Häpeän itseäni :(

Täältä paljon vertaistukea näitä teidän tekstejä lukiessani sain voimaa itsekin lopettaa suhteen miehen kanssa, joka kohtelee minua väärin. Vaan ei siinä mennyt kuin muutamia viikkoja kun olemme taas samassa tilanteessa. Mies osasi olla, vedota tunteisiini ja vaikka kuinka yritin olla kova, niin yksinolo karmeus ja ikävä veivät voiton. Olemme taas hyvin läheisiä. Tätäkö tämä on? Kuinka paljon pitää tapahtua, että haluaa todellakin muutosta elämäänsä? Itse olen joskus nauttinut sinkkuvuosistani ja elämästäni yksin. Nyt en kestä yksin oloa päivääkään. Missä vika?? Tunnen oloni NIIN ristiriitaiseksi. Välillä tunnen kuinka paljon miestä rakastan, etten halua elää ilman häntä. Menee pari tuntia kun tulee yö ja mietin hänen vieressään että kuinka olenkaan tässä tilanteessa, minunhan piti olla vahva, erota. Tuolloin muistan myös mieheni teot ja tunnen inhoa sekä itseäni että miestäni kohtaan. Tämä repii omaa päätäni ja jaksamistani, vaan kuinka tästä saada jokin tolkku omaan päähänsä?

Hei vieras vain,
Oletko ajatellut Al-Anoniin menemistä. Minä sain sieltä apua juuri samanlaisissa tunnetiloissa kuin mitä kuvaat. Kykenin tekemään eropäätöksen yhdennentoista askeleen ohjaamana. Muilta jäseniltä sain lohdutusta ja tukea. Niiden avulla kestin yksinäisyyden. Ei minulla sitä uutta miestä vieläkään ole eikä taida tullakaan, mutta on paljon sisältöä ja mielekästä tekemistä elämässä.
Ei kai onni voi yhdestä miehestä olla kiinni!

En varmasti kehtaa mennä sinne näin pienine ongelmineni. Mieshän ei lyö, ei raivoa kännissä. Mutta silti alkoholi häntä monin tavoin vie. Eiköhän siellä ryhmässä naurettaisi minut pois. Ihmisillä kun on varmasti vakavampiakin ongelmia juovan puolison kanssa.

Näin ulkopuolisena on helppo ‘diagnosoida’ että olet voinut sairastua läheisriippuvuuteen… Hyvin usein käy niin että juova puoliso sairastuttaa läheisensä. Juuri tuohon kaikkeen saat apua Al-Anonista, ei siellä kukaan laske mustelmia sisäänpääsyn edellytyksenä :slight_smile:

Ei ole muuta pientä ongelmaa kuin kivi kengässä.
Olen kaappijuoppo ja käyn taas aa:ssa kun homma ei meinaa pysyä näpissä. Asioista on puhuttu kotona tässä vuosien mittaan ja kyllä perheeni on läträämisestä kärsinyt. Ei siitä pääse mihinkään.
Minä en nimenomaan ole väkivaltainen, käyn töissä jne. Mutta suurkuluttajien perhe kärsii, ei siitä mihinkään pääse.
Mene rohkeasti, ei sinulle naureta. Toivottavasti perheenne toipuminen alkaa siitä.

Tunne-elämän ongelmat on vakava asia, vaikka ne olisi syntynyt “pelkästä” henkisestä ahdistuksesta ilman fyysistä väkivaltaa.
Se henkinen väkivalta on mun mielestä monesti vakavampaa: kun on mustelma ei voi selittää itselleen, että mitään ei tapahtunut, mutta kun toinen on ovelin sanakääntein saanut minut uskomaan sinisen punaiseksi, olen aivan ihmeissäni, enkä tiedä mikä on totta. Se syö ihmisen minuuttaa ihan yhtä vakavasti kuin raju fyysinen väkivalta.
Itseasiassa voisin melkein sanoa, että oman sairautesi osoitat tuollakin ajatuksella, että et voi tarpeeksi huonosti hakeaksesi apua! Tasapainoinen ja terve, itseään kunnioittava ja rakastava ihminen pitä oikeutenaan hakeutua avun piiriin heti kun hänellä on ongelma. Ei hänellä ole niin pieniä ongelmia, että hänen pitää odottaa niiden kasvamista ennen kuin voi hakea apua.

Ja seki9n voi ajanmyötä ramapauttaa ihmisen, kun uppoaa jalkapohjaan ja alkaa tulehtua. Jos sitä ei poisteta eikä tulehdusta aleta hoitaa, lopputulos on voi olla vakava.