Halu raitistua

Avaanpa jälleen kerran keskustelun halusta raitistua. Meillä on uusia kirjoittajia ja asiasta jokaiselle erikseen mainitsemalla tuntuu, kuin osoittaisi syyttävällä sormella. Omana keskustelunaan kysymystä voi olla helpompi tarkastella. Perustava kysymys varmaankin on, mikä on se ihmeellinen oivallus jonka joku saa ja jota joku toinen joutuu etsimään.

Itseäni helpottaa ajatella, että minulla on kaksi minuutta. Kuviteltu minuus ja todellinen minuus. Sisäinen narsisti ja sisikundi. Jarjen minä ja tunteen minä. Tämä ajatus ei ole mitenkään tuulesta temmattu. Tiedostamaton minuus on varsin yleisesti hyväksytty käsite - ei ehkä yleensä näin selkeästi erilleen kuvattuna kuvitellusta minuudesta.

Järjen minä tietää, ettei juomista kannata jatkaa. Järjen minä osaa luetella syitä lopettaa. Todellisuus on kuitenkin sellainen, että tunteen minä voittaa aina järjen minän. Tunteen minälle asioita ei voi myöskää perustella järjen keinoin.

Kyllähän se tunteen minäkin raittiutta haluaa. Mulle kaikki nyt ja heti. Viinasta tunteen minä ei halua luopua, ellei sitten ala inhota koko ainetta ja heittää pullon suutuspäissään pois. Tunteen minä haluaa, sekä viinaa, että raittiutta. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta tunnetta sitäkin enemmän.

Sellainen elämä, joka on vain elämää ilman viinaa ei tunteen minälle merkitse yhtään mitään. Tunteen minän pitää haluta raittiutta, mutta mitä se raittius on - jotain outoa ja tuntematonta. Kuka sellaista voi haluta? Raittius on suuri seikkailu. Seikkailuja voi myydä tunteen minällekin. Joka aamu täynnä uusia yllätyksiä. Joka päivälle ilon hetkiä ja vastoinkäymisiä. Vain pelko estää meitä heittäytymästä raittiin elämäämme Indiana Joneseiksi.

Raittius on hulvatonta. Kun lentokoneen moottori sammuu, hypätään ovesta ulos sen kummemmin miettimättä. putoamisen aikana katsellaan keinoja pehmeään laskeutumiseen. Jostain ilmestyy sopivasti kumivene ja alla on kohiseva koski. Jihaa ja taas mennään. Pieni onnistumisen kokemus, kun tömähdetään veteen, mutta edessä on jo suunnaton putous … Raittiin päivän päälle voi nukahtaa, kuin sankari. Aamulla taas mennään uusiin hulvattomiin kokemuksiin. Ehkäpä kävelemällä loputtoman pitkää taivaltaa paahteisessa autiomaassa. :smiley: Ei niissä Indiana Jones elokuvissakaan näytä olevan kahta samanlaista päivää.

Jos käytän samoja kielikuvia kuin SS, minun raitistumiseni, eli hyppy lentokoneesta, oli ensin pelottava “Selivääköhän tästä hengissä”-tyyppinen kokemus. Kun laskuvarjo avautui, tuli turvallinen ja tyytyväinen olo. “Tässä sitä mennään, tasaisesti kohti maankamaraa”. Sekava pää pois pilvistä ja jalat maanpinnalle :smiley:

HALU raitistua? Minä koen asian niin, että minulla oli kyllä halu raitistua jo pari vuotta ennen kuin raitistuin, mutta luultavasti HALU juoda oli kovempi. Siitäkin huolimatta, ettei se ollut enää mukavaa. Joisin kai edelleenki, ellen olisi ottanut irtiottoa kotiympyröistä ja ryhtynyt lueskelemaan, että mistä riippuvuksissa on loppujenlopuksi kyse. Se halu voi herätä siis myös tiedon avulla. Ja raitistumiselle täytyy antaa myös mahdollisuus muuttamalla ulkoiset puitteet. Käytännössä tämä tarkoittaa pesäeron tekemistä juoviin ystäviin, jopa puolisoon.

Omassa ketjussa tätä pähkäillytkin, en viitsi itseäni niiltä osin toistaa.

Yhden asian haluaisin tuoda tähän kuitenkin mukaan. Halu raitistua on, kuten tässäkin on edellä todettu, suuntautumista itselle tuntematonta kohti. Emme tiedä raittiudesta edeltä käsin. Asian voi myös kääntää ylösalaisin.
Omalla kohdallani asia on erittäin selkeä käänteisesti: Tiedän mitä en halua. Sen maailman tunnen niin hyvin, että voin sanoa selkeästi sekä tunteen että järjen tasolla ei kiitos. Tietynlaista välitilaa elin minäkin muutaman vuoden, jossa se halu etsi suuntaansa. Nyt haluan raittiutta, kaikkine yllätyksineen ja tasapaksuuksineen…

Minulla on ollut jo pitempään halu raitistua, mutta pelko tulevasta on aiemmin estänyt sen. Olen aina langennut liikaa miettimään tulevaisuutta ja tulevia menetettyjä juhlia, tapahtumia, lomia, ulkomaanreissuja, työmatkoja, saunailtoja, ym, ym. Monasti aloitin kotona yksin juomisen koska tiesin etten muka pysty kuitenkaan olla ottamatta jossain tulevassa tapahtumassa joka häämöttää kaukana tulevaisuudessa. Nykyään en murehdi tulevaisuutta juomisen suhteen, vaan keskityn enemmän nyky hetkeen ja kun olen tällä hetkellä selvinpäin, niin se riittää. Sitten kun juhlatilaisuus tulee ajankohtaseksi, niin ei siinä olekkaan vaikia olla selvinpäin kun sitä ei ole murehtinut liikoja etukäteen.

Olen kuitenkin huomannut, että useimmat noista tilaisuuksista ei minua ole oikiasti edes kiinnostaneet itse tapahtumana, vaan olen osallistunut niihin ihan pelekästään siitä syystä että niistä on saanut luvan juoda. Oikiasti kiinnostavassa tapahtumassa on kiva olla myös selvinpäin ja kaikista muista ryyppytapahtumista voikin karsia aika rankalla kädellä ilman että siitä mitenkään kärsiis.

Hah! Pakko kommetoida, kun puhut Prossa kuin minun suullani. Juuri tuollaisia pähkäilin minäkin noina vältila-aikoina…tulevia juhlia yms. potaskaa ja aivan sama havinto on myös tuosta, että miksi niissä udeimmissa kävin: lupa juoda.

Niinpä, halu raitistua on toiminnan ja ajattelun tasolla asettumista nyt-hetkeen.

Tuo on aika kuvaavaa minunkin silloiselle elämänasenteelleni. Tajusin kyllä pohjimmiltani juovani liikaa, näin ja tunsin nahoissani sen seurauksetkin, mutta en nähnyt kokonaiskuvaa eli sitä, miten yhä useammat näkymäni tulevaisuudesta olivat jotenkin kiertyneet juomisen ympärille. Nuo kaikenlaiset elämässä vastaantulevat tapahtumatkin merkitsivät minulle joko “juomista” tai “ei-juomista”, eikä niillä ollut minulle sen kummempaa muuta arvoa. Elämä näyttäytyi minulle lähinnä sarjoina viikonloppuja ja isompia juhlapäiviä, eli tilanteita joissa sai juoda. Niiden välinen aika oli sisäisessä kalenterissani jokseenkin autiota. Jossakin kohtaa kalenteria saattoi olla jotain “mielekästä tekemistä”, jotta sain aikani kulumaan paremmin, mutta harvoin ajatukset olivat silloinkaan kokonaan irti juomisesta. Alkoholi ja sen käyttö olivat päähänpinttymä, pakkomielle: aina mielessä, välillä kävi ehkä jossain taustalla, mutta ei koskaan poissa.

Tuollainen elämänasenne oli siis vallalla niin kauan, kun halusin pohjimmiltani edelleen juoda, vaikka jokaisella lopettamishetkellä kohmelossa olinkin aivan tosissani jättämässä alkoholin. Sitten kun se juomahalu irtosi minusta, lopettaminen olikin yksinkertaista eikä vaatinut minkäänlaista suunnittelua. Silloin ei myöskään pelottanut lähteä kävelemään kohti tuntematonta, kun tunsin ilman järkeilyjäkin että juomiset on juotu.

–kh

Olen sanaton. Jokainen lause voisi olla omasta kynästä. HALU lopettaa on ollut itsellä vahvasti läsnä viisi viimeistä vuotta ja näistä kaksi viimeistä vuotta halu lopettaa juominen on ollut pikkuhiljaa pääsemässä voitolle halusta juoda. Nyt 20. päivä :smiley: Vaikea olla laskemattakaan kun retkahdus päättyi uudenvuoden yöhön…Tänään pyysin psykiatria kirjoittamaan potilastietoihin, että potilaalle ei saa missään tilanteessa määrätä rauhoittavia lääkkeitä koska potilas on alkoholisti. Terveisiä kaikille!

Noin juuri se meni. Oikeastaan jo alkuvaiheessa, eli ennen orastavaa ongelmaa, jos noin voi ylipäänsä todeta. Tarkoitan, että alkoholismiin taipuvainen juonee alkoholistisesti jo ensimetreiltä. Eihän se mitään elämää ollut, kun jälkikäteen miettii. Juhlapyhät eivät olleet perhejuhlia, vaan tilaisuuksia juoda ja juhlia. Ystäviä nähtiin, jotta voitiin juoda. Henkilö on varmasti alkoholisti, jos työpäivän aikana ajatukset ovat illan juomisessa ja viikolla viikonlopun juomisessa. Eipä sitä tuolloin hoksannut ja myöntänyt.

Edelleen niin viisasta tekstiä! Pätee myös vaikka tämä juoppo ei juonutkaan päivittäin tai aina edes viikottain. Sitä se oli, odottelua…Tiettyjä ystäviä ei enää nykyään oikein jaksaisikaan kutsua, koska tapana oli kilistellä jossei jo eteisessä niin heti ja välittömästi kun oli perse penkissä :mrgreen:

Joudun kas tekemään pesäeroa juovasta ystävästäni. En nyt oikein tiedä mitä ajattelisin asiasta. Surullista lähinnä. Itsellä aika vahvana tunne, että joku aika on nyt jäämässä taakse ja sinne ei ole enää paluuta.

Minulla halu raitistua tuli esiin omakohtaisen pohjakokemuksen kautta, jonka voi lukea ketjustani “Viinapirun teloitus”, ensimmäinen sivu. Takana oli tottakai muitakin pahoja kokemuksia aina sinne kuoleman porteille saakka.

Tämä halu oli niin voimakas, jotta olin täysin valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun vastaan ehdoitta, myös lääkkeet jotka nyt myöhemmin hieman kaduttaa.

Tapahtui pikku hiljaa tämän halun kautta psykologinen muutos alkoholin suhteen ja alkoi toipuminen mutta ehdottomasti kaikki lähti OMASTA HALUSTA toipua alkoholismista ilman mitään reunaehtoja.

Hienoja pohdintoja :slight_smile: Minä tajusin olevani vielä tuossa välitilassa. Viikko sitten valittelin Basilican ketjussa lauantain “pakkojuhlia”. Sain teiltä erinomaisia kommentteja, olisinpa vain osannut/halunnut lukea ne kunnolla. Nyt kun luin ne uudelleen, ymmärsin että oikeesti halusinkin juoda :blush: . Sunnuntaiaamuna oli fyysisesti töhköinen olo, mutta jostain syystä henkisesti suhtauduin lähinnä välinpitämättömästi koko repsahdukseen. Vai voiko repsahduksesta edes puhua vain kymmenen juomattoman päivän jälkeen? En ruvennut morkkistelemaan, mutta harmittelin hyvien aamujen ketjun katkeamista. Laitoin vastakkain viinin lipittelyn ja ihanat aamut, joista jälkimmäinen voitti ylivoimaisesti. Tavoitteenahan ei olekaan mahdollisimman paljon juomattomia päiviä, vaan jotain suurempaa, kokonaisvaltaisempaa, jota hiljakseen olen ehkä tajuamassa…

Toivottavasti tuo kokemus taas vahvisti raitistumisen haluani, ehkä seuraavalla kerralla olen viisaampi. Vaikka viisaus ei tässä paljon auta, kuten S&S kirjoitti:

Nyt kuitenkin valmistaudun hyvillä mielin juomattomaan viikonloppuun ja sitä samaa toivotan teille kaikille :smiley:

Hei Kattilainen,
olipa hieno havainto omasta tilanteesta. Välitilassa on jo askeleen verran pois siitä juomisen tilasta ja siinä pystyy katsomaan juomistaan ja sen syitä jo hiukan toisin, kuin juomisen tilassa.
Tuossa ylempänä FräuleinO kertoo, että hänellä halu heräsi tiedon kautta. Kannattaa yrittää sitäkin, tankkaa täältä tätä kokemustietoa ja hanki kirjallisuutta (täällä ketju päihdekirjallisuus). Kannattaa takoa, kun rauta on kuuma. Ja sitten tietenkin ihan livenä kokemustietoa saa AA;sta.
Kaikkea hyvää ja tsemppiä…Tuo välitila on siitä hyvä, että se pakottaa ajattelemaan ja laittaa mielen vähän levottomaksi, kun tietoisuus siitä, että nautinto alkoholista ei tule koskaan enää palaamaan.

Niin… Päivien laskeminen saattaa tuntua alkuun kannustavalle, ja onhan se samalla tapa jäsentää itselleen sitä, kuinka pitkä aika siitä viimeisimmästä humalasta onkaan. Pikkuhiljaa tuo tapa jäi minullakin kumminkin pois, kun selvä aika vain jatkui ja aloin elää enemmän päivän kerrallaan. Eipä sillä ole oikeastaan niin merkitystä, montako selvää päivää olen jättänyt taakseni. Enemmän merkitsee se tosiasia, että en ole tänään kännissä tai krapulassa ja voin hyvin (koska en eilen juonut).

Nykyisin tykkään elää vielä päivääkin pienempää yksikköä eli “tätä hetkeä”, sillä tätä hetkeähän jokainen ihminen elää muutenkin koko elämänsä, halusipa tai ei. En voi olla muualla kuin tässä ja nyt. Aiemmin en tuota vain tajunnut, kun piti joko murehtia mennyttä tai pelätä tulevaa. Nyt ei ole aihetta kumpaankaan, kun elän ihmisiksi siinä mielessä, että haluan olla rehellinen itselleni ja tehdä päivittäin sen oman parhaani.

Raittiina on helpompaa elää sovussa itsensä kanssa.

–kh

Kuinka vahvistaa sitä omaa halua raitistua, kun useimmiten se minun oma halu hälveni, kun krapula laantui. Itselleni se vahvistus tuli tajusta mihin olin juomisellani joutunut, mitä sillä saanut aikaan, ketä satuttanut, mitä kaikkea touhunnut ja mihin tosiaan joudun jos jatkan. Eikä tässä vielä kaikki, vaan kyllä tarvitsin toisia ihmisiä ympärilleni, joiden kanssa saatoin jakaa myös menneisyyteni, eikä vaan hyvän kahvin ja pullan.

Se salattu minä paljastui minulle kokonaisuudessa, vain myöntämällä kaiken Jumalalleni, itselleni ja kertomalla jollekulle toiselle kaikki se mikä sisikuntaani jäyti. On se vaan kumma asia, kun asiat jotka sisikundia vaivasi ja samalla esti, oli kiinni minun tarpeesta salata itseltänikin menneisyyteni, minuuteni ja uskoni rehellisyyden voimaan. Miksi se rehellisyys itseänikin kohtaan oli niin pelottavan voimakas este, että pelkkä halu raitistua ei riittänyt poistamaan niitä esteitä, jotta sisikundi pääsisi esille. Kuinka helppoa se olisi ollut itsekin uskoa kannabiksen voimaan raitistaa, kun halu päihtyä ja salata kaikki itseltänikin oli vahvana.

Hämmästys oli aika suuri, kun tapasin tuiki tuntemattoman hepun, minut, sieltä valheiden takaa.

Omalla kohdallani ‘myin’ itselleni ajatusta raitistua jo pitkään ennen raitistumista. En tosin halunnut juodakaan enää, juominen oli siinä vaiheessa ‘normaalin, toimintakykyisen olon’ hakemista, joka sekin oli kuin veteen (?) piirretty viiva - yksi kulaus liikaa ja mentiin selkeästi kännin puolelle :slight_smile:

Mutta siihen ‘myymiseen’… Muistan elävästi, kuinka mökiltä palatessa ajattelin, että vuoden päästä istun tässä iloisena ja tyytyväisenä, raittiina ihmisenä. Ei tärinöitä, ei pelkoja, ei tätä kummallista tyhjyyttä. Mietin sitä kaikkea, mitä raitis elämä tuo: harrastukset, aktiivisen elämän, opiskelun. Myin itselleni haavetta, unelmaa, jonka toteuttamiseksi minulla ei tuntunut olevan minkäänlaista keinoa. Olin kuin elinkautisvanki, joka haaveili vapaudesta.

Ensimmäinen katkokäyntini antoi vilauksen sitä, mikä voisin olla. Ja ehkä vielä tärkeämpääkin: työkaluja raittiin elämän saavuttamiseksi. Tuomio ei ollutkaan elinkautinen!

Osaltaan juuri myymistä se raitistuminen oli, kun ei ollut enää muuta mitä uskoa, kuin joidenkin tovereiden kokemukset raittiuden puolesta. Itsehän en tiennyt raittiudesta oikeastaan mitään, kun olin sitä jo kokeillut ja en silloisesta pitänyt. Oli pakko myydä itselleni se, minkä kuitenkin sisimmässäni jotenkin tiesin olevan oikeaa suuntaa, kun kaikki muu oli jo kokeiltu.

Raittius ei toiminut kokeilemalla, vaan tosiaan elämällä siinä, kun ensiksi sain sen valheellisen elämän purettua haittaamasta elämääni.