Etäisyys antaa voimia

Tervehdys kaikille!

Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun, kun olen tässä paljon taas asioita pähkäillyt. Kun viime kesän aikana toimitin tyttäreni kaksi kertaa pakkohoitoon ja jouduin/menin taas siinä samalla liian lähelle hänen sotkuista elämäänsä, niin aloin voida todella huonosti. Niissä tilanteissa (psykoottinen) hänet mielestäni piti saada osastolle ja tilanne rauhoittumaan. Varsinkin jälkimmäisen kerran jälkeen aloin olla taas jo itse hoidon tarpeessa!

Menin mukaan jälleen kerran (varmaan sadas kerta vuosien aikana) “auttamaan” eli antamaan vähän rahaa, kuskaamaan, ostamaan ruokaa ym. Ja kun niin tuhannesti olen päättänyt, että enää en auta. Mutta kun hän niin kauniisti pyysi ja vannoi olevansa paremmassa kunnossa ja hoitavansa hommat…ja paskat sanon minä! :imp:

Nyt kun aikaa on kulunut noin kuukauden verran, etten ole ollut missään tekemisissä hänen kanssaan, niin oloni on parempi (avokin kautta puhelimessa olen kuullut jotain). Nyt ymmärrän hyvin selkeästi sen, kuinka paljon hän ottaa tilaa elämässäni ja ajatuksissani, jos päästän lähelle. Toki mietin aina välillä, mitä hänelle mahtaa kuulua ja ikäväkin on. Mutta sitä päihteiden vaikutuksen alaisena olevaa aggressiivista, manipuloivaa ja valehtelevaa nuorta naista en halua tavata! Minulla on viisikymppisenä oikeus omaan elämään, omiin harrastuksiin ja minulla on myös oikeus KÄYTTÄÄ OMAT RAHANI ITSEENI. Miten tämäkin on ollut niin vaikeaa? Tuhansia euroja olen vuosien aikana antanut ja kaikki on ollut pois itseltäni. Mitä järkeä??? :unamused:

Teillä, joilla nuori asuu kotona, on tilanne todella vaikea. Olen senkin ajan kokenut ja se oli yhtä helvettiä…Lopputuloksena ajatelmissani olen siis tullut siihen tulokseen, että päihteiden käyttäjään kannattaa ottaa etäisyyttä niin paljon kuin mahdollista. Se ei tarkoita sitä, että olisin hylännyt lapseni. Jos ja toivottavasti kun, hän itse haluaa apua ja aloittaa uuden elämän, niin aivan varmasti olen tukena. Mutta nyt on hyvä näin - tänään ja tässä. Voimia teille kaikille, pitäkää huolta itsestänne ja kirjoittakaa, jutelkaa, hakekaa apua!

Petunia

Petunia!
Olet mennyt rutkasti eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Kirjoitat: "Nyt kun aikaa on kulunut noin kuukauden verran, etten ole ollut missään tekemisissä hänen kanssaan, niin oloni on parempi (avokin kautta puhelimessa olen kuullut jotain). Nyt ymmärrän hyvin selkeästi sen, kuinka paljon hän ottaa tilaa elämässäni ja ajatuksissani, jos päästän lähelle. Toki mietin aina välillä, mitä hänelle mahtaa kuulua ja ikäväkin on. Mutta sitä päihteiden vaikutuksen alaisena olevaa aggressiivista, manipuloivaa ja valehtelevaa nuorta naista en halua tavata! Minulla on viisikymppisenä oikeus omaan elämään, omiin harrastuksiin ja minulla on myös oikeus KÄYTTÄÄ OMAT RAHANI ITSEENI. Miten tämäkin on ollut niin vaikeaa? Tuhansia euroja olen vuosien aikana antanut ja kaikki on ollut pois itseltäni. Mitä järkeä??? " Haluan antaa sinulle aplodit tästä! Hyvä sinä!

Hellyit myös “auttamaan”, kuten kirjoitat: Menin mukaan jälleen kerran (varmaan sadas kerta vuosien aikana) “auttamaan” eli antamaan vähän rahaa, kuskaamaan, ostamaan ruokaa ym. Ja kun niin tuhannesti olen päättänyt, että enää en auta. Mutta kun hän niin kauniisti pyysi ja vannoi olevansa paremmassa kunnossa ja hoitavansa hommat…ja paskat sanon minä! Läheiset haluavat kaikki auttaa, oman lapsen ollessa ahdingossa auttamiseen on todella kova imu. Jospa se tällä kertaa ihan oikeasti auttaisi! Mutta paskat, taas annoin sen kusettaa itseäni! Näitä sattuu ja tapahtuu, eihän kukaan voi toimia lapsensa haitaksi, näin uskomme. Kun on kymmeniä tai jopa satoja kertoja kokeillut jotain keinoa tai tapaa, ja se ei ole toiminut niin miksi se toimisi nyt? Miksi se ihan oikeasti auttaisi nyt? Kokemus on osoittanut, että omaa tapaa ja toimintamallia pitää muuttaa, jos haluaa käyttäjälapsessaan aikaan toisenlaista toimintaa. Sama koskee läheistä itseään. Ja kuten tiedämme, toiminnan muuttaminen ajatus- ja päätöstasolta operatiiviseksi muutokseksi, on vaikeaa. Kun on kivunnut sen ensimmäisen vuoren yli sanomalla ei, seuraava ei-vuori on yleensä jo helpompi, vaikkei se matalampi olisikaan.

Vuorelle tai sen yli voi kiivetä monella tavalla, kukaan ei kuitenkaan tee sitä yksin eikä ilman apuvälineitä. Vilpolassa kaikkien apuna ja mukana ovat muut kiipeäjät ja heidän apuvälineensä, otetaan ne siis käyttöön. Tulkaa siis muutkin mukaan kiipeämään!

Kiitos taas Lauri hyvästä vastauksesta. Olen viettänyt rauhallisen viikonlopun tehden kaikkea sitä, mitä olen itse halunnut. Olen myös yhä enemmän ymmärtänyt, että nautin, kun tyttäreni ei soita, enkä nyt tapaa häntä. Se, mitä hänen kunnostaan ja tilanteestaan kautta rantain taas perjantaina kuulin, vahvistaa itseäni elämään omaa elämääni.

Olen tehnyt todella paljon töitä näiden asioiden kanssa ja oma terapiani on aivan ehdoton apu! Kun ei näitä hetkessä ratkota. Allekirjoitan NIIN täysillä tuon otsikon “etäisyys antaa voimia”…

Tuttuja tuntemuksia, Petunia. Meidän narkkaripoika tuli luoksemme jäädessään asunnottomaksi ja tätä kesti noin vuoden. Se oli rankkaa aikaa. Ei ollut omaa tilaa edes fyysisestikään. Pojalle annettiin yksi huone, sen lisäksi tv ja parveke (tupakointi) olivat lähes kokonaan hänen käytössään. Kun hän käytti kamaa (amfetamiinia), ei häntä muutamaan päivään näkynyt. Noloa melkein sanoa, mutta ne päivät olivat helpompia. Sitten kun hän tuli taas kotiin lepäämään ja syömään vajeitaan, saimme olla varpaillamme hänen ahdistuneen ja yliärtyisän käytöksensä vuoksi. Omassa kodissamme meidän vanhempien piti suurin piirtein hiippailla sukkasillamme, ettei poika saisi raivaria kun häntä häiritään. Fyysisesti hän ei ole koskaan ollut aggressiivinen, mutta verbaalisella tasolla sitäkin enemmän. Yritimme jaksaa, koska tiedämme, että huumeriippuvuus on sairaus ja myös sen vuoksi, että hän vähän väliä kuitenkin puhui halustaan lopettaa kaman käyttö.

Nyt poika on toisella paikkakunnalla opiskelemassa, ainakin teoriassa. Käytännössä en voi olla varma, opiskeleeko hän tai asuuko hän ylipäätään siellä. Luulin, että nyt oloni helpottuu ja saan vihdoinkin levätä. Suurimman osan päivästä oloni onkin nyt helpottuneempi, kun poika ei ole kotona eikä tarvitse joka päivä töistä palatessa miettiä, millainen tilanne on odottamassa. Voin keskittyä paremmin työhöni ja illat saan rentoutua vaikka katsoen mieliohjelmia tv:stä (Luksusta verrattuna edellisen vuoden tilanteeseen!) Öisin kuitenkin tulevat painajaiset ja valvomiskohtaukset. Mietin, miten poika voi ja onko hän ylipäätään hengissä, kun ei vastaa puheluihin tai viesteihin. Mietin, kuinka pitkään odotan ennen kuin ryhdyn etsimään häntä. Olisiko 2 viikkoa vai kuukausi sopiva aika? Vai pitääkö vain odottaa, että jotain ilmaantuu tai tapahtuu?

Hei Nurturing Mother, oman kokemukseni mukaan välittämisen viestin saaminen pojan tajuntaan on tärkeintä mitä voit tehdä.
Kerro pojallesi rakkaudestasi häneen ja hyväksymisesi häneen ihmisenä, mutta tiukka torjumisesi kaikenlaiseen päihteiden käyttöön.
Lähetä hänelle tekstiviestejä, kirjeitä, sähköposteja ym.
Jossain vaiheessa hän ymmärtää mistä hän saa parhan avun päihteettömyyteensä kun hän itse on valmis siihen.

Meillä on pojan kanssa sellainen vanha sopimus, että äitille pitää antaa elonmerkki, kun hän sitä pyytää. Ennen vanhaan, kun hän oli alaikäinen enkä varmaan ollut ihan kartalla siitä, mitä tapahtuu, soittelin ja tekstailin yötä myöten ja kyllä yhtä helveltin tuskaa oli,kun hän ei vastannut enkä tiennyt onko elossa vai kuollut. Nyt on sitten tämä kompromissi, että en kysele yöllä perään vaan joskus siinä seuraavana iltapäivänä vasta. Se on johtanut siihen, että saan melkeimpä yöt nukuttua (mielialalääkkeen avulla tosin) kun ei tarvi nousta ylös tekstailemaan ja odottamaan vastausta. Mutta kyllä mä sitten päivällä jo kovasti sitä vastausta odotan tietysti, kun olen tottunut, että vastaa joten en paria viikkoa voisi odottaa. Varmaan jo seuraavana päivänä alkaisin soittaa kavereita läpi ja sitten poliisille, jos ei mitään tietoa alkais kuulua. En sitten tiedä, mitä poliisit sanoo, jos kysellään pari päivää hukassa ollutta aikuista. Vaikuttaako siinä mitään se, että ko. henkilö käyttää tappavia aineita … eli kyllä se kuoleman ajatus, josta tuolla toisessa keskustelussa puhutaan, on niin voimakkaana läsnä koko ajan :frowning:

Senjamilena

Hei taas!
Olen itse vissiin jo ihan skeptinen ja väsynyt tähän kaikkeen, kun niin monta vuotta on kulunut, eikä muutoksia tyttären lupauksista huolimatta tapahdu. Minulle oli joitakin vuosia sitten todella korkea kynnys laittaa puhelin yöksi äänettömälle! Olin tottunut (ja totuttanut tyttäreni) olemaan käytettävissä koska tahansa, ympäri vuorokauden. Ja kyllä sitä sitten sainkin olla, vuorokauden ajasta riippumatta. Vastailin seko itsemurhauhkailupuheluihin, vainoharhaisiin puheluihin (just joku oli tulossa tappamaan tms.), menin pihalle maksamaan taksia, avaamaan ovea ym. ym. loputtomiin :frowning:

Kunnes jossain vaiheessa (en enää tarkemmin muista) päätin, että nyt puhelin menee äänettömälle, minä otan nukahtamislääkkeen ja nukun! Heräsin kyllä alussa monta kertaa yössä tarkistamaan puhelimen, jossa saattoi olla puheluita ja viestejä roppakaupalla. Mutta en soittanut tai vastannut yöllä takaisin. Tämä oli yllättävän vaikeaa - siis laittaa puhelin äänettömälle ja antaa itselleen lupa nukkua (töissä piti kuitenkin aina jaksaa seuraavana päivänä).

Nyt olen jo tilanteessa, etten vastaa välttämättä ollenkaan tyttäreni puheluihin. Ne tulevatkin aina eri prepaid-liittymistä. En jaksa enää myöskään välittää hänelle viestiä siitä, että hän on tärkeä minulle. Olen tehnyt sen niin satoja kertoja ilman mitään muutosta/näkyvää vaikutusta mihinkään.

Eilen sitten pitkästä aikaa vastasin hänelle ja kuulosti aika selvältä, paitsi samat harhaiset jutut tulivat esille. Olen niitä kuullut muutaman vuoden. Hänelle ne ovat totta, meille muille ei. Eli normaaliin keskusteluun ei hänen kanssaan pysty. Kinaamaan en rupea enää mistään, sen olen oppinut. Ennemmin olen hiljaa. Nyt hän haluaisi tavata, on kuulemma ikävä, eikä halua rahaa tai muuta. Vain tavata. Uskon, että on ikävä ja haluaakin tavata. Mutta se, etteikö pyytäisi minulta mitään - siihen en usko. Lupasin miettiä tapaamistamme jossain kaupungilla kahvilla, neutraalissa paikassa. Ehtoina, että ei haise yhtään alkolle, ei ole sekaisin ja on suht´ koht´ siisteissä (edes puhtaissa) vaatteissa. Nyt tämä asia kuitenkin ahdistaa, koska en ole ollenkaan varma, haluanko vielä tavata häntä. Olen sen verran kuullut, että hyvin ei mene. On tämä niin tolkuttoman pitkä ja kuluttava prosessi! Edelleen olen kuitenkin tuon etäisyyden säilyttämisen kannalla, koska pelkään, kuinka paha olo hänen näkemisestään tulisi. Tai vihainen. Tai ahdistunut. Tai mitä tahansa muuta kuin fiilis, että onpa kiva nähdä pitkästä aikaa. Äh, kun taas ahistaa…

Hei petunia,
Tyttäresi haluaa tapaamista, mielestäni kuitenkin sinä määräät sen hetken koska olet valmis hänet tapaamaan.
Kun olet valmis tapaamiseen ota mukaasi oma tukihenkilö, jolla ei ole tunnesiteitä tyttäreesi, tällä saatat välttyyä suurilta tunnekuohuilta.
Tärkeintä on huolehtia omasta hyvinvoinnista.
Mikäli mahdollista hanki itsellesi tukihenkilö vaikka lähimmältä Irti Huumeista alueosastolta. Hänen kanssaan voimiettiä kuinka tapaaminen tyttäresi kanssa olisi paras toteuttaa.

Viestitin eilen tyttärelleni, etten jaksa tällä hetkellä tavata häntä. Kerroin myös, että mielestäni hänellä on niin vakava päihdeongelma, että tarvitsee apua siihen. Laitoin viestiin myös sen, että hän on minulle rakas, mutta tapaamista siirrän.

Olen meidän tilanteessamme vähän sitä mieltä, että tätä on jatkunut liian kauan. Kymmenen vuotta olen tehnyt hänen eteensä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Hän on asunut välillä perhetukikeskuksessa (itsensä suojelemiseksi ja karkailujen estämiseksi - vaikka sieltä niitä hatkareissuja vasta tehtiinkin), ollut terapiassa, erikoissairaanhoidon piirissä jne. jne. Olen istunut varmaan sadassa palaverissa koulusta nuorisopsykiatriselle ja suljetulle saakka. Olen ehkä osin työnikin puolesta osannut/uskaltanut pyytää ja vaatia hoitoa ja tukea. Kaikki mahdollinen ja mahdoton(kin) on mielestäni kuluneiden vuosien aikana tehty. Miljoona lupausta parannuksista olen kuullut - mikään niistä ei ole hetkeä kauempaa pitänyt.

Sain tänään vastauksen viestiini, jossa hän ensin ilmoitti, ettei ole mitään päihdeongelmaa ja hän ihan kunnossa, mutta rahaa tarvis siihen, siihen ja siihen…ja avokki tekee vaikka mitä hänelle (tämän olen kuullut jo edellisten poikaystävien aikana). Eli jälleen kerran suurin tarve tavata minut on raha! Osin varmaan ikäväkin, mutta päämotiivina rahan saaminen. Ja nyt se ei enää toimi. En aio tavata häntä, en yksin, enkä kenenkään kanssa. En oikein muutenkaan osaa ajatella, että tapaisin hänet jonkun vieraan ihmisen kanssa (kuten Ukki ehdotit). Tukihenkilö ehkä sinällään on ok, mutta ennen kuin itse tutustuisi aivan uuteen ihmiseen, niin se vie aikaa. Koen tällä hetkellä tämän Vilpolan aika toimivaksi ja kirjoittamisen itselleni hyväksi tavaksi. Pidän tästä nettivertaistuesta itse asiassa enemmän, kuin live-toiminnasta. Hyvä, että on erilaisia mahdollisuuksia!

Hei Petunia,
hyvä juttu, pidä etäisyyttä edelleenkin. On aika osoittaa tyttärellesi, että hän ei enää pyöritä sinua etkä tanssi hänen pillinsä mukaan. Ja hyvä tapa on olla vastaamatta jokaiseen puheluun ja olla suostumatta jokaiseen vaatimukseen. Ei nyt, ei käy, haluan olla itseni kanssa, panostan nyt omaan jaksamiseeni ovat ihan mainioita vastauksia.

Petunia kirjoittaa, että hänen kohdallaan netti-keskustelu toimii paremmin kuin live-ryhmä. Osaatko Petunia luonnehtia, miksi netti-ryhmä toimii paremmin? Onko muilla kokemuksia vastaavasta?

Minulle nettiryhmä sopii paristakin eri syystä. Ensinnäkin pidän kirjoittamisesta, koska siinä joudun/saan samalla koottua ajatukseni, käsitellä niitä rauhassa miettien. Toinen tärkeä seikka on aika- ja paikkariippumattomuus. Vertaisryhmien kokoontumisia on harvoin ja työni puolesta joudun matkustamaan aika paljon ja olen riippuvainen aikatauluista ja kalentereista. Tänne pääsen vaikka hotellihuoneesta.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkun asteisen erakon työelämän ulkopuolella. Joudun tapaamaan paljon ihmisiä päivittäin ja kaipaan omaa aikaa ja rauhaa. Ehkä tässä samalla prosessoin tätä tyttären tilannetta kaikessa hiljaisuudessa. Nettikeskusteluissa saan myös vapaasti valita, mitä juttuja luen ja mitä kommentoin. Ja koska kertojia on enemmän, niin saa laajemman kuvan asioista. Ryhmässä joku saattaa viedä suurenkin osan ajasta (mielestäni live-ryhmä vaatii erittäin hyvät ohjaajat) ja siellä saattaa jäädä vähän turhauttava olo. Mutta ryhmiä on varmasti joka lähtöön ja toisille se on välttämätön. Mutta edelleen - on hienoa, että tarjolla on vaihtoehtoja :slight_smile:

Petunia,
kiitos että kerroit omista motiiveistasi olla mukana avoimessa nettiryhmässä. Nämä erilaiset ryhmämuodot ja niiden jatkokehittäminen ovat nykyisin tärkeä kehittämiskohde, jotta jokaisella joka kokee tukea ja apua tarvitsevansa olisi mahdollisuus sitä tavalla tai toisella saada. Live-ryhmien ohjaajalla, kuten sanot, on merkittävä rooli silloin kun ryhmässä on osallistujia jotka vievät omalla asiallaan paljon aikaa eivätkä kaikki pääse ääneen vaikka haluaisivatkin.

Mitä olet Petunia mieltä, olisiko aihetta perustaa Vilpolaan suljettu ryhmä läheisille samoin kuin live-ryhmissäkin? Silloin on mahdollista päästä syvemmälle asioissa, ja jokainen voi ottaa esille asioita joita ehkä ei tulisi otetuksi esiin avoimissa ryhmissä.

Entäpä miesryhmä? Olisiko sille käyttöä?

Ottakaapa vilpolalaiset kantaa ja kommentoikaa?

Suljettu ryhmä voisi olla hyvinkin toimiva pahimmassa ahdistusvaiheessa (vai miten sitä nyt kuvailisi) oleville. Eli henkilöille, jotka kaipaavat intensiivistä keskustelua ja tukea. Kuten olen vissiin jo monasti maininnut, niin omalla kohdallani tätä päihdenuoren vanhempana olemista on kestänyt 10 vuotta ja olen omassa terapiassani pystynyt käsittelemään paljon tunteitani. En suinkaan silti ole vielä irti kaikesta, välillä tulee tosi huonoja hetkiä. Mutta vaikeimman ajan olen jo käynyt läpi.

Miehille oma ryhmä voisi myös olla aivan ok, mutta toinen juttu on se, saako sinne miehiä kirjoittamaan. Mielestäni kaikki on kokeilemisen arvoista! Niin tosielämässä, kuin virtuaalimaailmassakin :wink:

Kovasti tässä mietin tuota etäisyyttä. Se on todellakin tehnyt selkeästi hyvää itselleni. Viime viikolla torstaina tyttäreni soitti pitkästä aikaa aamupäivällä ja kun pystyin töistä vastaamaan, niin ajattelin kuulostella tilannetta. Hän vaikutti reippaalta ja kertoi, että on kova ikävä ja koska nähdään ja mentäis vaikka kahville (olen siis saanut läpi sen viestin, etten ainakaan nyt halua häntä kotiini). Lupasin miettiä asiaa.

Kyselin hänen hoidostaan, missä käy nykyisin (ei just nyt missään, mutta kovasti on menossa…) ja mitä on ajatellut tehdä itsensä hoitamiseksi. Ihmettelin kovasti, miksi päihdepsykiatrian poli on jäänyt, mutta en saanut siihen oikein kunnon vastausta. Haluaa kuulemma keskustella kasvotusten kaikesta, mitä on tapahtunut viime aikoina. Sanoin, etten ole kiinnostunut menneestä, vaan kiinnostunut siitä, mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmat.

Hän odotteli sossun rahoja tulevaksi kuukauden vaihteessa ja lupasi antaa niistä osan avokille (joka on päihteetön) ja lopun käyttää säästeliäästi :unamused: Tuntuu mahdottomalta uskoa…kun tähän asti koko tili on nostettu heti tyhjäksi ja rahat menneet parissa päivässä. Mietin hänen tapaamistaan ja ajattelin soittaa tänään illalla. Jos vastaa ja on asiallisen kuuloinen, niin voin tavata huomenna töiden jälkeen. Taustalla on koko ajan ajatus, että tuskin on pystynyt skarppaamaan, kun on saanut rahaa. Tästä epäluuloisuudesta ei taida päästä koskaan irti. No eipä niitä näyttöjäkään paremmasta pahemmin ole.

Toisaalta hirvittää tapaaminen parin kuukauden näkemisen jälkeen, toisaalta haluaisin nähdä ja halata. Pelottaa vaan kovasti, että kuinka pahasti mahdollisesti petyn ja kuinka paljon ahdistun…on tämä käsittämätöntä, että oman lapsen tapaamisen suunnittelu on jo näin vaikeaa. Ja koko ajan mietin myös sitä, että pitäisikö vielä antaa ajan kulua ja odottaa häneltä viestiä, jossa hän kertoo konkreettisesti tehneensä jotain elämänsä parantamiseksi. Ei hitto, nyt uppoan taas tähän samaan suohon :frowning:

Petunia, hyvin olet sinnitellyt etkä ole itse ottanut yhteyttä tyttäreesi. Kirjoitat että hän itse soitti, oli pirteän oloinen ja ikäväkin oli. Ja sitten:

Hyvin taklasit tämänkin sudenkuopan, tarkoitan menneet vs. tulevaisuus. Mitäpä ajattelet hänen puhelunaikana sanomisistaan lauseista kuten: “ei just nyt missään, mutta kovasti on menossa” ja: “haluaa kuulemma keskustella kasvotusten kaikesta”. Mitä muut vilpolalaiset ovat näistä kommenteista mieltä?

Ja kirjoitus jatkuu:

.
Haastan sinua Petunia ja kysyn muutaman vaikean kysymyksen. Oletko varmasti pohtinut tarkasti ja harkiten kirjoittamaasi?: “Mietin hänen tapaamistaan ja ajattelin soittaa tänään illalla. Jos vastaa ja on asiallisen kuuloinen, niin voin tavata huomenna töiden jälkeen”.. Näetkö itse mahdollisuutta, että tässä tapaamisessa voisi olla itsesi kannalta tai tulla esille itsesi kannalta haitallisia seikkoja? Mitä ne voisivat olla? Entä tyttäresi kannalta? Mitä hän tapaamisella mielestäsi tavoittelee? Yleisenä nyrkkisääntönä tai ohjetauluna jokaisen seinällä voisi olla lause: “Teot puhuvat enemmän kuin sanat”. Puhuminen on helppoa, tekeminen ja itsensä muuttaminen on vaikeaa.

Petunia työstää tilannetta, tekee kipeää pohdintaa ja Jaakobin painia itsensä kanssa: “tavatako vai eikö tavata - sitä se läheisen elämä on”. Jälleen haastaisin Petuniaa muutamalla vaikealla kysymyksellä. Voisitko Petunia käsitellä tätä tämänkertaista tapaamista vaikkapa tarkastelemalla aiempaa toimintaasi tyttäresi kanssa seuraavista kysymystenasetteluista ja lähtökohdista?:

  • Onko aiemmin ollut vastaavanlaisia tilanteita, joissa toivosi on ollut korkealla tyttäresi muuttumisen suhteen?
  • Onko aiempi tilanne tai tapaaminen tai keskustelu johtanut jonkinlaiseen positiiviseen muutokseen?
  • Miten tämä tilanne poikkeaa aiemmista?
  • Onko aiemmin ollut paljon lupauksia, mutta vähän tai ei ollenkaan tekoja?
  • Jos muutosta ei ole aiemmin tapahtunut ja olet jo todennut, että kokeilemasi tapa ei toimi, niin mikä saa sinut uskomaan että se toimisi juuri nyt?

Vastausten perusteella päädyt itse johonkin lopputulokseen koskien tätä pohtimaasi tapaamista. Oli lopputulos mikä tahansa, on tärkeää että teet niinkuin itsesi kannalta tällä hetkellä tuntuu parhaimmalta.

Mitä muut olette mieltä, pitäisikö Petunian tavata tytärtään vai ei?

Pystyn täysyn kuvittelemaan, Petunia, miltä susta tuntuu. Mä pelkään jopa soittaa mun pojalleni, joka asuu siis nyt toisella paikkakunnalla ja jota en ole nähnyt neljään viikkoon (vasta). Pelkään, että menee taas huonosti ja sitä, miten ahdistun siitä. Suunnittelen, etten ainakaan soita ennen jotain tärkeää menoani tai sellaista työpäivää, jolloin pitää olla erityisen skarppina, ettei tuo puhelu pilaa sitä. Kyllä tässä on pettynyt niin monesti, että pyrkii nyt suojelemaan itseään. Mikä on varmaan ihan tervettä!

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, jos olisin sinä, yrittäisin uskaltautua tapaamaan tytärtä. Pahimmassa tapauksessa tyttärellä ei mene sen paremmin kuin ennenkään ja hän haluaa vain rahaa (en tiedä teidän käytänteitä, mutta meillä voisi mennä näin). Eli varaudu pahimpaan. Toisaalta voi olla, että tyttö puhuu totta ja haluaa oikeesti nähdä sinut. Ehkä hän toivoo tukea ratkaisulleen. silloin olisi tärkeää, että tapaat hänet. Myös sinulle itsellesi.

Mulla on ollut viimeisten viikkojen aikana hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Poika kertoo opiskeluista ja uusista kavereista, mutta toisaalta pyytää myös rahaa. En tiedä mihin uskoa. Olen saanut tältä keskustelupalstalta tukea, kiitos kaikille! Kiitos, että pidätte minut maan pinnalla, mutta kiitos myös niille (esim. Malibu), jotka uskovat, että poika voi sittenkin olla tosissaan. Tänään poika soitti kolmannen kerran ja nyt kyllä jo alan uskoa, että asiat ovat niin kuin hän puhuu. Nyt hän ei edes pyytänyt rahaa. Vaikka kamamaailmasta irtioloa on ollut vasta hyvin vähän aikaa, vaikuttaa siltä, että hän on todellakin saanut opiskelusta uutta potkua elämäänsä. Hän ihmetteli jopa sitä, että nykyään herää joka aamu klo 7, ennen kellonsoittoa, myös viikonloppuisin. Kun ennen on aina nukkunut iltapäivään. Opettajilta ja toisilta opiskelijoilta on tullut hyvää palautetta, mikä on varmasti tehnyt hyvää pojan itsetunnolle. Olen toiveikas sen suhteen, että pojassa on motivaatiota ja kapasiteettia muutokseen. Ainakin jos pysyy siellä toisella paikkakunnalla. Vielä en tietenkään usko, että 10 vuoden piina olisi ohi - niin naivi en todellakaan ole - mutta uskon, että siemen on itänyt!

Petunia, psyykkaa itsesi ja mene tapaamaan tytärtäsi. Jos et kuitenkaan ole vielä siihen valmis, ymmärrän sen täysin. Sulla on kyllä ollut niin rankkaa ja toisaalta olet tehnyt töitä irrottautuaaksesi tytöstä. Tsemppiä joka tapauksessa! Ja kirjoita tänne, mikäli tapasit tytön.

Jo vain Lauri haastoit kommenteillasi, kiitos niistä. Itse asiassa lähes joka kohtaa olen tänään pähkäillyt ja miettinyt sitä oravanpyörää, jossa tämän asian kanssa menen. Tyttäreni soitti taas tänään ja kyseli, voisinko mitenkään viedä hänelle muutaman rauhoittavan/nukahtamislääkkeen, kun vasta huomenna on oma lääkehakupäivä :open_mouth: Totesin siihen vain, että jos muuta asiaa ei ole, niin keskustelu loppuu tähän.

Hän myös pyysi kovasti anteeksi menneitä vuosia ja kertoi, että on vasta nyt tajunnut eläneensä psykoosissa monta vuotta :unamused: :unamused: :unamused: Mistä lienee moinen herännäisyys tullut? Kertoi myös, että avokki kannustaa koko ajan menemään vapaaehtoisesti hoitoon, ja että hän miettii sitä…

Sanoihin en usko enää yhtään, luottamus on nolla ja tekoja odotan. Tämän viestin hänelle välitin. Lupasin soittaa huomenna, mutta sanoin myös, etten ole varma, jaksanko vielä tavata, koska ahdistun jo puhelimessa puhumisesta. Hän kuitenkin pyysi soittamaan huomenna. Itse asiassa olin päätökseni jo tehnyt ennen tänne tulemista. Aion soittaa ja sanoa, että tapaan vasta sitten, kun hänellä on konkreettista näyttöä hoidosta. Huomasin, etten enää hermostu hänelle puhelimessa, en huuda ym. Ainut, mitä sanon on se, että hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa ja tukea, koska takana on niin monta rankkaa vuotta. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Mietin vielä Lauri noita heittämiäsi kommentteja, mutta nyt on aika siirtyä kirjan kanssa peiton alle :slight_smile:

Mä vielä tuohon edelliseen viestiin saakka olisin sitä mieltä ollut, et ehkä kannattais ottaa riski ja nähdä. Ainahan voi sanoa, että rahaa on vain jätskien ostamiseen ja jos on sekaisin ni sanoo vain suoraan ettei silloin “seura kiinnosta”.

Tuo voi olla, et kun asuu avokin kanssa joka ei käytä (kuten meillä reilu 6v sit) ni avokki jo olemassaolollaan rajoittaa käyttöä jonkun verran. Aluksi kaikkea ei huomaa, mut ku alkaa huomaamaan, ni siitä sit tulee riitaa… Jos on vielä suht alkuvaihees ja motivaatiota löytyy ni voi olla et syöny hiukan enemmän lääkkeitä jolloin ne loppuu ennen seuraavien saamista. Mikäli tapaa ja noita alkaa kyselemään ni voi sanoa et “sulle on määrätty niitä niin, että huomiseen asti pitäis olla jälellä, joten et ole ottanu respan mukaan ja nyt joudut vain odottamaan; mä en oo mikään apteekki”… Meillä oon saanu välillä unilääkkeitä porukoilta, mut oon ollu jo siinä vaiheessa et luottoa on ollut. Sit tietenkin jos alkaa samanlainen mankuminen tai syyllistäminen yms. ni sanoo et “mun en tuollaista tarvi kuunnella, mä oon sun äiti ja lähden samantien pois jos aiot puhua mulle noin”.

Mut mikäli tahtoo tavata ni ne rajat on tehtävä selväks itellee ja se on kun lapsen kanssa; niistä ei sit saa joustaa tai on entistä pahemmin vietävissä… Mä nyt kirjotan vähän mun parisuhteest ku mul on selvä mies jonka kanssa yli 6v oltu yhdessa. Aluks yritin lopettaa mut se innostus laski melko nopeasti, ajattelin et saa kaiken kerralla (miehen, päihteet ja bilettämisen)… :unamused: Se lopettaminen ei onnistunu ku olin niin ylivilkas selvänäkin joten oli helpompi jatkaa vetämistä. Vedin yli vuoden ihan seka-käyttöä pilvestä herskaan. Alkoi olemaan myös 3kk putkia eli 3kk piriä, 3kk bubrea + pilvet ja lääkkeet. Sit avokki alko sanomaan et tää menee poikki jos en ala skarppaamaan, menin laitoshoitoon ja olin 3pv sit tahdoin kotiin ja avokki tuli hakemaan ja sain pamit ja kumit vielä mukaan. Sit tuli vaihe et yritin lopettaa oikeasti (taas) mut jos oli karseet viekkarit ni hankki riidan joka jälkeen pääs hakemaan kamaa ja sit pyytää anteeksi. Vaik se on noin julmaa ni oli tosi paska olo ku toista joutu kohdella noin; se johtui vain siitä ettei toinen ymmärtänyt etten mä kestä elää selvänä… Sit onnistuinkin lopettaa amfen, essot, kontit, herskan ja dexmin ihan uudenvuodenpäätöksellä (olin psyykan itseäni niin kauan etten käytä et alko tulee paniikkia päälle kun otti). Tuolloin tuli dokattua paljon, mut sit meni kuitenkin jonkun verran paremmin. Kuitenkin kun toinen käyttää ja toinen ei, niin viime vuonna ennen Järvenpäähän lähtöä oli kaksi vaihtoehtoa: joko oon hoidon siellä ja raitistun tai erotaan. Avokki ei luottanut muhun lainkaan ja vaikka mä oikeasti yritin lopettaa niin määrätyt asiat elämässä laukasi aina käytön vaikka ois ollu 2kk:tta vain omilla lääkkeillä. Tuolloin olin itsekin jo niin kyllästyny jatkuviin turhiin lupauksiin ja siihen etten saa mitään tehtyä asialle ja kaiken lisäks asiasta pidetään kulissia joten mua kehutaan et näytän “hyvältä” vaikka olenkin vetänyt, joten se on todella raskas taakka myös kantaa, mut ku läheisiä ei yleensä tahdota rasittaa käytöllä. Sori tää oli nyt offia, mut meinasin et jos tän puolison kanssa joskus keskustelette niin hän on varmasti kuitenkin melko “aloittelija” päihde-ongelmien kanssa. Toivottavasti jaksaa ylä- ja ala-mäkiä ja tyttö saisi vaikka tuosta miehestä motivaation hoitaa itsensä kuntoon…

Mikäli oot valmis ni mun mielest sun vois olla ihan hyvä tavata sun tytär. Laatisit sellaiset säännöt valmiiksi, että jos jokin ei ole kuten sun säännöis sanotaan, ni vetoat et sun on lähdettävä. Mikäli et tahdo hänelle lääkkeitä antaa ni sanot että reseptin mukaan niitä pitäis vielä jäljellä olla ja tarvit itse omias tms. ja rahan suhteen sama juttu, et jos vaikka kahvit/jädet tarjoat, mut ettei anna mukaan lainkaan. Samalla saisit tehtyä omat sääntösi selväksi ja mikäli pystyt ni olis tosi hyvä jos selittäisit niiden merkityksen; voi olla ettei tyttö oo tajunnu et sun on vaikea nukkua ku se on eka vuodattan kaikki ongelmat keskellä yötä sulle. Meillä ainakin auttoi tuo ja rajat pitivät… Mut kuuntele itseäsi, jos et oo valmis tapaamaan tytärtäsi ni sit siirrä myöhemmäksi. Täs on kuitenki uus elämäntilanne, avokki on nyt hänen “huoltajansa” joten sun “velvollisuudet” vähenee ja jotta tytär ei alkais haukkumaan sua huonoks mutsiks ku et jeesaa silloin ku hän apua tarvii, ni ne perustelut omalta kantilta ois tosi hyvät. Vaikka sitä ei huomais ni kaikissa mun tutuissa itseni mukaan lukien tuo aiheuttaa niin suurta häpeää ku tajuaa kuinka on piinannu omaa vanhempaa, et siit voi tulla minkälaista käytöstä tahansa takaisin… Mut sun tehtävä ois tuoda vain ilmi sun kanta ja se kuinka paljon tilanne sua stressaa; mä epäilen ettei tytär oo sitä tajunnut tai tahtonut tajuta vielä täysin… Mut päätös on sun ja toivottavast saat jonkun päätöksen tehtyä, luulisi et kun on valmis tapaamaan niin sen jollain lailla tuntee…

Mut paljon voimia sinne ja yritä saada se päätös tehtyä niin, ettei tarvi yöunia menettää!

Kiitos Nurturing mother ja malibu kommenteistanne. Sain hyvin pidettyä eilisen päätökseni eli en tavannut tytärtäni. Itse asiassa hän ehti jo ennen soittamistani laittaa viestin, että ellemme voi tavata, niin voinko laittaa hänen tililleen rahaa. Se ratkaisi lopullisesti kaiken. Hyvä, etten tavannut.

Juttelimme illalla puhelimessa ja tein hänelle hyvin selväksi (jälleen kerran), mitä ajattelen. Eli toivon hänen oivaltavan, että on hoidon ja tuen tarpeessa ja myös konkreettisesti tekee asialle jotain. Hän koetti selitellä, mutta ilmoitin, että nyt on turha selittää, odotan tekoja. Lähdemme siitä, että luottamus on nolla. Kerroin myös, että pakolla ei voi hoitaa ketään, motivaatio on tultava itsestä. Sanoin, että voi ottaa yhteyttä siinä vaiheessa, kun voi esittää, että on oikeasti tehnyt jotain itsensä hyväksi. Lupasin myös olla tukena (en raha-automaattina) sitten, kun hakeutuu hoitoon.

Tänään on ollut paljon helpompi päivä, kuin eilen :slight_smile:

En nyt jaksa ottaa kantaa Laurin kysymykseen, pitäisikö Petunian tavata tytärtään, kun itsekin painiskelen samanlaisten kysymysten kanssa alkoholistipoikani kanssa.

Muuten olen sitä mieltä, että olipa lapsemme riippuvaisuus alkoholi tai huumeet, samanlaiset tunteet näyttävät myllertävän meidän vanhempien sisimmässä. Olen aika uusi näillä palstoilla ja lueskellut/kirjoitellut tuolla Kotikanavan puolella, mutta täällä Vilpolassa näyttää olevan enemmän vanhempien kirjoituksia. Ja ohjaajien oivallisia näkökulmia. Jos läheisille perustetaan suljettu ryhmä, ehkä sitä ei kannattaisi rajata riippuvuusaineen perusteella.

Itse olen painiskellut Pojan kanssa jo toistakymmentä vuotta, toivo, epätoivo, viha, rakkaus, yritykset, erehdykset, vääränlainen “tuki”, voimien loppuminen, kuolemanpelko, syyllisyys “heittellejätöstä” - tunteiden luettelo on loputon ja laidasta laitaan.