Empä ole aikoihin käynyt täällä. Monta vuotta sitten hain täältä keskustelupalstalta vertaistukea, kun kärsin puolisoni juomisesta. Mies joi kaikki vapaapäivänsä-siis sen ajan joka hänellä olisi ollut mahdollista käyttää perheensä parissa… ja kyllä hän sen käyttikin, mutta ei minun kokemukseni omana itsenään. Mies joi monta päivää putkeen, ei ollut pahantuulinen eikä pelottava humalassa, mutta ei kuitenkaan parempi kuin olisi selvin päin ollut. Selvin päin hän oli minulle se olikea, vielä monien vuosienkin jälkeen. Ihana mies. Koitin hyvällä ja koitin pahalla saada häntä ymmärtämään hänen harrastuksensa haitat. Surin, kun jouduin sivusta katsomaan kuinka hyvä mies menee pilalle, enkä voinut tehdä mitään. Aloin vihata viinaa. Lopulta nyt, kun melkein 10 vuotta toivoin asiaan tulevan muutoksen, asumme erillään. Minun on nyt hyvä olla, kun en joudu omassa kodissani jännittämään koska juominen taas alkaa. Mutta kaipaan häntä! Rakastan edelleen syvästi sitä miestä joka hän on, vihaan viinaa ja sitä millaiseksi riippuvaiseksi, välinpitämättömäksi idiootiksi se mieheni teki. Luulin että kun pääsen pois, uusi elämä alkaa ja kaikki on hyvin. Pääsin pois, mutta kaikki ei ole hyvin. Suren yhä menetystäni, koen epäonnistuneeni ja jääneeni toiseksi- viinalle. Ja uskokaa pois, itken nyt tätä kirjoittaessani ensimmäistä kertaa eromme jälkeen! Kenellekkään en ole kertonut miten pahalta tuntuu, en edes itselleni!
Hei! Tervetuloa! Tiedätkin jo systeemin täällä! Anna siis tulla vaan, rohkeasti!
Päällimmäiset tunteesi: helpotus, kaipaus, epäonnistumisen tunne, suru, ovat varmasti tuttuja kaikille meille, jotka olemme ehkä yrittäneet tai onnistuneet fyysisesti eroamaan alkoholistista… Kirjoita tänne, koitetaan tsempata! Hyvä että sait itkettyä, minustakin tuntuu että ensimmäinen kyynelpuro taisi tulla tänne kirjoittaessa omaa tarinaa, se on tuo 11 tapaa jättää mies -ketju.
Kirjoittaminen tuo ajatuksiin järjestystä ja auttaa avaamaan tukossa olevia tunteita. Sinulla on pitkä taival elämää alkoholistin kanssa takana, mutta parempi, itsesi tuntemisen ja itsenäisen elämän aloittamisen taival edessä, tämä jälkimmäinen voi olla kivempi kulkea, tämä menee ylöspäin ja kohti parempia hetkiä. 
Tunnen surun ja pettymyksesi, koska olen itsekin samankaltaisessa tilanteessa, keskellä eroprosessia. Eihän se mies sieltä mielestä mihinkään katoa ihan heti ja jos on vähänkin läheisriippuvainen, kuten itse olen, niin aikaa saattaa kulua kauankin, että pystyy hyväksymään tilanteen ja päästään lopullisesti irti. Sillä aikaa meillä ei ole muuta mahdollisuutta kun vain yrittää tehdä kaikkemme ettemme enää unohtaisi itseämme ja että voisimme jonain päivänä nähdä tämän kaiken ahdistuksen ja tuskan omaa itseämme kasvattavana kokemuksena.
Hyvä, jos nyt uskallat sanoa että tuntuu pahalta. Ja saa tuntuakin.
Mä itkin eroa etukäteen, pitkään ja hartaasti. En mä halunnut erota, mutta olin todellakin sen seinän edessä, että vaihtoehtoa ei ollut. Mä en voinut jatkaa, en enää.
En uskonut, että mies siitä raitistuisi, tai edes lopettaisi juomista. Mutta ajattelin, että jos se sittenkin olisi TAJUNNUT jotain. Se on rankka isku, kun päin naamaa sanotaan että jos viinan ja perheen välillä pitää valita niin teitä tulee ikävä. Se on jotain, mikä ei mahdu normaali-ihmisen (mikä se onkaan) ajatusmaailmaan.
Ei siitä pääse yli kuin suremalla. Itkemällä, raivoamalla, huutamalla voimattomana, tuijottaen iltakaudet seinää tai kynttilänliekkiä. Muistamalla hengittää. Keuhkontäysi toisensa perään, välillä menee hetki ettei muistakaan. Ja lopulta menee pidempi hetki…
Kunnes… itse olen siinä, että etten ajattele asiaa. Se nostaa vielä tunteet pintaan, mutta kun sen on sysännyt taaemmas niin sen kanssa pystyy elämään. Tulee muita asioita, joita pitää ajatella, joista selvitä. Ajan kanssa.
Kiitos teille kannustavista sanoista. On ihanaa huomata ettei ole yksin näiden kokemusten kanssa (vaikkei näitä kenellekkään toivoisi 
) ja että on ihmisiä jotka oikeasti ymmärtää… siksi kai tulinkin tänne taas.
Aivan samanlaisia ajatuksia on kaikkien teidän kanssa, ja erityisesti tunnistan sen että tiesin sisimmässäni ettei mies koskaan lopeta juomista, mutta toivoin että joku ihme tapahtuisi ja yhtäkkiä kaikki olisi hyvin. Mies kyllä tutui tajuavan jollakin tavalla asian, mutta ei silti voinut tehdä asialle mitään… Muuten niin vahvaluonteinen mies, mutta viinan edessä heikko. Joskus melkein näyttikin siltä että ihme voisi tapahtua, mutta yleensä sen jälkeen tilanne vaan paheni.
Vuosiin mahtuu todellakin kaikkia tunteita. Olen itkenyt, pelännyt, jännittänyt, pettynyt, vihannut, rakastanut, toivonut, turhautunut… Nyt tuntuu että olen vaan väsynyt ja surullinen. Onneksi on lapset!!! Erosta on jo vuosi, mutta jostain syystä nyt on tullut tunteet pintaan. Tähän asti en ole oikein osannut ajatella asiasta mitään, eikä kai ole ollut oikein aikaa ajatella. Olen vaan keskittynyt että lapsilla on mahdollisimman hyvä näissä uusissa kuvioissa.
Pettymys on ollut, miten heikoksi olen tuntenut itseni eron jälkeen. Luulin oikeasti että en saa mieheltä enää mitään, että alkoholiriippuvainen mies ainoastaan vie voimat. Ajattelin että saan elämänvoimani heti takaisin kun pääsen pois eikä tarvi olla viinan kanssa missään tekemisissä. Olen minäkin ollut kuitenkin väärässä. Se ahdistus, jota miehen juominen aiheutti, vei todella voimia enkä olisi sellaista elämää voinut elää. Mutta vasta nyt olen huomannut kuinka paljon pelkästään toisen läsnäolo on antanut, puhumattakaan siitä miten paljon rankempaa arjen pyörittäminen yksin on. Yksinäisyys onkin ollut yllättävän rankka kokemus, vaikken koe olevani mitenkään huippusosiaalista tyyppiä. Ennen erilleen muuttoa ajattelin että kyllä mä pärjään, mutta jossain vaiheessa kesällä mietin tosissani etten ehkä pärjääkkään. Omalla kohdallani asiaa ei ole helpottanut se, etten tosiaankaan kovin paljon paljasta tuntemuksistani läheisille. Koen sen toisten vaivaamisena ja pitkästyttämisenä. Kaikki luulee, että asiat on nyt hyvin, eivätkä voi auttaa mua tässä tilanteessa vaikka ehkä haluaisivat. Kai siinä on jotain häpeääkin siitä, että on epäonnistunut omasta mielestään.
Joskus vaikeina aikoina toivoin että mies löytäisi toisen naisen. Sitten olisin voinut pitää sitä syynä meidän eroon. Tuntui että olisi ollut helpompi hävitä toiselle naiselle kuin alkoholille. Voiko toista pahemmin mitätöidä, kuin vaihtamalla viinaan!
Mielestäni on hienoa että annat itsesi surra. Ehkäpä se on ensimmäinen askel luovuttamisen tiellä. Uskoisin että toivosta luopuminen on vaikeinta suhteen päättymisessä. En tiedä miksi, ehkäpä meidät on tehty sellaisiksi että taistelemme loppuun asti, silloinkin kun järki sanoo ettei toivoa enää ole.
Minä olen nyt neljättä päivää erossa miehestäni. Perjantaina pakkasin tavarat ja lapset ja muutimme n. 6 km päähän kodista. Kämppä alkaa olla järjestyksessä ja olo on oikeastaan varsin hyvä. Lapsetkin vaikuttavat mukavasti asettuneen uuteen kotiin… Ja silti, kun mies soittaa illalla tulevansa käymään, sykähtää sydämessä, toivo siitä että ehkäpä tuo sittenkin kaipaa minua ja lapsia, ehkäpä sittenkin vielä valitsee meidät eikä pulloa. Ja lähtiessään olen taas pikkuisen pettynyt kun ei hän sanonutkaan mitään…
Kyllä minä tästä yli pääsen, aikaa se vain vaatii. Aika parantaa!
Voisi olla mun sanojani “Noppa”! En halua masentaa, mutta voin sanoa että ensimmäiset kuukaudet mullakin meni mukavasti. Keskityin vaan uuteen tilenteeseen ja asuinpaikkaan, laittelin kotia jne. Kun arki koitti, aloin epäröidä, onko tehty oikea päätös vai olisiko yhteinen elämä sittenkin voinut jatkua. Aina kun mieheltä tulee viesti tai soittaa, ilahdun enemmän kun kenenkään muun soitosta. Jos tavataan, ilahdun pienistä asioista joita en yhdessäoloaikana olisi juuri huomannutkaan. Ja sama pettymyksen tunne pois lähtiessä jonka hyvin kuvailit… Voimia sullekkin “Noppa” elämäntilanteeseesi!!!
Mietin että tiedän kyllä miten asiat on, ja koitan jatkuvasti muistuttaa itseäni niistä. Muistelen tahallani niitä ikäviä asioita, joita matkalla tähän on tapahtunut. Koitan ajatellä järjellä kerrankin, ja tehdä päätöksiä jotka pitää. En vaan ole tarpeeksi kova ja vahva. Muistutan itseäni siitä, että erilaiset vaiheet kuuluu tähän prosessiin, ja prosessi ei ole loppunut siihen kun erilleen on muutettu. Olen tyytyväinen, etten ole kertonut miehelle tunteistani vaikka välillä se on ollut lähellä. Olen itse aiheuttanut itselleni paljon pettymyksiä odottamalla asioita joista olen tiennyt ettei niitä tule tapahtumaan. Nyt koitan päästä siitä pettymysten kierteestä pois. Välillä kun näen miestä tulee joistakin tilanteista vahva “nyt muistan miksi erottiin”-tunne, sen jälkeen on taas jonkin aikaa hyvä olla!
Näin exääni taas tänään ja nyt mietityttää. Tunteet on todella ristiriitaiset. Haluaisin kai nähdä että hän kärsii ja riutuu ilman minua, mutta miksi riutuisi kun ei ole tarvinut siitä kaikkein rakkaimmasta kuitenkaan luopua… 
Ihmettelen miksen osaa olla nytkään tyytyväinen, vaikka olen päässyt eroon miehestä jonka kanssa oli huono olla. Mietin onko parisuhde sellainen “hyväksytyksi tulemisen mittari” ja sen takia niin tavoiteltavaa, on se sitten hyvä tai huono suhde? Onko sinkulla vähän sellainen leima, että jos ei ole kelvannut kenellekkään miehelle/naiselle, niin ei kai sitten kelpaa kenellekkään? Itselläni on ongelmia hyväksytyksi tulemisen kanssa, ja voisi päteä siis ainakin minuun. Koen että minun täytyy aina lunastaa jotenkin hyväksyntä muilta ihmisiltä. Se tuskin näkyy päällepäin, mutta tuntuu päivittäin sisällä…
Sitähän se rakkaus on että toinen hyväksyy sellaisena kuin on ja millaiseksi ihmisenä kasvaa ja kaikkihan me ihmiset rakkautta kaivataan. Ajattelen kuitenkin niin että tärkeintä on se, että ensin hyväksyy itsensä ja pystyy olemaan itsensä kanssa tasapainossa, vasta sen jälkeen kannattaa alkaa hakea sitä hyväksyntää myös muualta. Mulle hyväksyntä tarkottaa sitä että toinen arvostaa ja tukee niissä asoissa mitkä minulle on tärkeitä ja siksi en kokenut että mies minut todella hyväksyi sellaisena kuin olen, koska kaiken kattavana oli tunne että en hänelle riitä, mikä tietysti oli seurausta juomisesta. Toisaalta en minäkään häntä kyennyt hyväksymään sellaisena kuin hän oli eli alkoholistina. Eli jäljelle ei jää enää muuta kuin luopuminen tästä suhteesta ja se tärkein eli itsensä hyväksymisen opetteleminen ja sen että se riittää - ainakin toistaiseksi.
heips! kirjoitan tähän oman kokemukseni. erosin miehestäni(alkoholistista) keväällä 2011. ero oli erittäin erittäin tuskaisa ja kamala.oli kova suru ja ikävä.kesä meni niin että soitin miehelleni silloin tällöin ja hän oli aina kännissä.hän kirjaimellisesti joi koko kesän kun lähdin yhteisestä kodistamme muuttaen toiseen kaupunkiin. olimme erossa n.4kk sit olimme pari kk yhdessä ja taas erossa pari kk ja tammikuussa 2012 aloitimme taas yhdessä mutta asuimme eri kaupungeissa,näimme vkonloppuisin ja meillä menikin hyvin niin.mutta alkoholismi oli yhä paha.kk välein mieheni joi 3-7 pvn putken,silloin emme olleet tekemisissä. sitten 2012 huhtikuussa löysin AAL ja AL ANON kirjallisuuden ja aloin ahmimaan sitä.aloin soittamaan myös AL ANONIN tukipuhelimeen ja pian löysin myös AL ANON ja AAL ryhmät.aluksi kävin harvemmin,mutta kävin kuitenkin.aloin työstämään irrottautumista ja askeleita. kesän aikana tuskani ja ahdistukseni kasvoi.tajusin että olen pahasti läheisriippuvainen,mutta aloin tiedostettuani kuitenkin toipumaan ihmeen hyvää vauhtia! huomasin myös että minulla ja alkoholistilla oli riippuvuuteen perustuva suhde ja se vei voimat,samoin alkoholismi vei voimia paljon. jotenkin sen kesän työstin hirveesti asioita ja kävin enemmän ja enemmän ryhmissä ja nyt sitten erosin miehestäni hiljattain.ensin ajattelin että se tulee oleen ihan kamalaa tuskaa ja surua(koska se oli sitä aiemmin aina kun erosimme 3 kertaa mut palasimme yhteen) mutta jotain olikin tapahtunut?! nyt oon ollu hirveen helpottunut ettei tarvitse enää elää alkoholismin imussa.sain takasin ilon elämääni ja sisäisen vapauden.toki on ollut surunkin hetkiä,mutta en usko että vaihtaisin tätä uutta elämääni enää takaisin alkoholistin kanssa jatkamiseen,on se vain niin raskasta ja uuvuttavaa =( ihankuin olisin saanut jotenkin kadonneen elämäni takaisin! olen alkanut toipua läheisriippuvuudesta. olen käynyt eron jälkeen ryhmissä,lukenut kirjallisuutta,soitellut al anon puheluita ja jutellut tukihenkilöni kanssa.olen saanut aikapaljon tukiverkkoa luotua ympärilleni,en usko et ilman oisin kyennyt eroomaan.vielä en tiedä miten täs käy,mut nyt ero on tuntunut hyvältä(olenkohan viimein kypsynyt siihen tarpeeksi?) olimme yhdessä n.2.5.v reilunkin…koko ajan oli alkoholismia tosin pari pitempää raitista kautta miehelläni oli.hän oli ollut alkoholisti jo n.15v.ennenkuin menimme yhteen.toivon hänen menevän AA:han apua hakemaan itselleen.nyt en ole kuullut hänestä kk joten en tiedä mitä hänelle kuuluu. en ole liiaksi jäänyt kotiin suremaan,olen nähnyt kavereita,käynyt ryhmissä ja keksinyt puuhastelua.välil tulee ikävän hetkiä,kipeitä hetkiä.voi olla että myöhemmin tulee vaikeampaakin,en voi uskoa että tämä ero voisi nyt sujua näin kivuttomasti. minulle ero on ollut hyväksi mutta ne aiemmat eroyritykset oli iha hirveetä ikävää,surua,tuskaa ja helvettiä…
Minkä vuoksi kuvittelet, että me täällä loimotetaan siitä Al-anonista 
Just tuon vuoksi, että saa oman elämänsä takaisin! Elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta läheisriippuvaisen elämässä joku toinen määrää koko ajan sen, miltä tuntuu. Kaikki on vain juovan ihmisen mukailua ja hänen olojensa mukaan elelyä.
Kiva kuulla, että olet löytänyt elämääsi muuta!
jeps! mutta al anonissa moni oppii elämään sitä omaa elämää vaikka puoliso vielä joisi.itse olen niin läheisriippuvainen että totaalinen ero helpotti vointiani ja mahdollisti vasta ilon ja oman elämän elämisen.toki välil tulee ikävä tätä alkoholistia kun hänes oli hyviäkin puolia-toisinaan hän oli empaattinen,ihana,ymmärtäväinen,hyvä keskustelija ja kuuntelija,sain kuitenkin olla oma itseni hänen seurassaan ja raittiina kausina elimme ihan ok elämää,teimme paljon asioita yhdessä,oli hellyyttä ja läheisyyttä …niit asioita välil kaipaan mutta se alkoholismi ja riippuvuus alkoholistista -ei kiitos!
toivon vain nyt,että pystyn elämään pitempään yksin ja etten sotkeennu enää uuteen alkoholistiin koska mul on taipumusta rakastua alkoholisteihin.toivon toipuvani-tästäkin-al anonissa…
sitten kun oppii itsestään huolta pitämään, niin ei tarvitse enää pelätä kehen rakastuu. Monet alkoholistit on komeita ja ihania selvinpäin, varsinkin jos lopettavat ryyppäämsen, ja erittäin lutusia ja herkkiä ihmisiä. Mä taas olen tyytyväinen seurusteluun alkoholiriippuvaisen kanssa, koska menisi hermot katsella jotain kloppia joka ei vielä tiedä viinan vaaroista ja elvistelisi menemään…
ja miten tylsää olisi kun se mies kokeilisi jollain muulla tavalla päästä hengestään, kuten laskuvarjohyppäämällä ja pengihypyillä. Alkoholismi on tutkimusmatka ihmisen ytimeen ja keskipisteeseen, ja mikäs sen mielenkiintoisempaa.
Aattelepa toisinpäin: joku mies voisi ajatella, että herranjee toivottavasti en enää ikinä rakastu läheisriippuvaiseen naiseen…
Ei me olla sairaita, jos ei läheisriippuvainen kyttää alkoholistia eikä alkoholisti juo, niin ne asiat voi jopa rikastuttaa elämää.
heip.juu, tarkoitinkin että juovan alkoholistin kanssa en halua enää elää.onkin eriasia jos on raitis alkoholisti joka huolehtii itsestään ja toipumisestaan. en ihan tavista miestä haluakaan, mutta joku joka kuitenkin on hengellinen ihminen ja pitää tärkeänä toipumistaan.mutta kyl mul siihen vielä pitkä matka, mä oon sairastunu nii vakavasti läheisriippuvuuteen,et alan oireilla varmaan heti jos ottasin juovan alkoholistin.nyt kun olen eronnu juovasta alkoholistista niin oireilu on lähes poissa. ryhmät on auttaneet toipumaan läheisriippuvuudesta sekä kirjallisuus-olen myös toiminut “ohjeiden” mukaan työstäessäni topiumistani.
kyl mun (läheisriippuvaisen) kans on ollut varmasti vaikeeta elää,ja itel ollu tuskaisaa tämä sairaus mut ihana vapaus ja rauha koitti -ainakin minulle-kun jätin juovan alkoholistin!
Hoida vaan itseäsi kaikessa rauhassa. Mukaan suhderumbaan ehtii myöhemminkin Mitä vakaammalla pohjalle itse on, sen helpompaa on löytää vakaa kumppanikin.
Mä olen miettinyt paljon tota läheisriippuvuutta, alkoholiriippuvuutta, parantumista siitä ja parantumista tästä. Onni ja tyytyväisyys on kai asiat joita jokainen meistä tavoittelee. Ne on asioita jotka ei tule kaikille samoista asioista, vaan hyvin eri jutuista tässä elämässä. Voi olla, että oon just tollanen läheisriippuvainen, tai sitten jotain ihan muuta. Jonkun sortin diagnosoitava varmaan joka tapauksessa 
Kaikki on jostain riippuvaisia. On vaan hyväksyttyjä ja ei-hyväksyttyjä riippuvuuksia. Itse olen sokeri riippuvainen, ja kun en ole lihava, se on hyväksyttyä. Ex-mies huomautteli siitä mennen tullen, ja mietin aina miten eri asia se on, kun se jos mä alkaisin heitteleen sille huomautuksia sen riippuvuudesta. Selvää on, että riippuvuus josta ei ole muille haittaa, on hyväksytty. Mutta jos riippuvuudesta pääsee, tulee yleensä kai tilalle jotain muuta. Mä olisin voinut elää miehen alkoholiriippuvuuden kanssa, jos se olis juonut vaan vaikka kerran kk 3 pv, niinkun joskus vielä muutama vuosi sitten oli. Mutta siinä vaiheessa kun päiviä oli 9/kk, tuli mun mitta täyteen. Kuitenkin oon miettinyt, kuinka paljon ulkopuolinen yleinen mielipide alkoholiriippuvuudesta vaikuttaa mun omaan suhtautumiseen siihen asiaan. Kyllä mä tiedostan että siinä on sitäkin. Suurimmaks osaks kärsin sen takia, että petyin kun jouduin jäämään yksin kotiin, kun mies lähti pubiin, tai sen takia kun se joi itsensä sellaseen kuntoon ettei osannut enää ottaa meitä muita huomioon arkisessa elämässä. Mutta sitten oli paljon myös sellasia iltoja, että se otti kohtuullisesti ja oli ihan kiva ja puhelias seuralainen kotona. Mulla oli ihan mukava olla sen kanssa ja juteltiin monenlaisista asioita. Kuitenkin mä vihasin itseäni kun “sorruin” viettään iltaa sen kanssa vaikka se oli juonut. Syytin itseäni siitä että jotenkin “kannustin ja hyväksyin” sen kotikännit… Minkähän takia…?! Olisinko mä ehkä voinutkin antaa itseni olla hyvällä omallatunnolla ihan tyytväinen? Mä itse syötin itselleni näistä illoista ajatuksen, ettei mies jaksa kattella mua selvinpäin ja tarvii viinaa ollakseen mun kanssa. Mies ei koskaan sanonut niin, päin vastoin. Kuinka paljon mä itse aiheutin pahaa oloa itselleni toisen kustannuksella?! En halua että tää kuulostaa siltä, että yrittäisin vähätellä sitä kaikkea pahaa, mitä alkoholi ja alkoholiriippuvuus on tehnyt. Nyt kun olen saanut etäisyyttä asiaan, oon vaan huomannut etten mäkään aina ollut oikeassa 
Kun toisella on tollanen yleisesti paheksuttava vaiva, on helppoa alkaa laittaan kaikki elämän vastoinkäymiset, omat heikkoudet, pahat olot ja mitkä vaan sen piikkiin. Mietin näitä asioita sen takia, että en usko että pääsen asiassa eteenpäin ellen ota vastuuta niistä asioista joista mun kuuluu. Mies ottakoon vastuun siitä mitä liiallinen alkoholin käyttö tekee hänen elämälleen, ja miettiköön mitä sille asialle haluaa tehdä. Mun täytyy miettiä jatkanko elämääni syyttäen aina muita epäonnistumisistani, vai voinko ehkä tehdä sille asialle jotain.
Tästä tulikin mieleen ystäväni hyvä kysymys. Mikä siinä ketuttaa/suututtaa jos mies ottaa alkoa? Jos se esim istuu siinä vierellä iloisena, lähes samanlaisena kuin selvinpäinkin. Mikä siinä niin paljon häiritsee että toinen on kännissä.
Kumpikaan ei oo löytänyt todellista vastausta. Koska alko ei tee meillä toisesta väkivaltaista, usein meil on ihan hauskaakin, mies ei ylistä itseään, ei ivaa mua jne. Menee töihin kun on työpäivä, ajaa autoa vain selvinpäin, ei valita krapulaa jne.
Jos tuolle löytäis oikean syyn, miksi toisen juominen niin paljon häiritsee vaikka toinen on ihan nätisti ja muutenkin juominen on vähentynyt, silloin ehkä sitä toisen juomista osais katsoa eri vinkkelistä. Silloin ei tekiskään kärpäsestä härkästä.
Se on vaisto joka sanoo, että juominen ei ole ihan normaalilla tolalla. eli on alkoholistista juomista.
Itse olen jo aikaa sitten tunnistanut sen tietyn “ilmeen” tai käytöksen, tai enemmänkin olemuksen.
koska käytöskään ei sitä kerro, se on niin yksilöllistä miten jokainen käyttäytyy humalassa…joku muuttuu puheliaaksi ja joku joskikin muuksi.
Minulle tuli seurustellessa ensimmäisen kerran se tunne jo varhain, mutta tunne meni sekunnissa ohi ja ihmettelin vain että “mikä tuo oli?”…Se tunne alkoi sitten ajanmittaan voimistua.
Mun mielestä se tunne kertoo sen, että jokin on vialla, eikä se ole välttämättä mitään liiottelua tai ylireagointia. Kyse on elämästä ja kuolemasta tämän taudin kohdalla, joten se mitä selkäytimestä tuntuu, se on joskus ihan aiheellista. Kyse ei ole siitä, että miten oppisi painamaan ne tunteet villasella, vaan miten toimia sen tunteen tultua että osaisi myös kuunnella sitä, eikä jäisi kamppailemaan onko tunteet vääriä vai oikeita, onko aihetta. jossain vaiheessa pitää tajuta se, että toisen juomiseen ei voi vaikuttaa, ja ottaa vastuu myös tunteistaan että ymmärtää mistä ne tulevat. Koska elettyään pitkään alkoholin kanssa, ne tunteet voi alkaa vaimenemaan ja elämä muuttuu siksi tunteeksi, taikka sitten käy niin että tulee samoja tunteita vaikka mitään eiole tapahtunut, on vain aavistus etät mies saattaa lähteä juomaan, joka aiheuttaa jo sen pahaenteisen fiiliksen.
Sanon sitä pahaenteiseksi, koska sitä se on. Se on kuin säikähdys, ilman mitään näkyvää mörköä. Se vain tulee yhtäkkiä, ja kun se yhdistyy viinaan sitä alkaa pelätä sitä tunnetta, ja sitä myöten alkaa pelätä että mies juo.
Kun mies tulee humalaisena mun oventaakse, niin vaikka en päästä sisään häntä niin vapisen silti pitkän aikaa sen jälkeen: Kun aion ottaa puheeksi juomisen vähentämisen, ja jos saan sanottua liian paljon, niin alan vaistomaisesti pelätä ja adrenaliini kerääntyy. Mies ei edes hyökkää kimppuun eikä uhkaa, niin silti koen vaikeaksi sanoa tiettyjä asioita ja alan odottaa parempaa hetkeä. Alan pelätä aiheeseen tarttumista, alan pelätä laittaa rajoja, koska kaikki alkoholin vastaiset ajatukset ja teot laittaa pahaenteisyyden liikkeelle. Ja toisen ei tarvitse tehdä mitään, ei tarvitse olla yhtään mustaa silmää tai muuta tekoa tehtynä, jotta tämä tunne tulisi. Siksi mä en usko sitäkään, että niillä joiden mies ei “sentään hakkaa”, olisi yhtään helpompaa tunnetasolla kuin kenelläkään muullakaan. Alkoholismi sinänsä jo riittää.
Oma alkoholismikaan ei sitä vaimenna, ex miehen kanssa ryypättiin ihan rennosti, mutta kerran mulla tuli se sama tunne kun hän soitti minulle ja olikin humalassa, aloin vapista. Samoin , se tunne meni ohi siläkertaa, ja ajattelin että tämä on minun menneisyydestä johtuva tunne…mutta sittemmin osoittautui aiheelliseksi.