Noniin… oon tässä nyt kohta 6 vuotta ollut kuivilla. Ei piikkejä ei douppia ei juuri mitään lääkkeitä. Ees buranaa. Pari kertaa opamoxin ottanut järjettömässä ahdistuksessa ja neki hiukan kaduttanut kun pyrin elämään täysin kemikaalitonta elämää.
Tosiaan… tää 6 vuotta… on ollut tajuttoman hurja muutos menneeseen ja taisteltu on mielen kanssa suuria taisteluita, yksin. Oon käsitelly kaikkee tavaraa vuosien ajalta ainaostaan omassa pääkopassa kun tässä nykyisessä elämänpiireissä ei oo juuri ketään kelle niistä olisi voinut jutella tai avautua. Ehkä sen takia tuntuukin että multa on siellä jotain aika reippaasti vielä käsittelemättä ja jotkut muistikuvat on pahasti hämärässä.
Oon edelleen hurjan yksin. Oon 6 vuotta elänyt elämäni yksinäisintä aikaa kun tuntuu että ei oo ketään kenelle puhua, ei ketään ketä ymmärtäis mun menneisyyttä. Vaikka en niitä juttuja niinkään enää niin paljoa kelaile, arvet silti muistuttaa niistä joka päivä. Ei oo ollu ketään kenen kanssa jakaa kamppailuita mieltä tai menneisyyden haikuja vastaan…
Tää on ihan perseestä. Kaipaisin ystävää joka oikeesti ymmärtäis… oon ahdistunut koska tuntuu että ketään ei ymmärrä mua ja tuntuu pahalta kun mulla ei oo juuri ketään ketä kysyis ees kuulumisia. vituttaa ja ahdistaa.
Musta on tullut myös ihan järjettömän epäsosiaalinen sen jälkeen kun jätin kaiken doupin ja mun on ollut vaikee hoitaa asioita kun ahdistaa pelkästään niiden ajatteleminen. Ollu vaikee tutustuu ihmisiin ja musta tuntuu että mulle halutaan pahaa tai musta ajatellaan pahaa ja haluaisin vaan elää rauhassa turvallista elämää…
Välillä tuntuu että tarvis hakee jotkut bentsot että pystyis olemaan välillä mutten haluais. En halua alkaa kiskoo mitään douppia.
Hei. oletpa kauan ollut yksin ja taistellut selviämisesi kanssa. Noin minullekin olisi käynyt ellen olisi päässyt tai jonkin uskomattoman ihanan sattuman kautta mennyt vertaistuki-ryhmään ja sitä kautta löytänyt uusia ihmisiä joiden kanssa jutella ja jakaa näitä asioita. Eihän sitä muualla oikein voi, ei tavallinen ihminen ymmärrä alkoholismin, huumausaineiden tms. elämää ja heidän perheitäänkään.
katselin juuri telkkaria ja siinä oli ohjelmaa kuinka yksinäisiä ihmisiä on tosi paljon, joilla ei oikeasti ole ketään läheistä, sukulaista joka olis turvaverkkona silloin kun jotain sattuu.
Mutta sitä voi vaikka itse alkaa toimimaan ja etsimään, niinkuin jo teetkin, vaikka netin kautta ihmisiä joilla on sama päämäärä, eli raitis terve elämä.
Itse olen alkoholismista kärsinyt perheessä, sekä mielenterveysongelmaisten läheisenä, sekä myös itsekin käyttänyt alkoholia liikaa josta sitten pääsin irti. Nyt olen opetellut elämään selkeää, tasapainoista elämää. ja ennenkaikkea opetellut luottamaan ihmisiin, tai oikeasti erottamaan keneen luotan.
Yksinäisyys se ajaa juomaan ja vääriin porukoihin kun ei uskalla selvinpäin lähteä ns. normaaliin elämään. Mutta se onnistuu kun vain lähtee liikkeelle. tuntuu kyllä ahdistavalta mutta kun on kerran mennyt johonkin ryhmään tms. niin seuraavalla kerralla on helpompi.