Esittely

Hei!
Olen kolmenkymmenen rajapyykin ohittanut, lasisen lapsuuden elänyt ja siitä pysyän muistonkin saanut nainen. Äitini oli se, joka joi, samoin kuin hänen veljensä (heitä on kaksi) ja sisarensa (vain yksi). Lapsena vanhempani tappelivat hirmuisesti, ja äitini taisteli sisarustensa kanssa verissä päin. Muistan kun äitini ja minä jouduimme lähtemään vanhempaa enoani pakoon erään tutun mökille. Mummulassakin makasin joskus peiton alla sormet korvissa, jos joku korotti ääntään. En edelleenkään pidä vihaisista ihmisistä, olkoon vihaisuuden syy mikä vain, mutta minussakin on nyt noussut viha taustani takia. Pilasiko äitini elämäni? Rehellisyyden nimessä on vastattava kyllä ja ei. Kyllä siksi, että sain “merkin”, joka ei koskaan lähde, ja ei siksi, etten itse ole ratkennut juomaan. Oma suhteeni alkoholiin on hyvin jyrkkä. Juon vain ja ainoastan erittäin mietoa tai täysin alkoholitonta siideriä. Ravintolan 4.7 on makuaistilleni liikaa. Samppanjakaan ei maita. Siitä tulee vain omituinen, huono olo ja päässä surisee kuin olisi karusellissa.
Eräs leskeksi jäänyt tuttuni yritti saada minua seurustelemaan kanssaan. Se ei edennyt koskaan puhelinkeskusteluja pidemmälle. Aluksi hän soitteli selvin päin, ja sai minutkin uskomaan, että meillä voisi olla yhteinen koti ja kaikkea. Järkiavioiliitto se kuitenkin olisi ollut, en rakastanut häntä silloin. Hän oli vain mies muiden joukossa. Tietenkin tunsin häntä kohtaan myötätuntoa hänen menetettyään vaimonsa. Kun hän ensimmäisen kerran soitti selvästi kännissä (niin että äänestä kuuli sen), minut valtasi sellainen viha, ettei koskaan vielä. En voinut tajuta, mistä se tuli. Olisin voinut tehdä siitä miehestä selvää, niin vihainen olin hänelle. Kun kerroin asiasta terapeutilleni (aloitin terapian kohta sen jälkeen, kun kuulin, mitä äitini oli minulle jättänyt "perinnöksi), hän sanoi, että hän ihmettelisi, jos en reagoisi niin kuin reagoin. Tunteeni olivat - ja ovat - siis normaaleja. Se oli kieltämättä helpotus kuulla, sillä kun se tunne tulee minulle (ja se tulee joskus vieläkin), se on niin voimakas, että sitä on vaikea hillitä. Olen tähän asti kuitenkin onnistunut pitämään sen aisoissa, ja toivon voivani pitää sen aisoissa tulevaisuudessakin. Paikalta poistuminen auttaa kummasti viilentämään tunteita.
Tällainen tarina minulla on. Pitää kai pyytää taas anteeksi, että tuli näin pitkä. Mutta näyttää siltä, että kun tämän aihepiirin asioista puhutaan, en osaa kirjoittaa lyhyesti. Sorry about that. Toivon voimia kaikille, jotka ovat tässä samassa tilanteessa kuin itse olen.