Hei.
Minulle on aina ollut hirvittävän vaikeaa puhua läheiseni päihdeongelmasta, vuosikausia tunsin olevani pakotettuna hahmona jossakin sairaassa teatterissa - välillä kulissit kaatuivat romahtaen ja hätäännyksissäni niitä nostelin pystyyn. Aika moni on näemmä kokenut tänne kirjoittamisen korkeana kynnyksenä, niin myös minä. Häpeän edelleen, vaikka paljon olen puhunut sen jälkeen kun rehelliseen puheeseen vihdoin ryhdyin. Mitä häpeän? En tiedä. Tunnen olevani ulkopuolinen.
En oikein tiedä mistä alottaisi tai mitä kertoisi, koska vuosia tarinaa on taustalla…
Joka tapauksessa tämän hetkinen tilanteeni on, että olen reilu vuosi sitten eronnut päihdeongelmaisesta avomiehestäni, meillä on yhteinen lapsi, jonka yksinhuoltaja olen ollut jonkun aikaa. Olen reippaasti vajaa kolmekymppinen, mieheni oli alkoholiongelmainen sekakäyttäjä, tai on sitä edelleen vaikka jonkinmoinen suvantovaihe taas vaihteeksi. Olen itse päässyt todella hyvin ylös masennuksestani, työstänyt asioita aivot kuumentuen ja saanut elämän helmasta kiinni, koen aika ajoin olevani erittäin onnellinen - ihan näin vain lapsen kanssa.
Tässä se tulee mitä piti sanomani. Mihin toivoisin jotakin vertaistukea tai ajatuksia.
Edelleen tuntuu vaikealta päästää irti.
Edelleen tuntuu siltä että kaikki kokemani ei päästä otteestaan, tajusin että olen antanut kaiken kuvitteellisesti anteeksi, vaikka todellisuudessa usein ajatuksiin nousee joitakin hyvin vaikeita tapahtumia - joihin en ole saanut selitystä - en ole saanut niitä hyväksyttyä ja päästettyä menemään. Ymmärrän etten tule saamaan selityksiä tai synnintunnustuksia jotka päästäisivät minut tästä tietämättömyyden ahdingosta, silti odotan jotakin että voisin jatkaa. Rakastan edelleen häntä erittäin paljon ja olemme läheisiä edelleen.
Välillä olen sietämättömän vihainen ja raivoissani, tunnen että minulla on oikeus olla luottamatta ja oikeus olla vihainen kaikesta - ihan niin kauan ja vaikeasti kuin huvittaa.
Toisaalta välillä olen niin surkeana että voisin ryömiä mieheni kainaloon takaisin ja ottaa vastaan mitä vain, kunhan saisin taas olla hänen lähellään. Koska tiedän ettei hän ole paha, ei hän ole tahallaan minua satuttanut. En ole tunnistaa häntä nyt, kun on rauhallinen vaihe. Ei meillä ole ollut rauhallisia vaiheita - on tapahtunut joka viikko jotakin käsittämätöntä ja sydänalaa rikkovaa, vuosien ajan. Nyt kun hän on oma itsensä niin ajattelen vain, ettei hän ole tuollainen oikeasti. Oikeastihan hän on ylimielinen ja hyväksikäyttävä paskiainen - mutta sellainen ihminen on päihdeverho silmiensä edessä. Tämä on hän, mutta kuinka kauan taas?
Hämärää tekstiä kirjoitan, tämä nyt vain tuli jostakin. Usein olen se, joka tsemppaa ja tukee toisia. On todella vaikea kirjoittaa aidosti “uhrin roolista” käsin
Se on vertaistukea ihmisten kesken, jotka ovat vaurioituneet jonkun läheisen alkoholismista (=jostain päihderiippuvuudesta). Ryhmissä käy paljon edelleen juovien tai raitistuneiden alkoholistien puolisoita mutta myös ihmisiä jotka ei enää ole suhteessa käyttäjään mutta joita menneisyys vaivaa. En osaa selittää sitä erityistä helpotuksen oloa jonka noista ryhmistä saan. Jotenkin vaan niissä oma järki, suhteellisuudentaju ja omanarvontunto palautuu. Ryhmään voi “vaan mennä”, ei tarvi valmistautua, eikä tarvitse puhuakaan. Suurin osa itkee ekalla kerralla, eli ei tarvi myöskään jännittää olevansa liian romuna tai sekaisin. Al-anonin apu on myös jotenkin “hellävaraista”, mihinkään ratkaisuun ei pakoteta, toisten puheita ei edes kommentoida välttämättä eikä varsinkaan neuvota. Kukaan ei katso pahalla jos sanoo kaipaavansa maailman eniten sitä ihmistä joka on kohdellut itseä huonosti. Sori tästä tuli vaan yhden asian mainos mutta mulle ja monille tää on vaan niin hyvä juttu. Toivottavasti sulla helpottaa ainakin ajan kanssa 