haaveet kaatuu

Paha olo, itkettää. Sydämen tilalla musta möykky. Kuin joku imisi kaiken elämänilon. Kaikki ulospäin kunnossa, lapset terveenä, töitä kummallakin, ei pitäisi olla mitään murhetta. Onnellinen perhe. Mihin on tullut vieraaksi herra A, joka on särkenyt luottamuksen toiseen.

Olen elänyt tämän keskellä vuosia, tietoa asiasta löytyy. Rakkaus toiseen ei ole kadonnut, siksi on niin vaikea lähteä. On käyty yhdessä läpi Minnesota, vuoden raitis jakso. Toivo ja luottamuksen palautuminen hiljalleen. Siksi on niin vaikea aloittaa tätä paskaa alusta. Nyt juomakertoja ei ole takana kuin kaksi kertaa, kumpikin illan jakso, ei minun nähden. Mutta pelkään, että sekoan jos haistan alkoholin, krapulan. En kestä enää. En ole nukkunut enää, en osaa nauttia mistään. Keitän, siivoan ja makaan sängyssä. En osaa muuta.

Pystymme keskustelemaan asiasta, mies tietää minun tunteeni, mutta ei varmaan ymmärrä kokonaan sitä tuskaa. Ei halua olla meidän kanssa jos aiheuttaa toiselle pahan olon. Mutta lopettamista ei halua luvata.Minä en haluaisi erota, rakastan toista, en halua elää ilman toista, mutta en halua herra A:ta meidän avioliittoon missään muodossa. Mutta mies Ei halua itse elää kokonaan ilman alkoa. Sanoo, että tarvitsee sitä välillä. Tiedän, että hallitsee käytön alussa. Mutta jossain välissä mopo karkaa käsistä. Ja ne lieveilmiöt on pahempia. Kuivahumala, etsitään lupaa juomisen aloittamiseen. Toisten mollaaminen. Omiin oloihin sulkeutuminen.

Olen pohtinut omaa oloani, tapaa reagoida. Jos se vika onkin minussa. Jos olen liian herkkänahkainen. Jos minun pitäisi vain sietää niitä iltoja, kun toinen juo. Jos minun pitäisi olla vain ja elää omaa elämää, kun toinen ei vastaa reissuilta puhelimeen. Minulle ei tehdä fyysistä väkivaltaa, korkeintaan henkistä, kun toinen huonossa olossaan uhkailee miten on kaikille helpompaa kun lopettaa itsensä. Mutta miten saan tämän pahan olon pois? Miten löydän itselleni onnen? Vai onko sitä olemassakaan?

ootko missään vaiheessa saanut mitään apua itsellesi, vai onko hoidettu pelkästään miehen ongelmaa.?
Oletko esim käynyt al-anonissa tms.

Ei omassa talossa tarvi sietää päihdekäyttöä, et ole herkkänahkainen minun mielestä ollenkaan, en minäkään kestäisi. Sillä ei mitata ihmistä, että kuinka hyvin jaksaa katsoa humalaa.
Voi olla että se ettet pysty elämään kun mies juo, voisit siihen tarvita jotain apua.
jotenkin näyttää että olet tipahtanut korkealta. Vaikka alkoriippuvainen kuinka lopettaisi, hän tulee aina olemaan alkoriippuvainen ja retkahdusvaara on…minun mies on raitistunut, ja kun on pöly laskeentunut niin tuntuu asiat olevan hyvin, mutta jos aattelee että hän alkaisikin uudestaan ryyppäämään niin romahtaisinko, ja mitä se kertoo minusta.
Kertoisi varmasti sen, että sitä on tahtomattaan kuitenkin laskenut omaa elämäänsä toisen varaan, ja kun retkahdus tulee on aloitettava alusta se oman itsensä hoitaminen, valitettavasti. Se on kuten muistutus siitä, elämä antaa vähän sitäkautta sormille, että missä mennään.
Miehen alkoholiongelma on hänen oma ongelmansa, ja mietin että jso miehesi on minnesotassakin käynyt niin antoiko ne sulle siellä mitään läheishoito ohjelmaa tarjolle?
Miehesi juomiselle et mitään voi, joten toivottavasti alat tehdä askelia siihen suuntaan että haet ammattiapua omaan pahaan oloosi, joka tällähetkellä tulee miehesi juomisesta. Muutenhan se tulee aina riippumaan siitä juoko mies, ja koska siihen et voi mitenkään vaikuttaa niin ei jää varmaankaan vaihtoehtoja kun lähteä muuta kautta hakemaan apua.

Olen käynyt Minnesota hoidossa läheisten ohjelman läpi. Tiedän kaiken, mutta jaksanko? Tarvitsen varmasti nyt itselleni apua, mutta nyt en osaa vielä sanoa mitä. Ei sitä asiaa kylläkään ymmärrä kukaan muu kuin toinen alkoholistin puoliso. Al-Anonissa en ole käynyt, kaikki meni niin hyvin, mutta nyt on pohja pois. Voihan olla, ettei mies enää koskaan juo, kuten sanoo, elää päivän kerrallaan. Mutta olenko kuitenkin jäänyt hoidotta, vaikka hoidossa olen ollutkin ja asiaa käynyt läpi? Nyt tuntuu siltä.

En vielä ole puhunut asiasta kenellekään, en edes lapsille, vaikka asian varmasti vaistoavat. Tämä kirjoittaminen selventää ajatuksia kuitenkin. Meitä on paljon :imp:

Samaa mieltä, että alkoholiongelma ja se ettei lopeta juomista vaikka asia on tiedostettu on mun mielestä jo henkistä väkivaltaa. Ne lieveilmiötkin varsinkin ovat henkistä väkivaltaa, itsemurhalla uhkailu jne. mä olen aatellut että jos minun mies jatkaa juomisen tiellä, niin se ei ole parisuhdetta enää silloin. Ja joka kerta on alettava puhtaalta pöydältä, ja ne tunteet jotka tulevat että minua laiminlyödään ja muuta, mikäli ne jatkuu pitkään myös tapahtumien päätyttyä tai että elämä menee suoraan helvetiksi, niin jospa se tarkoittaa että olen antanut jossain vaiheessa liikaa, antanut enmmän kuin on varaa, sekä kerännyt tunnevelkaa että minulle tehdään asioita jotka muistan. Minäkin olen kertonut miehelle miltä hänen juominen tuntui, mutta se ymmärtääkö hän minun tuskani on ihan hänestä kiinni, ja jos hän aloittaa juomaan niin ei varmasti lopeta siksi että minä sanon kuinka pahalta tuntuu. parisuhde voi olla vasta jos molemmat on aikuisia, ja juova alkoholisti ei varmaankaan oo aikuinen, eikä asetu toisen asemaan. Vaan narsistin tasolla.
Tuosta läheisen hoidosta, minun kokemus on se, että kun mies juo niin se on surullista ja tuskallista, ja sitä ei minusta ole saatu pois. Ainut mihin pystyttiin hoidolla auttamaan, on se että miten rupean mahdollisesti toimimaan sen tuskani kanssa. Ne hetket ovat hirveimpiä elämässäni, ja en usko että millään hoidolla saadaan aikaan ihminen joka ei koe tuskaa tai huolta ja murhetta puolisosta tai perheestään: mutta se mitä nykyään pystyn tekemään, on tunnistaa se tuska, etsiä mistä se johtuu, ja mikäli syynä on ulkoinen syy eli humalainen hamppi olohuoneessa, tai joku puhelinterroristi menneisyydestä, olipa kuka oli, niin miten toimin.

Ja mitä tulee siihen että hoidonkin jälkeen tarvii lisää apua…
Eikös al-anonissakin sanota että vain myöntämällä voimattomuus läiheisen alkoholinkäyttöön, ja tunnustamalla että elämämme on muodostunut sellaiseksi etten omin voimin selviä, niin on ensimmäinen askel aina parantumiseen.
Voihan se tapahtua monta kertaa elämässä, ensin on omavoimaisena ja asiat menee hyvin, sitten huomaakin että jokin meni pieleen ja on uudelleen asia josta ei selviäkään yksin.
Onko ihmisen edes tarkoitus selvitä vaikeuksista yksin, vai onko sitävarten yhteisö. ja jopa tämä foorumi

Tarvitsen varmaan nyt ainakin yhteisön tukea. Kun osaisi kasvaa ja elää tämän asian kanssa. Tiedän ja tiedostan sen, etten voi toisen juomiselle mitään. Mutta aina sitä kuitenkin toivoo, että olisi toiselle niin tärkeä, ettei toinen sen takia olisi ilman alkoholia. Siitä kun pääsisi eroon. Mutta ratkaisu juomisen aloittamisesta on tehty selvinpäin ja tuntuu hänestäkin varmaan tosi pahalta. Tai ainakin niin sanovat muut Minnesotan käyneet, jotka on retkahtaneet. On se jännä, miten toi homma etenee. Ratkaisua ei tehdä hetkessä juomisesta vaan merkit on olleet ilmassa kauan. Asiaa on muokkailtu omassa mielessä kauan ja juuri niin kuin Minnesotan opeissa on sanottu. Olen tiedostanut asian kauan, vaikka nyt vasta sen uskallan ääneen sanoa.Juova Alkoholisti on asunut viime kuukaudet jo keskuudessamme vaikka pulloon tartuttiin vasta nyt.

Hoitoon ei enää mene. Sanoo, että on saanut kaiken siitä hoidosta mitä saatavissa on. Sanoo siitä olleen itselleen hyötyä muissa asioissa. Onhan se hyvä hoito. Kaikin puolin. Mutta ei nyt meidän tilanteessa vaan auttanut. Tavat on niin tiukassa. Tapa hoitaa ongelmat. Tai oikeastaan sehän on se riippuvuus kyseiseen aineeseen. Kumma tuo aivojen kemia.

Mutta omille jaloille tässä olisi noustava, luovuttava yhteisistä haaveista, rakennettava omia haaveita, opittava kyllä minä pystyn asenne. Saatava keskeneräiset asiat päätökseen, niitä on sisällä ja ulkona, kun en ole saanut mitään aikaan pitkään aikaan. Mikään ei ole kiinnostanut, onko ollut masennusta, toipumista, joka vienyt kaikki voimat? Mutta nyt pitäisi aloittaa toisenlainen toipuminen, toisissa merkeissä.

Miehelleni, hyvä että tulit tänne kirjoittamaan. Täällä on meitä kohtalotovereita, alkoholistien puolisoita, jotka olemme kokeneet samanlaisia asioita, ja haluamme tukea toisiamme.

Olet oikealla tiellä :smiley: Sinun pitää keskittyä itseesi, omaan toipumiseesi, löytää elämääsi asioita, jotka tuovat sinulle iloa ja auttavat eteenpäin. Urakkatahti ei tässä ole mahdollinen, “päivä kerrallaan” niinkuin miehesikin sanoo omasta elämästään. Mutta hänellä pitää juomattomuudelle löytyä motivaatio itseltään, samoin sinun pitää löytää itsellesi motivaatio selviytyä, oman arvokkaan elämäsi tähden. Ja, toisille on “helppo” antaa neuvoja, eli älä loukkaannu sellaisistakaan kommenteista, jotka kenties tuntuvat vääriltä, tarkoitus on hyvä, ja ehkä sopimattomastakin kommentista alkaa muhia jokin ajatus. Ulkopuolelta näkee asiat erilailla, mutta vastaavasti ei tiedä kaikkia asiaan vaikuttavia juttuja. Mutta kaikki me juoppojen läheiset olemme kuitenkin tavallaan samassa veneessä, vaikka erilaisissa tilanteissa. Joku tähystää mastossa, joku on pelastusveneessä; joku vasta opettelee uimaan ja hänelle heitetään pelastusrengasta…

Toivotan voimia, sinä toivut kyllä, päätä niin :slight_smile:

Itku on herkässä. Paljon ei tarvitse, että padot aukeaa. Asiasta pystytään keskustelemaan, mikä on hyvä. Se on opittu ainakin. Eletään nyt sillä tahdilla, että katsotaan ainakin siihen asti, että velat on maksettu. Sitten on taloudellisesti helpompaa tehdä ratkaisuja. Minun pitää opetella elämään. En ole varmaan kuitenkaan kunnolla toipunut vieläkään, olenko aloittanutkaan toipumista? Olenko vain elänyt ja parantuminen ei ole alkanutkaan? Olenko ajatellut vain, että kaikki on hyvin, kun mies ei juo, mutta muutosta omaan käytökseen en ole osannut tehdä? Niin varmaan on käynyt. Minulla ei ole ketään kelle voin puhua, paitsi mies, joten kirjoitan teille. Täältä saan pelastusrenkaan ja omat ajatukset selkeytyy. Voi rehellisesti puhua asioista, tunteistaan. Niitä kuitenkin muille kaunistelee, vaikka ei varsinaisesti salailekaan. Mutta sellaisiahan me ollaan. Onneksi teiltä saa tukea ja neuvoja.

Alan hoitamaan itseäni. Elän päivän kerrallaan, koetan nauttia siitä päivästä. Teen ne keskeneräiset hommat pihalla loppuun ennenkuin lumi tulee. Aloitan jo tänään. Tärkeimmät asiat ensiksi. Yhden asian kerrallaan. Kyllä ne sillä tahdilla valmistuu. Vaikka satas vettä.

Kun vain sais nukuttua. Silloin kaikki ajatukset kaatuu päälle. Tulee se vanha tuska rintaan. Ahdistaa. Itkettää.
Silloin tarvitsisi jonkun pillerin, että unohtais kuningas Alkoholin. Joka kuitenkin jossain lymyää. Piilossa. Pahojen asioiden kanssa.

Rakas Miehelleni,
Minnesota-hoito on ensiapua. Alkoholistin läheinen tarvitsee kuitenkin pitempiaikaista hoitoa, ja sitä saa Al-Anonissa - toki myös täällä päihdelinkissä. Kohtalotoverien kohtaaminen kasvokkain on tärkeää toipumisemme kannalta . Al-Anonissa yritämme ottaa selville, mikä osa meillä itsellämme on alkoholsimisairauden tukemisessa. Vaikka luulisi, että ei minkäänmoista, lähempi tarkastelu osoittaa useimmiten aivan muuta.
Haluan vielä painottaa, että se, minkä normaalielämässä ymmärrämme toisen ihmisen tukemiseksi, vääristyy alkoholismiosolosuhteissa usein sairauden vaan ei rakkaamme tukemiseksi.

Kannattaa myös muistaa, että alkoholismi sairaus ei parane, vaikka siihen saisi hoitoa ja oppisi olemaan juomatta kausittain tai ei enää koskaan korkkaisi pulloa auki. Sairaus on elinikäinen, siinä on vain erilaisia vaiheita. Sairastuminen pätee samalla tavalla myös alkoholistin läheiseen, joka kärsii juomisesta. Eli jos haluaa elää alkoholistin kanssa olisi hyvä asennoitua siihen että sairaus tulee aina olemaan läsnä suhteessa, eri muodoissa eri aikoina. Näin ainakin itse ajattelen, näin alkoholista riippuvaisena itsekin.

Mua tosiaan aina kauhistuttaa se, miten paljon meitä alkoholistin kärsiviä läheisiä on. Miettikää nyt, miten monen ihmisen elämään alkoholin väärinkäyttö vaikuttaa, se on surullista. Onneksi on tää paikka, josta saa vertaistukea ja voimaa. Itsellä on lähimenneisyydessä dokaava poikaystävä, kipeä ero ja voimaantuminen. Ja nyt meinaa väen väkisin elämääni kammeta toinen samanlainen, ehkä vielä pahemmin ongelmainen. Havahduin juuri siihen, että MÄ tarvitsen apua. Jokuhan tässä mättää, jos kerään näitä reppanoita ja kulutan elämäni sillä tavoin. Huh huh. Pysäyttävää miettiä, että mäkin tartten apua.
Anyway, voimaa ap:lle, olet jo kestänyt paljon. Älä kuluta elämääsi kestämiseen. Sillä tavoin se menee hukkaan.

“Miehelleni”: en lainannut tekstistäsi mitään kohtaa, koska olisin voinut lainata kaiken. Olen yksi niistä monista täällä, jotka ymmärtävät ja tietävät mistä puhut ja kerrot. Minun ex-mieheni ei koskaan ole suostunut mihinkään hoitoon, tai edes keskusteluun alkoholiongelmastaan; hänellä kun ei kuulemma ongelmaa ole :unamused: Omassa ketjussani (erossa?) puran ristiriitaisia tunteitani nyt, kun olemme jo eronneet. minulle eron syy oli se, etten voinut enää elää elämää jota alkoholi rytmittää. Ymmärsin että jos haluan että lapsillani on edes terve äiti, minun on lähdettävä suhteesta. Miehelle eron syy oli kai abstraktisti “jatkuvat riidat”…

Olen lähivuosina käynyt samaa tuskaa läpi, kuin sinä. Rakastan ex-miestäni edelleen, ja siitä syystä ketjuni nimi onkin erossa kysymysmerkillä. On ollut raskasta katsoa rakasta ihmistä, joka valuu käsistä, mutta mitään et voi asialle tehdä koska hän ei itse halua. Erilleen muuttamista järjestäessäni minun olisi tehnyt monta kertaa mieli perua koko asia, mutta aina tulin siihen lopputulokseen, ettei ole vaihtoehtoa. Olen nimimerkkini mukaisesti monta vuotta surrut sitä että hyvä mies menee pilalle, pelännyt onnettomuuksia joita känniselle voi tapahtua, pettynyt ja tullut loukatuksi, jännittänyt koska juominen alkaa ja elänyt kaksijakoista elämää johon omat mahdollisuuteni vaikuttaa on ollut mitättömät. Olen välillä toivonut hänelle pahaa, välillä jotakin yliluonnollista ihmettä. Joinakin aamuina olen pelännyt löytäväni hänet kuolleena sängystä. Kaikki tämä on vienyt vuosia voimiani, ja mies on pitänyt reagoimistani liioiteltuna :unamused:

Nyt kun asumme erillään, en joudu ajattelemaan asiaa päivittäin, ja se on hyvä. Nyt jää tilaa muillekkin asioille, ja minulla on mahdollisuus suunnitella elämääni jos haluan. Saan suunnattoman paljon iloa pienistä asioista. Nyt elän elämää jota haluan elää, mutta yksi asia puuttuu. Mieheni ei ole täällä. Jos saisin mieheni tänne niin että alkoholiriippuvuus jäisi matkanvarrelle, kaikki olisi hyvin. Kaipaan häntä edelleen, ja huomaan täälläkin jatkuvasti kirjoittavani “miehestäni” enkä “ex-miehestäni” niinkuin pitäisi. :smiley:

Olen pohtinut omaa osuuttani asioihin ketjussani myös, ja minusta oli hienoa että pohdit sitä jo tässä vaiheessa. Meillä on mahdollisuus miettiä ja päättää, missä muodossa hyväksymme toisen huonot ominaisuudet, ja missä kulkee raja. Itse olen sitä mieltä, ettei kannata tämänkään asian suhteen heittäytyä liian ehdottomaksi. On hyvä ymmärtää toisen sairautta, muttei yliymmärtää. Yliymmärtämisellä saa vain huonoa aikaan. Siinä vaiheessa kun ongelmasta alkaa olla muille huomattavaa vaaraa tai haittaa, ei ole enää hyväksi osoittaa ymmärrystä. Minusta on hienoa että pystytte puhumaan asiasta miehesi kanssa! Meillä siihen ei koskaan pystytty.

Asia jota kovasti koitan sinulle viestittää tässä on, että ero ei välttämättä aina ole ratkaisu, eikä vie sinun pahaa oloasi pois. Minä erosin miehestä, mutta olen joutunut huomaamaan ettei kaikki ratkennutkaan sillä :confused: Ero ei ole mikään helppo tie, varsinkaan jos toista vielä rakastaa!

Hienoa, että myös minun ajatuksia kantavia ihmisiä löytyy. Vai onko se hienoa :angry: Mutta ajatukset on nyt hetkeksi selkiintynyt, on hienoa, että kirjoitatte ja annatte ajattelemisen aihetta. Ystävien kanssa kun keskustelee, mielipide on vain yksi, jätä. Mutta kun toista kuitenkin rakastaa, jättäminen ei tunnu aina oikealta. Sukulaisia meillä ei juuri ole, joten ollaan kaksin asian kanssa. Onneksi nyt niitä hyviä päiviä on kuitenkin meidän suhteessa enemmän :smiley: Olisi kiva, jos olisi oikein sellainen kaveri, joka on samassa tilanteessa, mutta pienellä paikkakunnalla sellaista ei ole. Al-Anon ryhmiäkään ei ole ihan lähellä. Mutta onneksi löysin teidät.

Jännä, että teillä on samanlaisia ajatuksia luin minulla. Aluksi pelkäsin, että miehelle tapahtuu jotain pahaa kännipäissään, sitten kun meno oli pahimmillaan, toivoin, että tapahtuisi jotain ja pääsisin eroon luonnollisella poistumalla. Kamala ihminen. Toivoin, että jäisi kiinni rattijuopumuksesta, josko se herättäisi. Joutuisi putkaan, jospa se saisi muutoksen aikaan. Onko nämä edes terveitä ajatuksia?
Mutta nyt kun elämä on kuitenkin suhteellisen rauhallista, en enää ajattele noin. Mutta sitä kai sairastuu siinä rinnalla niin, ettei osaa edes ajatella järkevästi. Kunhan vaan saa mentyä päivästä toiseen. Ja suurinpiirtein hommat tehtyä.

Jännä kun lukee noita muiden kertomuksia, miten voi olla samantyyppisiä miehiä tässä maassa niin paljon. Jos esim. vaihdettas miestä huomaisko ees eroa entiseen? :laughing:

Kiva, että sain ajatuksia myös siihen millaista olisi erota. Olisiko enemmän huonoja tai hyviä päiviä kuin nyt? Kannattaako se? No eletään päivä kerrallaan ja ei murehdita tulevaisuutta, kun ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

Eipä se mikään ihme ole, että tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen, kun on vaikeaa :confused:

Oma miesystäväni on kokenut oman juomishistoriansa aikana monta ikävää juttua, mistä järjellä voisi kuvitella, että herättäisi, mutta ei. Miehellä on ollut henki lähteä alkoholimyrkytyksen takia, on rikkonut luitaan ja saanut autonsa lunastuskuntoon törttöillessään kännipäissään, saanut korttinsa kuivumaan kahteen otteseen rattijuoppoudesta, rikkonut toiseenkin kertaan kännissä autoansa, yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä ja pelastunut sattuman ansiosta, oksentanut verta ruokatorvihaavauman seurauksena, saanut kammiovärinän ja joutunut teho-osastolle juopoteltuaan (hänellä useita perussairauksia), viillellyt itseään ja soittanut sitten ambulanssin, mutta matkalla sairaalaan yrittänyt lyödä ambulanssihenkilökuntaa ja kaksi poliisipartiota jouduttu kutsumaan paikalle viemään mies putkaan… Monenlaista itsetuhoista käyttäytymistä päälle, ja nimenomaan päihtyneenä. Osa noista on tapahtunut yhdessäolomme aikana, mutta pohja ne eivät ole tuolloin olleet ei minulle eikä hänelle. Kyllä hän on selvittyään kaikkea katunut ja hävennyt, mutta lyhyen tolkullisemman jakson jälkeen palannut aina entisenlaiseen juomiseen.

Voimia toivotan ketjun aloittajalle ja muille kirjoittajille, yritetään arvostaa ja pitää etenkin itsestämme ja lapsistamme huolta, sillä juovan läheisemme alkoholinkäytön ja sen seurausten suhteen olemme valitettavasti voimattomia.

Aivan sama kaava kuin minulla, mutta jälkeenpäin ajateltuna en koskaan oikeasti toivonut esimerkiksi onnettomuutta… Vaikka silloin tuntuikin että toivon. Olin vaan niin epätoivoinen että mikä tahansa ratkaisu olisi tuntunut paremmalta kuin tilanne jossa oltiin. Ehkä se kertoi siitä että olisin halunnut tehdä päätöksen, mutten uskaltanut. Toivoin että tilanne ratkeaisi niin ettei tarvitsisi päättää mistään.

Jossain ketjussa jo kirjoitinkin ettei koskaan voi tietää onko ero oikea ratkaisu, mutta ainoa vaihtoehto se voi olla. Toivottavasti teillä on vielä vaihtoehto. Uskoisin niin, koska pystytte puhumaan asioista. Pidä “miehelleni” itsestäsi huolta, itsesi ja lastesi takia!