. Ja silti olen välillä olotilassa, että kaikki on hyvin tässä ja nyt ja samanaikaisesti kun ajattelen niin, tulee jostain takaraivosta epäily: no, tää loppuu kohta, älä nyt luulekaan, että tämä olisi jotain oikeaa… hankalaa on tämä.
Työni olen pääsääntöisesti kyllä hoitanut. Se mikä on jäänyt dokaamisen takia hoitamatta, olen hoitanut kolminkertaisesti. Paikkailen kupruja.
On tämä hankalaa…

Mutta jatketaan keskustelua. Luulen, että tämä plikki on nyt tässä kohdassa ihan oikea paikka minulle kommunikoida.
Mutta ei tähänkään saa jäädä koukkuun.

Palataan kirjoittelemisiin

Niin. Liitoissa tapahtuu kaikenlaista ja harva siinä ‘terveenä’ säilyy :slight_smile: Kalliolassa sanottiin, että on todennäköisempää että suhde pysyy, jos juovana osapuolena on mies. On liittoja, jossa toinen käyttää valtaa juovaa kohtaan, ja kun juominen jää, poistuu valtapeli, eikä valtapelaaja ei enää tiedä miten käyttäytyä. Omassa liitossani mies sanoi ‘sinä se tämän perheen hullu olet, hoida ittes kuntoon’… mutta ei sittenkään malttanut jättää tilaisuuksiaan käyttämättä saadakseen minut taas juomaan.

No minua taas ärsyttää, ettei potilasta saa nimittää potilaaksi. Minusta kyse on sairaudesta. ‘Asiakas’ my ass :slight_smile:
Olisiko tuossa kuitenkin joku totuuden siemen - ettet ehtinyt tapaamisiin?

Mitään ei tule ulkopuolelta, pelastus ja elämänilo ei laskeudu päällesi. Kaikki apu tulee sisältäsi.

Oliko sinulla sama fiilis juomattomana aikanakin? Olitko juomatta ‘palkinnon toivossa’ - että miehesi sittenkin jäisi liittoon? Pahoittelen jos kuulostan tunteettomalta, se ei ole tarkoitus. Olen hyvin ratkaisukeskeinen tyyppi ja tässä on mielestäni ongelma, joten yritän ratkaista sen. En tarkoita pahaa, mutta olisiko mahdollista, että olet masentunut? Olet käynyt läpi ison muutoksen elämässäsi ja se jos mikä ravisuttaa elämänhaluasi ja tulevaisuuden suunnitelmiasi.
Omassa epikriisissäni luki ‘potilas (sic!) haluaa näyttää vain pärjäävän puolensa eikä myönnä masennustaan.’

Tämä on hyvä paikka harjoitella yhdessäoloa. Voit tulla ja mennä mielesi mukaan.

Minkälainen ihminen olit ennen? Mistä nautit? Milloin nauroit ja olit onnellinen? On paljon mahdollista, että löydät jotain mistä et pidä. Saatat myös oppia hyväksymään sen osana omaa itseäsi.
Sitäpaitsi, pidätkö itsestäsi juuri nyt?

Tie on auki.

Cricketille vastauksia:
(en osaa tätä, ett miten tuo lainaus tehdään joten teen nyt näin):

“Olisiko tuossa kuitenkin joku totuuden siemen - ettet ehtinyt tapaamisiin?”

On siinä varmaan sitäkin. Mutta myöskin sitä, että mielikuvani on niin vahva: en halua olla osa ryhmää, jonka otsikkona on “kamalat elämäntarinat” tai “hirveä juomishistoriani” tai “olen alkoholisti ja siksi elämäni on sekaisin” tms.
Eli edelleenkään en pysty samaistumaan alkoholistit -ryhmään. Mielikuvat ovat tärkeitä, ne määrittelevät miten asioihin suhtautua. Itseasiassa tällaisten päihdekäytönhallinnanopettelun tai lopettelun -ryhmän nimi pitäisi olla esim. Iloisesti omaksi itseksi tai vapaana päihde- ja muista riippuvuuskahleista tai jotain muuta positiivista, joka kertoisi mihin tähdätään. Ehkä saivartelua, mutta näin minä ajattelen. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat raitistuneet myllyhoidon avulla ja saaneet todella ison muutoksen elämäänsä. Heillä on on taustalla erittäin rankkoja elämäntarinoita lähtien insestistä ja väkivaltaisista parisuhteista oman lapsen kuolemaan. En mä kykene kuuntelemaan sellaista. Menee pää entistä enemmän sekaisin.

"mutta olisiko mahdollista, että olet masentunut? "

On täysin mahdollista ellei jopa todennäköistä. Ja toisaalta: onko ihme jos en olisi. Kun koko perusturvallisuus meni avioerossa kotia ja työtä myöten… Kai siinä ihminen masentuu, kun tuntee itsensä voimattomaksi, ei ole mitään keinoja korjata tilannetta, vaan on täysin toisen ihmisen mielenliikahdusten armoilla. Mutta yllättävän hyvin olen tähän saakka pärjäillyt. Ehkäpä tämä on sitä shokkivaiheen jälkeistä masennusta: nyt kun on kulunut aikaa ja saanut käytännön asioita järjesteltyä ja on lomalla niin on antaa tavallaan itselleen luvan romahdella. On aikaa ajatella ja luisua omiin ajatuksiinsa ja märehtiä niitä.

“Minkälainen ihminen olit ennen? Mistä nautit? Milloin nauroit ja olit onnellinen? On paljon mahdollista, että löydät jotain mistä et pidä. Saatat myös oppia hyväksymään sen osana omaa itseäsi.
Sitäpaitsi, pidätkö itsestäsi juuri nyt?”

Mielestäni olen aina ollut kutakuinkin tällainen millainen olen nyt. Ajoittain teen ja osallistun asioihin ja tilanteisiin jolloin nauroin ja olin onnellinen, niitä vaan on harmittavan vähän nykyisin… eikä se johdu pelkästään minusta.
Osittain pidän itsestäni. Pidän jopa siitä, että jaksan kirjoitella tänne, käydä A-klinikalla, itkeä surkeasti, myöntää pettymys, masennus ja neuvottomuus. Pidän siitä, että osaan ja jaksan analysoida ja etsiä ratkaisua tilanteeseen, jossa tunnen olevani neuvoton ja umpikujassa. Mutta sen verran lapsenomainen olen, että kaipaan tunnustusta, kaipaan sitä, että olisi joku joka sanoisi minulle miten reipas olen, joku joka kannustaisi ja tukisi. Se tässä on vaikeinta: ei ole ketään, joka oikeasti arvostaisi ja kunnioittaisi minua. Ja siksi välillä epäilen suuresti, että olenko sittenkään niin mukava tyyppi ja rakastamisen arvoinen kuin olen luullut.

Ja vielä siitä “potilas” termistä: onhan se omistuista, että “potilaista” käytetään myös sanaa “asiakas”. Kuvitteles, että myös poliisit käyttävät sanaa “asiakas” niistä, joita korjaavat yöksi putkaan… Ehkä mä olen potilas. Jos minulla olisi käsi poikki ja menisin lääkäriin, niin olisin potilas. Nyt minulla on pää sekaisin ja ajatus hukassa… ehkä mä olen potilas. Jokin vika, joka vaatii hoitoa, jokatapauksessa minussa nyt on. Ja tämä vika ei taida pillereillä parantua, vaan vaatii jotain ihan muita toimenpiteitä. Outo oireyhtymä, jonka syytä ei ihan hetkessä selvitetä, vaan vaatii kokonaisvaltaista tutkimista. Tai jotain.

Olen lueskellut näitä Plinkin kirjoituksia ja joidenkin ketjujen kohdalla tuntuu, että tämäkin on paikka mihin jää koukkuun. Minä ajattelen nyt, että jos ja kun olen löytänyt jonkun uuden ja oikeamman suunnan, niin en enää tarvitse tätä kanavaa, vaan voin taas elää vapaana. Odotan sitä vapautta, että voin oikeasti valita milloin juon ja milloin en, että olisi vapaus olla myös juomatta. Nyt sitä en tunnu olevan :frowning:

Mitäs veikkaat, onko toisenlaisia keinoja kokeiltu? Eri nimisiä ryhmiä, eri nimisiä ‘elämänhallintakursseja’? :slight_smile: Ei kaikkien ole tarvinnut menettää kaikkea elämässään, että olisi tavoittanut sen kuuluisan pohjan. Joskus riittää se, ettei jaksa elämäänsä sellaisena kuin se juovana aikana oli. Jos minä olisin sinä, kysyisin onko a-klinikallasi naistenryhmää, ja jos ei niin miksi ei…
Ei sinun tarvitse tunnustautua alkoholistiksi jos et halua. Ne asiat tulevat aikanaan käsittelyyn. Mutta jos haluat parantaa elämänlaatuasi, ehdotan raittiutta vaikka puoleksi vuodeksi. Pääsi saa mahdollisuuden miettiä mikä on totta elämässäsi, puhtaasti ilman kemiallista sotkua jonka alkoholi tekee. Jenkki AA:ssa on sanonta ’go with the flow’ – jos ei taivaat heti aukeakaan, kannattaa silti jatkaa ja kuunnella mitä se pää alkaa ajattelemaan.

Tiedäthän, että alkoholinkäyttö lisää masennusta? Jos tarvitset masennuslääkitystä, sen käyttö on turhaa, jos juot. Kovin ilottomaksi kuvasit elämääsi - ettei mikään tunnu miltään. Been there.

Olen täällä jo jossain kertonutkin, että kun oli oikein onneton olo, pidin itse itseäni kädestä. Joskus laitoin kannustavia lappuja jääkaapin oveen, joskus vessan peiliin – ’opetin’ itseni ajattelemaan positiivisesti.

Minä tulin tänne oikeastaan työni takia. En minäkään ehdi tapaamisiin niin usein kuin haluaisin. Lisäksi suunnittelin keskustelupalstaa yhteen projektiin ja ajattelin katsoa miten tämä nykyään toimii, kun joskus vuosia sitten oli vähän vaikea paikka tämä… Mutta koukussa ollaan, kyllä vaan. Minun paheeni on ihmisten rakastaminen, ja täällä sitä saa tehdä monella tapaa – lempeästi ja käyttämällä joskus vähän tough loveakin :slight_smile:
Siemen raitistumiseen on nyt istutettu, kun olet tänne tullut. Aika näyttää minkälainen ruusu siitä kasvaa. Tervetuloa tutustumaan itseesi ja muihin!

Hienoa palata ja huomata, että olet päässyt pahimmasta epätoivosta ja tunnelin päässä kajastaa valoakin. Ei sen aina tarvitse olla juna.

Vähän turha on minusta pelkosi tähän palstaan koukkuun jäämisestä. Kysyisin, kumpaan mieluummin olet koukussa, tähän vai alkoholiin? Tämä koukku saattaa vetää pinnalle asti.

Suhteissa homma menee varsin usein jonkinlaiseksi valtataisteluksi. Minulla viimeisessä avokki yritti kovastikin painaa minua alas henkisesti ja haukkui juopoksi ym. Tottahan se olikin, mutta varsin tekopyhää toiselta juopolta. Ehkä sinullakaan ei loppujen lopuksi liittosi kariutumisen todellinen syy ollut juomisesi ja nyt turhaan murehdit sitä. Juominen on kuitenkin ongelma ja sen kanssa sinun pitää pärjätä. Päättää siis jatkatko vai lopetat. Mitä haluat elämältäsi?

Samaistuitpa johonkin ryhmään tai et, ongelmat meillä täällä ovat kuitenkin samankaltaisia. Et oikein taida(tahdo) myöntää heikkouttasi ihmisenä, vaikka huomaat, että paljon meitä täällä on. Pohjakokemukset näyttävät olevan erilaisia, joillekin riittää vähempi, toisten täytyy hakata päätään pohjakiviin oikein tosissaan. Jotkut eivät siitä huolimatta pääse ylös. Toivottavasti et kuulu heihin.

Lohduttavaa huomata, että joku näitä minunkin tilityksiäni täällä lukee ja vaivautuu jopa vastaamaan.
Ajattelin, että en voi täälläkään olla, koska heti alan tuntea jonkinlaista vastuuta vertaisistani ja tunnen, että koska minä saan tänne kirjoitella, niin sitten vastavuoroisesti minunkin on vastattava muille ja laitettava kannustavia viestejä. häh. Taidan olla pikkaisen väsynyt, jos tästäkin keskustelupalstasta minulle tulee velvollisuudentuntoisen ihmisen stressi. No huh huh.

Juu, jostain syystä en ole viime päivinä ollut alakuloinen enkä suruissani. Mutta en myöskään ole ollut selvinpäin, vaan ryypiskellyt riemuisasti mukavassa seurassa. Paitsi eilen: taas ihan issekseen ns. kalsarikännit sillä seurauksella, että olen näemmä kaatuillut ja lyönyt pääni ja karmea veriklöntti tyynyllä ja tukka takussa. :unamused:

Minulla kun on tämä vahva velvollisuudentunto ja sitoutuminen niin ehkäpä voin käyttää sitä myös positiiviseen.
Minun täytyy luvata jollekin porukalle jotain, niin sitten en voi olla porukan petturi ja pidän lupaukseni. Näin valmistaudun jokavuotiseen projektiin nimeltä Selvä syyskuu. On myös Tipaton tammikuu ja Tipaton toukokuu -projektit, jotka ovat onnistuneet kiitettävästi.

Kirjoitan lisää, kun jaksan. Nyt täytyy paikkailla päätä. Tällä kertaa sekä pään päältä että sisältä. Rankkaa hommaa.

Kriketti aiemmin jo sanoi viisaasti, että se ihminen, joka voi sinut vetää ylös, katsoo peilistä. Lisäisin tuohon, että myös se lähin avuntarvitsija katsoo samasta peilistä. Ei sinulla ole mitään velvollisuutta kannustaa ketään muuta. Mahdollinen tsemppaus lähtee omasta halusta, eikä se silloin vie mitään kannustajalta pois. Keskittyisit nyt vaan hoitamaan itseäsi.

Olet aika pahassa jamassa. En syytä, enkä moiti, totean vain. Olen ollut itse vastaavassa tilanteessa ja ihme, että olen hengissä. Muutama vuosi sitten jouluna olin kylässä ja juopoteltiin, kuten tavallista. Kun olin täynnä, lähdin kapuamaan portaita seuraavaan kerrokseen. Aamulla heräsin sohvalta, jonka olin sotkenut vereen, kuten vaatteenikin. Olin ilmeisesti kaatunut portaissa ja lyönyt nenäni askelmaan. Sen(kin) olisi pitänyt hälyttää, mutta ei. Minulla oli vielä juomatonta viinaa.

Tunsin erään, joka lähti siten, että taksista astuessaan - kännissä - liukastui, löi päänsä maahan ja henki pois. Sattuuhan sitä. Tekeville etenkin.

Ilmeisesti sinullakin on vielä pulloja juomatta, eikä siihen vaivaan taida auttaa, kuin juoda ne pois. Mutta nuo kaatokännit ja pään telominen ei ole tosiaan hyvä juttu. Ymmärräthän sen?

Olen välillä keksinyt itselleni kaikenlaisia strategioita, joilla hallitsisin juomistani. Erityisesti sitä typerää yksikseen juomista, jolloin tapahtuu sitten myös onnettomuuksia. Ne toimivat ajoittain, mutta sitten taas ote lipsuu. Tässä pitäisi olla todella valppaana koko ajan sen suhteen mitä tekee, miten tekee, kenen kanssa on, millaisissa tilanteissa on jne. Aika rasittavaa, tavallaan ei hetkenkään lepoa.

Sen olen huomannut, että rutiinit auttavat ja se, että suunnittelee seuraavan päivän ohjelman. Ja sitten pitäytyy siinä tiukasti. Olen myös laittanut itselleni kotiintuloaikoja ja niitäkin olen pystynyt noudattamaan. Ajoittain.

Kuinka monta kertaa voi tehdä lupauksen ja sitten rikkoa sen menettämättä täysin itsekunnioitustaan ?
Kuinka kauan jaksaa uskoa itseensä, että kyllä tämä vielä tästä ? Kuinka kauan jaksaa todistella itselleen, että on ihan hyvä tyyppi, vaikka välillä möhliikin ?

Olen joskus aiemminkin telonut itseäni. Ne aina säikkäyttävät hetkeksi ja jonkin aikaa jaksaakin skarpata. Mutten sitten taas ne unohtuvat, kun mustelmat ovat haalistuneet ja haavat umpeutuneet ja ruvet tippuneet pois. Pitäisiköhän minun vaikka valokuvata jokin karsea ruhje ja kantaa sitä kuvaa lompakossa ja katsoa karmeaa totuutta itsestään, kun alan taas vähätellä juomiseni määrää.

Sitä tässä ihmettelen, että kuinka en nyt keksi itselleni sellaista motivaatiota, joka olisi niin vahva, että pitäisi minut ohjennuksessa. En keksi mitään palkintoa itselleni, ei ole oikein mitään sellaista konkreettista hyvää, joka seuraisi siitä, että en juo. Sen sijaan näitä konkreettisia pahoja näyttää olevan ja tulevan koko ajan lisää. Pitäisi olla jokin juttu, että kun teet näin niin siitä seuraa sitten jotain mukavaa. Eli kun olen juomatta, niin siitä seuraa sitten… mitä?

Miksi ei ole sellaista alkoholilaastaria niinkuin on nikotiinilaastari, joka auttaisi mielitekoon ja lievittäisi vieroitusoireita:) Että laastari vaan käsivarteen ja sittenpä ei olisi sitä hinkua vetää viinaa.

Minä odotan, varmaan aivan päinvastoin kuin muut, syksyä. Pimeät illat on helpompi kestää yksin kotona kuin nämä kesäiset. On rauhallisempi olo. Ja tuttavat ja ystävätkin ovat jo palanneet arkeensa ja voi tavata heitä. Ja harrastukset alkavat. Suoraan sanoen: vihaan elämääni sinkkuna. Kertakaikkisesti vihaan.

Minua harmittaa omaistenikin puolesta, että heillä on tällainen luuseri suvussa. Tyyppi, joka ei näytä saavan elämäänsä oikealle tolalle, vaan aina hänestä pitää olla huolissaan ja tuottaa jatkuvasti pettymyksiä eikä käyttäydy vastuullisen aikuisen tavoin. He häpeävät minua, vaikka yrittävät olla ystävällisiä ja auttavaisia. Mutta kyllä se rivien välistä välillä tulee ilmi: he alkavat olla ihan väsyneitä jatkuvaan auttamiseen ja ymmärtämiseen. Ja odottavat sellaista vastapalvelusta, että olisin heidän arvoisensa ja saisin pakettini kuntoon. Vai onko se noin ? Jos tämä onkin taas vain omia päätelmiäni, tässä alakulon tilassa tulevia ajatuksia, jotka eivät ole lainkaan totta ?

Pitäisikö minun kiittää itseäni jokaisesta selvästä päivästä vai todeta, että mitäs tuo nyt muka on, päivä sinne toinen tänne, kun kuitenkin pian juot ? Pitäisikö minun uskoa, että tästä vielä tokeennun vai pitäisikö nyt todeta, että on parantumaton ja tätä on jatkunut vuosikausia ja hurjemmaksi vaan menee ?

No, tämä päivä meni sängyn pohjalla ihmetellessä ja häpeillessä kännäämistä ja kaatuilua. Huomenna… niin mitäs sitten huomenna… Pitäisi nyt keksiä jotain kivaa huomiseksi…

kaffeemuki tuossa jo sen sanoikin, mutta jos tarvitset sen vielä suoremmin, tässä tulee: Et sinä hallitse juomistasi. Ollenkaan.

Näinhän se on ja koko energia menee tuohon vatkaamiseen… Koska, kuinka paljon, missä? Missä Alkossa kehtaan käydä? Paljonko pitää varastoa olla?
Elämä on huomattavasti helpompaa kun ei juo :slight_smile:

Vaikea kysymys. Vastaan tähän ‘Kanada’.

Tasapainoinen, hyvä, luottavainen olo. Itsekunnioitus. Elämänilo. Älyn pilkahdus silmissä, kun katsoo peiliin. Mä voisin jatkaa koko illan, mutta tuossa nyt alkupaloja. Oiskos noissa mitään kivaa?

Olin joskus aivan 100 % varma, etten palaa ennalleni. Enkä palannutkaan, Luojan kiitos!

Mä en tiennyt edes mitä se on… Ihan hukassa olin ensin. Suoraan lapsuudenkodista avoliittoon ja aviolittoon ja siitä sitten seuraavaan suhteeseen. Nyt en vaihtaisi takaisin - olen saanut tutustua elämässäni niin huikeisiin tyyppeihin, etten olisi voinut kuvitellakaan!

Tämäntyyppisiä ajatuksia varmaan kaikki ovat kokeneet. Olet kuitenkin ‘velkaa’ vain ja ainoastaan itsellesi, kaikki muu on toisarvoista.
Millä tavalla sinut saa toimimaan? Auttaako myötätunto vai auttaako se, että joku potkaisee napakasti persuksille? Näin jälkeenpäin ajatellen suurin palvelus, jonka ex nro 2 teki oli se, kun hän sanoi minulle, ettei tuosta raittiudesta mitään tule. P*rkele, että nousi sisu :slight_smile:

Häpeä on hyvä. Häpeä on tunne ja ajatus, joka voi johtaa toimintaan - häpeästä pääsemiseen.

jännä. Ensimmäinen reaktio luettuani viestisi, oli kiukku. Kiukku siitä, että joku väittää minun olevan jotakin lähemmin tuntematta. Siis ei millään pahalla, mutta mistä tämä kiukku ? Kiukkua itseä kohtaan, että ei elä “kunnollista” elämää ? Kiukku siitä, että ei jaksaisi pohtia koko asiaa ja silti täytyy pohtia: vaihtoehtoja ei ole. Kiukku omasta voimattomuudesta ? Kiukku siitä, että joutuu tunnustamaan oman heikkoutensa ja voimattomuutensa ? Kiukku siitä, että onkin päästänyt tilanteen näin pitkälle ? Kauankohan jaksan pyristellä vastaan ? Jos ei pyristelisikään vaan kertakaikkisesti lakkaisi taistelemasta ja esittämästä jotain pärjääjää ? Totuus on, että onhan noita lupauksia, sekä itselle että muille, tullut tehtyä, mutta nepä tuppaavat unohtumaan.
Kyllä tämä oma pää on kiero kapistus: väistelee ja selittelee. On niin perhanan fiksu olevinaan ja silti tekee tyhmyyksiä. Lohduttelee itseään, silittää ja selittää. Ja silti tekee tyhmyyksiä. Yrittää tehdä oikein, mutta hyvät tarkoitukset lipsuvat usein huonoiksi teoiksi. Tämä pää, joka pettää minut usein. Oma pää, johon ei voi luottaa. Sanoja, joilla ei ole merkitystä. Sanoja, jotka ovat joskus tavattoman teräviä ja oivaltavia. Tämä pää, jonka kanssa täytyy elää, mutta jonka kanssa ei tule ajoittain alkuunkaan toimeen.
Antaisikohan tämä pää minulle nyt yöksi rauhan. Huomenna täytyy taas tilata A-klinikalta aika. Muuten talvella aloittamani projekti lörähtää ja olen taas samassa jamassa. Tai taidanpa jo olla. Höh. Mitenkäs tässä taas näin kävi. Minunhan piti elää terveellinen kesä ja olla hyvässä kunnossa, kun syksyn touhut alkavat.

Apua saa, kun sitä on valmis vastaanottamaan.

Se on hyvä pää, siellä on ajatuksia. Sinä löydät kyllä jyvät akanoista.
Hyvää ja rauhallista yötä sinulle!

Vastasitkohan minulle? Todennäköisesti.

Omien kirjoituksiesi perusteella pystyn noin sanomaan. Tuo sama koskee myös minua, siksi tiedän. Meni kauan myöntää.

Taistelusta luopuminen ja oman voimattomuuden myöntäminen (siis itselleen) tuntuu todella olevan muutoksen avain.

En halua, enkä voi mitään julistaa, 2 viikkoa raittiutta vasta takana. Mutta ei tee vähääkään mieli juoda ja tämä on tapahtunut juuri tuon oman voimattomuuden käsittämisen vuoksi. Minullakin, lukenut olen tästä paljonkin. Se omakohtainen kokemus vain on tähän asti puuttunut. Nyt asia on erilainen, kuin milloinkaan aiemmin.

Näinhän se näyttäisi olevan. On vaan niin vaikeaa myöntää heikkous itsessään. Alkoholismiin - tai liikaa juomiseen - kun liittyy, varsinkin naisen olessa kyseessä, niin paljon häpeää ja ympäristön paheksuntaa. Yhtään en häpeäisi myöntää, että on esimerkiksi korkea kolesteroli, joka vaatii lääkitystä, tms. vaiva. , mutta liikaa juomisen suhteen on toisin: se kun on vain luonteen heikkoutta, lepsuilua, väärin elämistä tms. (nämä ovat vanhempieni määrittellyjä, niitä miten he puhuvat joistain henkilöistä, jotka juopottelevat). Alkoholisimi on oma vika ja täysin itse aiheutettua ja siksi siitä ei saisi edes valittaa vaan “pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni” (näin olen kuullut joidenkin sanovan).

A klinikan terapeuttini tulee ensi viikolla lomalta, tilasin jo ajan hänelle. Onneksi on edes joku, jolle voi avoimesti puhua eikä tarvitse häpeillä eikä esittää yhtään mitään muuta kuin mitä on.

Tänään kuulin taas eräästä tuttavasta, joka oli löytynyt kotoaan kuolleena. Viinalla ja lääkkeillä lienee osuutta asiaan. Näitä viestejä tulee keskimäärin kaksi / vuosi. Tuttavapiiri päivittelee ja kauhistelee. Minulla nousee kiukku: miksi ette perkele olleet läsnä silloin kun hän olisi sitä tarvinnut. Ja tähän syyllistyin vuosi sitten minäkin: eräs vanha ystävä soitti, kun olin reissussa. En edes viitsinyt vastata puhelimeen, koska en ajattelin, että en jaksa kuunnella kännitilityksiä ja minulla oli sillä hetkellä selkeä kausi ja mukavaa. Seuraavan kerran kuulinkin hänestä sitten, kun sain hänen omaisiltaan puhelun, että oli löytynyt kotoaan kuolleena. Ollut varmaan viikon siellä… jäipä paska olo siitäkin. Hänen kohtalonsa oli surullinen. Ja näyttää siltä, että minunkin on, ellen tästä skarppaannu.

Koville ottaa oman “viallisuutensa” myöntäminen. Mutta ehkäpä saan puhuttua tätäkin asiaa ensi viikolla A-klinikalla. Alkaa olla voimat loppu enkä taida jaksaa enää potkia sitä vastaan, joka on ilmiselvää totta: yksin en pärjää ja toisaalta kukaan muu ei voi auttaa paremmin kuin ihan itse itseäni ja yksin.

Haluaisin itselleni oikein hyvän ja huolehtivan sydänystävän. Ja sellainen minulla on: ihan tämä oma itse, jonka pitäisi olla minun paras kaverini, kannustavin ja kaikkea hyvää minulle haluava ja se, joka tekee mitä tahansa auttaakseen ja pelastaakseen ja se, joka iloitsee kun onnistun ja menestyn.

Että näin tänään…