Hei! Olen ensimmäistä kertaa täällä Päihdelinkin palstalla rekisteröityneenä. Aikaisemmin olen selaillut palstaa vain vierailijana. Nyt havahduin elämässäni siihen, että alkoholinkäyttö on saatava kontrolliin. Tässä nyt hieman tarinaa, joka todennäköisesti rönsyilee. Yritän tiivistää olennaisia seikkoja, muutamia yksityiskohtia olen karsinut, koska en halua tulla tunnistetuksi.
Hieman taustaa: Olen hieman vajaa kolmekymppinen opiskelija. Alkoholin käytön aloitin niinkin myöhään kuin vasta 18-vuotiaana, muistan maistaneeni joskus 17-vuotiaana isäni viskiä maun vuoksi, mikä silloin oli varsin vastenmielistä. Lukion loppumisen jälkeen tuli ensimmäinen välivuosi ja viikonloppuisin riittikin aikaa kavereiden kanssa viettää mukavia koti-iltoja, joihin lähes poikkeuksetta liittyi alkoholi (miedot). Silloin riitti sellainen muutaman siiderin nousuhiprakka, hyvä seura kompensoi paljon, ja kokonaismäärät eivät paljoa varmastikaan ylittäneet riskirajoja. Tätä kautta riitti muutama vuosi ja ensimmäiset varsinaiset humalakokemukset tulivat vasta korkeakoulussa, kun tarjontaa (ilmaista) oli enemmän ja ilmapiirikin huomattavasti humalamyönteisempi.
Siitäpä se sitten oikeastaan starttasikin. Nimittäin humalahakuinen juominen. Juominen ajoittui viikonloppuihin ja erilaisiin opiskelijarientoihin. Harvemmin yli yhden illan mittaisia putkia tuli vedettyä, koska krapulaoireet eivät miellyttäneet. Tahti kuitenkin koveni toleranssin kehittymisen myötä. Jossain vaiheessa hoksasin, että tämä nousuhumala on ihan kivaa kotona yksinkin vaikkapa leffoja katsellessa. Määrät nousivat entisestään, edelleen kuitenkin vain viikonloppuisin ja vain korkeintaan kahden päivän ajan. Vähitellen havahduin siihen, että en enää kokenut juurikaan krapulaa, koska minun oli mahdollista nukkua pitkään ja tankkasin edellisenä iltana ja yön aikana litrakaupalla vissyä/limua ja söin tukevan iltapalan. Tämä mahdollisti hieman pidemmät putket, joiden myötä toleranssi nousi edelleen.
Kolmisen vuotta sitten havahduin tähän omaan juomiseni tyyliin ja krapulattomuuteen. Painokin oli noussut ja yleinen olotila paha. Sosiaaliset suhteet olivat vähentyneet, kun vietin viikonlopun mieluummin kotona yksin salmaripullon ja siidereiden kanssa katsomassa elokuvia, kuin olisin tavannut kavereitani tai mennyt jonnekin ulos juomaan (kallista…). Kävin A-Klinikan Nuorisokeskuksessa, josta sainkin pari kolme kertaa terapiatukea sekä viikon ajaksi unilääkkeitä, jottei vierotusoireita tulisi ja saisin elämänrytmin hieman normaallistumaan. Näillä pääsinkin kuiville n. 6 kuukaudeksi. Sen jälkeen sama kierre alkoi pikkuhiljaa alusta, kuitenkin edeten huomattavasti nopeammin siihen pisteeseen, jossa olin ennen A-Klinikalle menoa. Tätä jatkui kolme vuotta viime joulukuuhun asti. Olin kuitenkin täysin ignorantti ja ajattelin, että koska pystyn parin päivän putken jälkeen aivan hyvin hoitamaan työ- ja opiskeluasiat, en kaipaa apua ja olen täysin normaali.
Viime vuoden joulukuun puolivälissä minulla alkoi opinnoissa useamman kuukauden mittainen tauko, joka sitten johtikin siihen, että muutamaa selvää krapulaista päivää lukuunottamatta join taukoamatta annosten noustessa hurjempiin määriin ja krapulaoireiden olevan aamuisin aivan sietämättömiä. Sinnittelin kuitenkin aina pitkälle iltapäivään, koska en periaatteesta halua ajaa juopuneena kauppaan ostamaan lisää viinaa. Vietin siis n. 8h “selvin” päin, kuitenkin kovista vierotusoireista kärsien. Perheeni haastoi minut tammikuussa 100-päivää haasteeseen. Yritin, en enää ensimmäisen päivän iltana pystynyt olemaan juomatta, koska pelko, ahdistus, tuska, tärinä ja panikkikohtaukset olivat niin hirvittäviä. Uniongelmat olivat ahdistavia, mutta yleensä sain kuitenkin parin kolmen tunnin valvomisen jälkeen jälleen unta, jotta krapula lievenisi. Alkoholi normalisoi olon alle tunnissa.
Sen jälkeen juomisesta meni ilo. En enää hakenut nousuhumalan autuutta vaan ensisijaisesti vierotusoireiden karkotusta. Toki oireiden laannuttua se mielialakin taas lähti kohoamaan ja sama kännäys jatkui iltaan asti. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt hakea apua, mutten sitä tajunnut vaan ajattelin, että kyllä sieltä joku päivä herää helpompiin ja miedompiin vierotusoireisiin, joiden jälkeen voisikin sujuvasti lopettaa (kuten aina ennenkin parin päivän dokaamisen jälkeen). En herännyt. Viime sunnuntaina huonosti nukutun (4-5h) yöunien jälkeen klo 5:00 koin niin hirveät ahdistusoireet, tärinän, pelkoja kuolemasta ja hulluksi tulemisesta, että sorruin nauttimaan (ihan oikeasti) ensimmäisen krapularyyppyni koskaan. Se normalisoi tunteet tunniksi, sitten ne alkoivat uudelleen. Toinen ryyppy. Tunti, ja sama tilanne. Olin ensin ajatellut, että sinnittelen tissuttelemalla maanantaihin ja menen A-Klinikan päivystykseen, mutta nyt en vain siihen pystynyt. Olin tähän asti onnistunut peittämään tilanteen perheeltäni, jonka luona vierailin viikonloppuisin kuten nytkin. Aamulla päätin, että tähän tulee stoppi. Odotin äitini heräämistä ja kerroin tilanteeni. Hän oli osannut arvata, joku äidinvaisto varmaan, vaikka tietysti asia tuli shokkina. Tilanne oli hyvin tunteikas kaikin puolin. Päätin hakea apua.
Täällä ei varmaankaan saa mainostaa eli sanon vain tilanneeni kotiin tällaisen “huomaamattoman” palvelun, jossa toteutetaan akuuttivaiheen katkaisuhoito kotioloissa. Palvelu oli ammattimaista ja koin todella saavani apua, sain asianmukaiset lääkkeet vierotusoireisiin ja nukahtamiseen. Nyt on kuitenkin kolmas päivä palvelua takana, olo alkaa olla normaali ja viime yönä kuittasin 12h univelkoja hyvillä mielin (tosin lääkityksellä avustettuna), sillä ensimmäinen selvä yö oli mennyt ihan plörinäksi stressatessani siitä, saanko unta vaiko en. Loppupeleissä siis vain n. 3h. Välillä tulee vielä sellaisia lieviä ahdistuksia ja pelkoja siitä, mitäs jos alkaisinkin vielä kramppaamaan tai saisin psykoosin, onneksi todennäköisyys tälle alkaa olla pieni.
Nyt on kuitenkin aika alkaa miettiä tätä omaa ongelmaa syvällisemmin. A-klinikka on ilmeisesti täysin myllerretty ja älyttömän soittorumban päätteeksi en kuitenkaan saanut varattua aikaa vaan ohjeet hakeutua huomenna aamulla A-Klinikan päivystykseen. Sinne suuntaan siis seuraavaksi ja toivottavasti saisin keskusteluapua sekä jonkinlaista “hätävaraa” unilääkkeeksi tämän akuuttivaiheen ylitse (lienee varmaan mahdottomuus?). Aion nyt olla seuraavat, ainakin tuon 100 päivää täysin korkki kiinni, jotta elimistö saisi aikaa rauhoittua ja palautua tuosta parin kuukauden läträyksestä. Mihinkään hoitolaitokseen en opintojen ja työn vuoksi oikein haluaisi mennä eli enemmänkin avopuolen tukea kaipaisin. Toiveena olisi joskus tulevaisuudessa päästä jälleen siihen tilanteeseen, jossa voisin nauttia muutaman annoksen alkoholia, nauttia hyvästä seurasta ja jättää se juomisen siihen kohtuutasolle. Nyt viisaampana tiedostan oman taipumukseni humalahakuisuuteen, joten kaipailisinkin neuvoja Teiltä Kokeneemmilta, miten olette itse päässeet tai aikoneet päästä tällaiseen tilanteeseen takaisin?
Kiitos, jos jaksoit(te) lukea tämän romaanin loppuun asti, tuli hieman pidempi kuin ajattelin, vaikka tiivistinkin parhaani mukaan tapahtumien kulkua. Kaikki neuvot ja kokemuksen viisaat sanat otan enemmän kuin mielelläni vastaan. En tiedä yhtään, miten aktiivinen palsta tämä on, mutta yritän päivittäin tai parin päivän välein muistaa vierailla täällä. 
Kiittäen,
Nikke K.
Ja syykin sille luisumiselle nopeasti takaisin alkutilanteeseen oli juuri tuo yksinäisyys. Olin silloin menettänyt kaksi läheistä ystävää liikenneonnettomuudessa ja muuten vanhat kaverisuhteet olivat eläneet hiljaiseloa jo vuoden päivät.