Et voi voittaa, et voi hävitä etkä voi luovuttaakkaan

Olen 17 vuotias poika, jolla on ollut aina kunnianhimoa ja tavoitteita päästä mahdollisimman korkealle. Kuitenkin verrattaessa enemmistöön, olen ohittanut heidät mutta koen aina olevani kakkonen. Koskaan en ole päässyt siihen isoon tavoitteeseen. Vanhemmat odottavat minulta paljon, ja heille ei riitä edes paljon. Ajauduin helvettiin, menin pelaamaan… Koin onnistumisen tunteet, mitä siitä sai mutta koskaan enkä missään ole pettynyt yhtä paljon kuin pelaamisesta tulleista häviöistä. Nykyään perheeni edessä olen luuseri, valehtelija ja pettäjä. Porukat antaa kirjoihin rahaa, ja ne löytävät tiensä pelikoneista. Vanhempani eivät ymmärrä käsitettä peliriippuvuus, heille se on tuntematonta. He ymmärtävät minun heikkouteni eivätkä he sitä siedä. Pelaamisen jälkeen pahaolo huutaa apua ja tukehdutan huudon, en näytä sitä kenellekkään. Itsetuntoni ei kestä sitä. Vakuutan itselleni silloin kun olen persauki, että en pelaa enkä lähesty pelikoneita. Mutta kun on rahaa, ja edellisestä pelaamisesta on mennyt päivä, niin menen ja petän itseni ja vanhempani.

Olen omissa ajatuksissani ja pelihelvetissä nähnyt kuinka todellakin olen yksinäinen. Tiedän että haen apua tulesta polttamalla itseäni. Tiedän mitä se pelaaminen ottaa ja mitä se aiheuttaa. Kaiken tuon tiedän, mutta pelaan kuitenkin. Tilannetta voisi kuvata skitsofrenian tapaisena sairautena. Koen olevani kahdessa maailmassa, todellisuuden maailmassa jossa tiedän että nämä pelikoneet aiheuttavat harmia ja pitkällä tähtäimellä olen aina häviäjä. Mutta toinen maailma, joka kääntää totuuden valheeksi ja valheen totuudeksi. Kun minulla on ruokarahaa tai kirjarahaa niin menen pelaamaan. Siinä vaiheessa järki on vähiten käytössä ja olen toisessa maailmassa. Siinä maailmassa, mihinkä koen että voimani eivät riitä, löydän aina tavan valehdella itselleni ja uskon valheeni niin kauan kunnes häviän. Sillon kun herään järkeeni, näen kaiken tapahtuneen järjen ja totuuden valossa joka kasaa entisestään harmia ja masentuneisuutta. Tyhmänä esitän kaikille kysymyksen, onko tuota epätodellisuuden maailmaa olemassa vai onko se vain mielikuvitustani, onko se vain sitä ? Vai onko se muillakin, ja onko sieltä reittiä tai tietä mihinkä pääsen siihen todelliseen maailmaan. Tiedän olevani helvetissä, ja tuhoudun siellä hitaasti ja kärsien. Luovuttaisin jos olisi mahdollisuus siihen, voittaisin jos pystyisin, häviäisin jos voisin… Entä kun tuosta pattitilanteesta ei ole reittiä, niin mitä teen? Koin sen peliriippuvuuden valtaamisen selvästi, mutta olin heikko ja annoin sen ottaa minkä se pystyi ottamaan. Vieläkin se ottaa, ja olen voimaton sen edessä toden tullen. Nyt jos tulet kysymään vastaan sinulle etten pelaa koskaan, sen järjettömyyden ja hulluuden vuoksi. Mutta kun on rahaa ja käyn paikassa jossa se on mahdollista, unohdan kaiken. Se on minulle kuin pahaa unta, jonka näkemistä en voi estää. Miksi minun pitäisi menettää elämästäni sen minkä olen saanut? Miksi minun pitää hävitä näin nuorena? Miksi en ymmärrä ja mikä se todellisuuden maailma ja mielikuvituksen maailma on? Koen sen olevan romahdus, joka tulee romahduttamaan sen suurimman ja pienimmän omistamani elämässä. Haluan voimaa ymmärtää mikä on totta ja alistua siihen, haluan voimaa muuttaa sen minkä pystyn muuttamaan ja ymmärtämään sen mitä en voi muuttaa…

Sellaisia me peliongelmaiset olemme; mestareita valehtelemaan niin itsellemme, kuin läheisillemmekin,itsekkäitä, yksinäisiä (ennemmin tai myöhemmin…) ja aivan totaalisen hukassa.
Ei kukaan ala tahallaan uhkapeluriksi, joku meitä siihen tilanteeseen ajaa. Ehkä se jännitys vatsanpohjassa; “no NYT tulee isosti rahaa…!” tai ihan vain uteliaisuuttamme kokeillaan muutaman kerran ja sitten ollaankin jo koukussa. Ehkä jokin muu, en tiedä.
Itse olin 17-vuotiaana jo hyvin koukussa noihin kaupan rahapeleihin ja arpoihin. Kaikki mitä sain rahaa, meni röökiin ja peleihin. Asuin vielä vanhempieni kanssa. Sain jopa pankista lainaa 18-vuotiaana, kaiken laitoin pelikoneisiin, arpoihin, viinaan ja röökiin. Olen kohta kolmekymmentä ja maksan vielä monen monta vuotta tuota 10 000€pikkuvippiäni takaisin.
Toivon todella, että pääset eroon ongelmastasi. Älä päästä sitä pahenemaan. Helppohan mun on sanoa joo, sain vasta äsken haettua apua itselleni. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin ja lääkkeitä. Menen myös keskustelemaan psykologin kanssa tilanteestani. Pelaamaan tekee mieli koko ajan, varsinkin silloin, kun on stressaava tilanne edessä…
tsemppiä sulle, jos mä pystyn tähän niin pystyt kyllä säkin :slight_smile:

Kiitoksia tuestasi! Teen kaikkeni ja asetin sen tärkeimmäksi asiaksi elämässäni nujertaa tuo peliriippuvuus. En jaksa enään olla pelikoneiden uhri, enkä jaksa todeta itselleni että olen niin heikko. Haluan ihan kokonaan peliriippuvuudestani eroon, sillä tiedän että se tulee tuhoamaan elämästäni kaiken. Mutta olet huippu, koska pääsit pelaamisestasi eroon, usko itseesi, korjaa ja rakenna menettämäsi asiat pikkuhiljaa ja usko että olet HYVÄ! Tsemppiä sinnekkin päin!

Et pääse ikinä kokonaan peliriippuvuudesta eroon. Sen kanssa on vain opittava elämään.

On moni, jotka ovat päässeet peliriippuvuudesta eroon. Kaikkein pahin asenne on se että siitä ei pääsis eroon.

On moni, jotka ovat päässeet peliriippuvuudesta eroon. Kaikkein pahin asenne on se että siitä ei pääsis eroon.

Olen kyllä samaa mieltä ettei siitä eroon pääse. Tai mikä määritellään eroon pääsemiseksi? Se ettei pelaa, tai tee mieli pelata? Riittääkö se pelkästään? Mielestäni käsite eroon pääseminen peliriippuvuudesta on kaukaa haettu. Kyllä peliriippuvaisella on lähestulkoon mahdotonta pelata kohtuudella ilman että tavoittelee voittoa. Eroon pääseminen pelaamisestahan tarkoittaisi käytännössä sitä että voi taas pelata koska ei ole riippuvuutta ja näin ollen mitään estettä pelaamiselle ei ole muutama euro silloin tällöin ihan vaan huvin vuoksi mutta en usko että jos on kerran ollut riippuvainen pystyisi kohtuudella pelaamaan koskaan. Kyllä se riippuvuus siellä taustalla kokoajan jossain piilee. Se on aivan eri asia olla pelaamatta ja vaikka olisi ajattelemattakin pelaamista niin silti on riippuvainen.

Olet kaukana todellisuudesta jos luulet pääseväsi peliriippuvuudesta eroon. Voit olla pelaamatta, mutta tästä ongelmasta et pääse eroon, eikä siinä ole kyse asenteesta. Jokaisella menee aikansa ennenkuin sen ymmärtää, jos ymmärtää. Kirjoituksesi on muutenkin perinteinen tappioiden jälkeistä jupinaa. Katoat täältä taas kun alat pelaamaan. Valitan, et taida olla valmis.

Kyllä niin täyttä totta toi vieraan teksti:D Voit olla pelaamatta vaikka 20 vuotta mutta silti se riippuvuus on. Odota vain sitä päivää kuin ajattelet että et ole enää riippuvainen ja koitat ihan vaan eurolla lotta ja ei siinä mitään ei se välttämättä johda mihinkään heti mutta pidemmällä aikajaksolla lähtee kaikki taas alusta pisin vittua. Tä on sen takia vakava sairaus että voi mennä yhdessä päivässä kaikki. Itse tiedostan kaiken tuon että en voi pelata enää ikinä! Ikinä! Se kuulostaa niin kauhealta kun näin ajattelee, mutta se on ainoa vaihtoehto. Täytyy kokea se pohjakosketus mutta toikin on sellanen juttu että mikä se oikeesti on? Kaikilla eri. Jollain se on sit itsensä tappaminen lopuksi. Itse ajattelen nyt että olen sen kokenut mutta en voi niin sanoa että nyt olen sen pohjakosketuksen kokenut. Mistä mä sen voin tietää pelaanko huomenna? en mistään. Tällä hetkellä se mun pohjakosketus on mielestäni tullut mutta en voi edelleenkään tulla tänne laittamaan viestiä en pelaa enää ikinä kun en tiedä itsekään sitä. Ei saa olla liian itsevarma että nyt mä onnistun tässä. Tä on varmaan hiukan vaikeasti tulkittava viesti, monet ajattelevat että en ole tosissani lopettamisen suhteen mut ihan täysillä kamppailen ja tä ei oo helppoa. Pointti lähinnä oli se että kukaan peliriippuvainen ei voi olla varma etteikö enää pelaisi, olipa sitten ollut pelaamatta kuinka kauan tahansa.

ei täst kyl pääse varmaan ikinä irti jos ei oikeasti löydä syytä lopettamiseen ja itellä ei taida olla sellaista juuri nyt…pohjalla ollaan ja pysytään,velkaa ei ole kertynny onneksi mut ku on tottunu tähän elämäntyylii ni siitä on vaikea päästä eroon!

Yli 2kk myöhemmin, ja 17v aloittajasta ei ole kuulunut mitään. Oliko vieras (minä) oikeassa, ja teksisi oli vain tappioiden jälkeistä jupinaa? (+ katosit kuin tuhka tuuleen) Olisi kiva kuulla mitä sinulle kuuluu nyt? Oletko oppinut ongelmastasi lisää, ja oletko valmis myöntämään ongelman täydellisesti?

Täällä on todella paljon ketjuja, joissa itketään ongelmastaan muutaman päivän, viikon, max. pari kuukautta ja sitten kadotaan.

Totta, suurin osa aloituksista on niitä tappion jälkeisiä avautumisia… Toivotaan, että tämän ketjun aloittaja on pysynyt poissa typerän harrastuksensa ääreltä :slight_smile:

Moi kaikki pelihelvetistä poispyrkivät,

Kyllä se niin on, että jos haluaa itsensä, taloutensa ja ihmissuhteensa eli elämänsä järjestykseen, pelit on lopetettava kokonaan. Muita vaihtoehtoja ei todellakaan ole. Tahtoa se vaatii! Pelaamisen vähentäminen ei riitä addiktille, sillä se pitää pelaamishalun mielessä aktiivisena. Tuon halun sammuttaa vain pelaamattomuus, tosin vaatii koko ajan (jonkinasteisena loppuelämän!) taistelua tätä halua vastaan. Näin oma läppärikin on vaarallinen kiusankappale houkutuksineen (paf jne!). Pelaamattomuus on asia, jota et tule koskaan katumaan! :smiley:

Moi taas,

Jatkan vielä edellistä viestiäni hieman. Pelaamattomuus rauhoittaa. Olo on levollinen ja ajatus toimii kirkkaasti ja laaja-alaisesti, millä tarkoitan muita asioita pelaamisen suunnittelun sijaan. Mahtava tunne kaiken kaikkiaan. Siihen kannattaa pyrkiä!

Viimeisen kahden vuoden aikana olen repsahtanut pelaamaan useita kertoja, viimeksi suomiarpoja. Terapiaa pelihimosta vapautumiseksi on lähes vuosi täynnä ja samanaikaisesti olen suorittanut psykologian perusopinnot. Tarkoituksena on ollut juuria pelihmo lopullisesti. Silti olen repsahtanut aika-ajoin. Tuskien taival tämä on ollut ja tulee jatkossakin olemaan! Taistelu jatkuu. Kuitenkin, nyt uskon taas itseeni ja voimavaroihini pelikiusauksen selättämiseksi jatkossa. Itsestä, minusta tai sinusta, omasta itsehillinnästä homma lähtee. Ulkona, luonnossa, lenkkipolulla voi rauhoittaa mielensä, esimerkiksi. Kymmenen kilsaa juoksin intervallityyppisesti (juoksua/kävelyä) tänäänkin lenkillä ja olo tuntuu todella hyvältä!

Suosittelen. Pelihimoiset vertaiset, opetelkaa hillisemään pelihalunne, niin alatte taas hallita elämäänne. Tämä on fakta, fiktio on kuvitellla rikastuvansa pelaamisella.

Mainio teksti, riuku :slight_smile:

Vasta 17 vuotias, ja peliura valitettavan komeassa alussa. Hienoa toki, että on jo havahtumassa tilanteeseen. Asenteessa on vielä paljon korjattavaa, koska tästä ei tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Peliongelman kanssa on vain opittava elämään. Eikä se todellakaan tarkoita sitä, että alistutaan pelaamaan.

Ilmeisesti aloittaja on jatkamassa elämäänsä, ehkä palaa tänne joidenkin vuosien kanssa kertomaan mitä hänelle kuuluu. Aloittaa ehkä uuden ketjun, jossa taas kertoo kuinka on palanut rahaa ja on velkaa.

Olen ehkä sarkastinen joissakin kirjoituksissani, mutta välillä turhauttaa oikein kunnolla, kun ei voi vaikuttaa tarpeeksi. *erkele, kun olisi keino millä herättää ihmiset kertaheitolla hereille! Toisien varoitukset kun ei koskaan tunnu riittävän. Monet täälläkin (enemmän kyllä vierailijoita) ajattelevat tyyliin: “ei minulle noin voi käydä”, “lopetan kyllä aiemmin kun muut, en ajaudu noin pitkälle”, “muilla on enemmän velkaa, ei hätää, tämä on pientä”, “en ota pikavippejä pelaamiseen” ym. ym.

Ton tyyppisillä, ylimielisillä ajatuksilla ihmiset ampuvat itseään jalkaan ja löytävät itsensä lopulta syvältä pohjalta.

Vai onko se tosiaan vaan niin, että kaikki on koettava itse kantapään kautta ja “opittava” virheistään? Menetettävä tarpeeksi, tai pelko menettää jotain tärkeää, ennenkuin on valmis muutokseen?

Minusta taas aloittajan asenne on paljon terveempi kuin näiden vastaajien jotka väittää että peliriippuvuus on joku parantumaton sairaus josta ei pääse koskaan eroon. Itse uskon että pelirippuvuudesta voi päästä ja päästäänkin eroon jatkuvasti, samalla tavalla kuin muistakin riippuvuuksista. Omassa elämässä pitää tehdä muutoksia, niin ettei riippuvuutta enää tarvitse käyttää elämästä selviytymiseen. Ja kukaan muu ei sitä muutosta voi valitettavasti tehdä kuin sinä itse.

Ei peliriippuvuuden tarvitse merkitä mitään elinikäistä orjuutta. Se on anteeksi vaan paskapuhetta.

Kritisoitko siis nollatoleranssia, vai käsititkö vieraspelurin tarkoittavan, että peliongelmaiset nyt vaan aina tietyin väliajoin repsahtaa, eikä kuiva kausi voi jatkua?
Minä ja moni muu valttilainen on huomannut, että peliriippuvaisen on vaikea oppia kohtuupelaajaksi, vaikka kaiketi joku siinäkin on onnistunut, voittavathan ihmiset lotossakin (hah). Sitähän peliriippuvuus (kuten monet muutkin riippuvuudet) on, kohtuuttomuutta. Ja varmaan minun kanssani on monikin samaa mieltä siitä, että on helpompaa jättää pelit suosiolla sikseen, niissä ei ole mitään niin tärkeää, että yritykset pelata kohtuudella kannattaisivat. Olen todellakin sitä yrittänyt, useinkin, eikä se koskaan onnistunut, jossain välissä aina lähti käsistä ja pelitranssissa pelasin jokaisen liikenevän sentin ja tein vielä velkaa päälle. Koen vapaudeksi sen, ettei minun tarvitse pelata.

Voisit kertoa tähän väliin oman tarinasi, kuinka selvisit peliriippuvuudestasi. Kerrotko millaisesta ongelmista kärsit, ja kuinka olet nyt ollut niin ettei “riippuvuutta enää tarvitse käyttää elämästä selviytymiseen”.

Väitän, ettei peliriippuvuudesta parannuta, eikä siitä päästä “eroon jatkuvasti”. Sen kanssa saatetaan oppia elämään jatkuvasti, jolloin elämään tuodaan uutta sisältöä. Näin ei enää pelit pyöritä elämää, vaan ihminen itse.

En todellakaan tarkoita, että peliriippuvuus on mikään elinikäinen orjuus, se on vain elinikäinen pelikielto. Se ei ole ollenkaan “paha” asia, päinvaistoin. Kaikki pelihelvetissä olleet tietävät tämän, kun ovat valmiita jättämään pelit. Meistä ei tule kohtuupelaajia, ei ainakaan minusta. Ei vaikka, vaikka opinkin elämään riippuvuuteni kanssa.

Älä tulkitse kirjoituksiani turhan negatiivisina, yritän pitää asiat realistisena ja kertoa omia kokemuksiani.

Tarkoitin sitä että peliriippuvuudesta vapautuakseen oman elämän pitää muuttua myönteiseen suuntaan. Moni tekee samoja virheitä kuukausista ja vuosista toiseen, ilman että mikään muuttuu. Pitää olla tarpeeksi itseluottamusta, että kykenee itse lähteä muuttamaan kaavoihin kangistuneita huonoja tapojaan. Pitää olla uskoa siihen että ihminen ja riippuvuus voi muuttua! Mielestäni se että kokoajan hoetaan pelurin olevan voimaton riippuvuuden edessä ei rohkaise tähän välttämättömään muutokseen.

Omasta tilanteestani voi kirjoittaa lisää paremmalla ajalla. :slight_smile: