"Eroaako" alkoholistipuolisosi toistuvasti sinusta?

[Anonymous]

Hei!

Onko teillä muilla samankaltaista kokemusta?
Olen jo jonkun aikaa pitänyt yhtä juovan ihmisen kanssa.
Alussa oli pitkäkin melko vähähuikkainen kausi mutta nyt on juominen taas riistäytymässä holtittomaksi.

Hoitoja on kaikenlaisia takana. Parhaillaankin käy kuntoutuksessa mutta nyt livennyt/lipeämässä siitäkin, taas on viikottaista rajua ryyppäämistä ollut jolloin vetää itsensä aivan spurgutasolle.
Omat kodit meillä onneksi on vaikka yhdessä paljon aikaa ollaankin vietetty ja mukavaakin on ollut. Ehkä tämä selittää miksi edelleenkin ollaan yhdessä. En yleensä(lipsumisia on ollut) anna hänen juoda täällä enkä halua että on kännissä seurassani ,sillä on aika hirviömäistä ja arvaamatonta käytöksensä tuolloin.
Ei ole fyysistä väkivaltaa mutta henkistä kyllä.
Karmeaa kielenkäyttöä, huorittelua, haukkumista,vanhojen(entisen elämäni ennen häntä)kaivelu.
Siksipä en halua olla seurassaan kun on humalassa.

No, eniten rassaa nykyään jatkuva eroaminen.
Itse olen sen käsittänyt kyllä että juominen polttelee sielussa,varsinkin mitä tiheämmin sitä taas harrastanut niin sen pahempi “muistijälki” kai jää ja on päästävä pullolle kun ahdistus niin kova.

Siispä muutaman päivän päästä edellisestä juopottelusta alkaa vatkaus että “ei voi olla minunlaiseni naisen kanssa”, ilkeily “entisistäni” ja oman itsensä vähättely ja minun haukkuminen “kuinka en tarvitse häntä mihinkään kun olen niin erinomainen” jne jne.

Jos sitten tulee erimielisyyttä jostain ihan pienestäkin asiasta niin hän ottaa asialle valtaisat mittasuhteet eikä kuule/kuuntele enää mitään ,vaan lähtee ja sanoo että ei halua seurustella enää.
Ja sitten ovi läsähtää kiinni. Minä jään h-moilasena tuijottamaan ja olen taas kerran järkyttynyt, itsekin ihan selkeästi ylireagoivaa tyyppiä.

Kun en sitten tiedä onko mennyt juomaan vai ei ,yleensä soitan perään ja yritän sopia asiaa.
Siinä teen tyhmästi varmastikin, tajuan kyllä ettei hän ole halukas jos janottaa.
Mutta se epävarmuus!Kun ei koskaan tiedä mikä odottaa kun puhelimeen tarttuu.
Minä ainakin olen niin huono kestämään epätietoisuutta että haluan selvittää missä mennään.

Viimeksikin lähti kauhea mylläkkä jostain pienestä asiasta, mies lähti kotiinsa ja minä muutaman tunnin päästä soittamaan. No eihän siellä ollut toisessa päässä kuin sama raivoaja joka sanoi että ero on lopullinen nyt. En tiedä oliko silloin juonut.

Epävarmuus jäi ja tyhmänä taas seuraavana päivänä soitin ja sama laulu, ettenkö perkele tajua ettei halua seurustella. Alkoi tosin ehtoja laittamaan mitä asioita minun pitää elämässäni muuttaa(en saisi kaiketi sitäkään vähää harrastaa mitä nyt),sillä ehdolla voi harkita.
Taas sitten seuraavana päivänä soitin, ihan ystävällisenä, ja nyt oli jo tuhannen päreissä,naljailu alkoi heti ennenkuin suutani kunnolla ehdin avata. Onneksi ymmärsin poistua “keskustelusta” ihan korrektisti ja päätin että nyt saa soittelut olla. Vaikeeta pitää siitä kiinni mutta jos nyt onnistuisin, en enää oikein jaksa kuulla kaikkea hirvityksiä.

Siis näitä eroja on ollut todella useita ja aina on yhteen päädytty takaisin.
Nyt alkaa kuitenkin olla selvinä aikoinakin jatkuvalla syötöllä tuota erojuttua, se on järkyttävän raskasta kun pitäisi yrittää nauttia niistä selvistä ajoista. Mutta vaikeeta on kun koko ajan tökkii jollain eroilla ja ikävillä huomautuksilla.
Onko mieheni jo juonut aivonsa ihan tärviölle, tuolla laillako alkaa pää pehmenemään?
Olen kyllä hermostuksissani sanonut “että mitä helvettiä siinä enää roikut jos erota haluat” ja onpa joskus puheet loppuneet siihen muttei nykyään enää.
Näinkö se alkoholismi kehittyy ja etenee kun tarpeeksi juo, ettei oikeasti enää paljoa kykene mihinkään kuin mustien asioiden näkemiseen…? EHkä hän haluaakin ihan OIKEESTI erota…mut miksi mun on niin vaikea uskoa sitä.Ehkä noiden aiempien kokemusten perusteella.

Kertokaa toki jos kokemusta asiasta, mä oon ihan ymmälläni mitä ihmettä pitäisi tämän ihmisen kanssa tehdä ?Kun kuitenkin rakas on. Tai mitä tehdä itseni kanssa?

[Anonymous]

Hei!
Vika ei ainakaan ole sinussa. Puolisoni on käyttätynyt samalla lailla. Ei koskaan selvänä, mutta alkoholin vaikutuksen alaisena. Päädyimme asumuseroon ja avioeron hakemiseen, osin muista seikoista, mutta myös siitä, etten minä jaksanut enää. Annoin puolison mennä. Ensimmäiset pari kuukautta olivat vaikeita, puheluita tuli, viestejä tuli, sähköposteja tuli. Jos oli selvänä, niin kaikki olivat aivan korrekteja, alkoholin vaikutuksen alaisena kaikkea muuta. Tuota “eroamista” oli ollut jo parisen vuotta, siihen turtuukin. Me kuitenkin olemme päätyneet takaisin yhteen, mutta se “vaati” puolison tunnustamisen, että on alkoholisti, on ollut katkolla ja nyt käy säännöllisesti AA:ssa ja on yhteydessä kunnan päihdetyöntekijään. Puoliso on ollut 6 viikkoa raittiina eikä siitä nyt vielä mitään johtopäätöksiä voi vetää, mutta ainakin kotona on taas se ihminen, johon olen rakastunutkin, hyvä vanhempi lapsille ja aikuinen ihminen, joka ottaa vastuuta.

En usko, että tässä oltaisiin, jos olisin vain jatkanut puolison “hyysäämistä”. Uskon, että pitemmän päälle se herätti puolison, kun ei ollutkaan enää perhettä ympärillä. Huomasi parin täydellisen rälläyskuukauden jälkeen, että ei se vapaus olekaan niin mahtavaa. Töissä hän kävi kyllä koko ajan, on aina käynyt, mutta alkoholi on kuitenkin ollut se ns. tärkein. Tukiverkko ympärillä pieneni huomattavasti ja yhtäkkiä joutuikin tekemään kaiken ihan itse. Kaikesta huolimatta olen aina rakastanut puolisoa, mutta eropäätös oli silloin silti oikea, vaikkakin hyvin vaikea.

Ensisijaisesti sinun pitäisi ajatella itseäsi ja omaa jaksamistasi. Voisitko ajatella, että olisitte erossa ainakin jonkin aikaa? Saisit aikaa itsellesi ja miettisit mitä todella haluat? Meillä tuo ero selkeästi oli hyvästä, ainakin tässä vaiheessa sanon niin. Tuollainen “eroaminen” on minusta henkistä väkivaltaa sekin, toinen pitää sinua otteessaan. Ainakin niin omalta kohdaltani sanoisin. Uskon vakaasti siihen, että ihmiset palaavat yhteen, jos todella toisiaan rakastavat, mutta muutoksiakin tarvitaan. Tsemppiä sinulle!

[Anonymous]

Hei Hyvä puoliso,
kiitos vastauksestasi.
Oli helpottavaa lukea kokemustasi, kuinka teillä on mennyt ja kuinka olet itse joutunut toimimaan vastaavanlaisessa tilanteessa.

On hienoa että olet ymmärtänyt oman parhaasi ja sen että “hyysäämisesi” ei ole toista auttanut, päinvastoin.
Vahvistit ajatustani siitä minkä jo sisimmässäni tajuan, käytäntö mulla on vaan toistaiseksi vielä tökkinyt.

En ole pystynyt/uskaltanut sitä ratkaisevaa askelta ottaa että tosiaan antaisin toisen OIKEASTI hoitaa se oma elämänsä, ilman minun siinä “tökkimättä”.
Ehkä olen kuvitellut olevani “hyysäämättä” tai kontrolloimatta mutta nyt huomaan että minulla on kuitenkin jonkinlainen ketunhäntä ollut aina kainalossa. Näennäisesti olut välinpitämätön ja “tiukka” mutta tosiasiassa olen miettinyt jokaisessa puhelussani, viestissäni ym. sitä että kuinkahan saisin sen toisen ihmisen reagoimaan haluamallani tavalla. En ole osannut ottaa ja nähdä sitä tilanteen tosiasiaa.

Mikähän siinä on että sitä eroa niin hirvittävästi pelkään?Yksinjäämisen pelko, pelko siitä että jos päästän irti niin toinen varmaankin heti löytää jonkun muun…varmasti nuo päällimmäisenä.
Mitä sitten jos niin menisikin…selviäisinkö siitä?Sisimmässäni jotenkin tiedän että varmaan selviäisin, ei tämänkaltaisessakaan suhteessa mitään järkeä ole, yksinhän minä jo nyt olen. Voisiko olla sen pahempaa?

Olen iloinen puolestasi että teillä on rohkeiden päätösten myötä löytynyt uutta säveltä elämään.
Toivottavasti itsekin löydän sitä rohkeutta.
Ehkä jotenkin liikaa olen pelännyt että jos annan toisen mennä ei meille käykään hyvin.
No mistä minä tiedän mikä on loppujen lopuksi hyvin, sekö että ollaan ikuisesti yhdessä vai sekö että elämääni ehkä tuleekin jotain muuta hyvää jossa kyseinen ihminen ei välttämättä olekaan läsnä.
Niin…se on se muutos mikä pelottaa. Tätäkö kutsutaan läheisriippuvuudeksi?
No olipa nimike mikä tahansa niin ei tämä hyvältä tunnu.

Kiitos sanoistasi , jään ajattelemaan ja seuraamaan, vastaukset varmasti tulevat kun tulevat. Mikään tässä maailmassa ei kuitenkaan pysähdy paikoilleen.

[Anonymous]

Minulle kävi juuri niin, että kun olin ns. tiukkana enkä hyväksynyt miesystäväni tulevan luokseni kaljoissaan niin pian tapaamiset peruuntuivat milloin milläkin syyllä ja pian baarista löytyi uusi nainen.
Ehdimme viettää yhteistä aikaa (emme asuneet yhdessä ) yli 2 vuotta. Tuona aikana ei alkoholiongelma pilkahdellut kuin satunnaisesti esiin, tiedostin sen, mutta suhteemme oli ihana enkä uskonut ongelman pahenevan.
Lähinnä tätä tapahtui silloin kun mies oli yksin jossain kavereiden kanssa tai työmatkalla, joitakin tietooni tulleita kännisekoiluja nämä siis olivat. Vähitellen juominen alkoi lisääntyä, hyviä syitä löytyi esim. stressi ja univaikeudet. Ja kun en halunnut aloittaa viikonlopun viettoa kaljoissaan kylään tulevan miehen kanssa niin siitä alkoi miehen alamäki. Putki on jatkunut jo puoli vuotta ja sitä mahdollistaa baarista löytynyt “rakkaus”, joka rahoittaa ja majoittaa saikulla olevaa, raha-asiansa sotkenutta miestä.

Tuntuihan se ihan helvetilliseltä kun olin yrittänyt herättää häntä huomaamaan ettei juomalla ongelmat ja stressi mihinkään katoa, päinvastoin. Niin etsitään baarirakas, joka ymmärtää ja tukee juomista… Nyt tilanne on jo niin pitkällä, että mies loisii naisen asunnossa . Koko suhdehan aloitettiin tietenkin minun selkäni takana ja ihan suotta huolta kannoin ja öitä valvoin miehen juomisen takia. Siellä oli jo hoivaaja ja ymmärtäjä valmiina. Minuun tietenkin piti ja pitää edelleen yhteyttä, kertoo rakastavansa yhä ja ajattelevansa minua koko ajan… Ei ymmärrä miten hänelle kävi näin ja miten pilasi elämänsä.

Olen miestä neuvonut ja ohjannut hoitoon hakeutumisessa. Selittänyt hänen uuden suhteensa ja kaveriporukkansa olevan ns. mahdollistajia. Kaiken tämän tajuaa ja on häpeissään ja surullinen, mutta juominen jatkuu… Sillä selityksellä, että ei kestä kohdata tilannetta selvinpäin. Ja tosiasiassa, ei ole vielä riittävästi juonut ja tämä nainen mahdollistaa sen, että pohjakosketus tulee hieman hitaammin kuin olisi tullut ilman häntä.

Itse olen vähitellen päässyt eroon surusta, pettymyksestä, petetyksi tulemisen tunteesta, mustasukkaisuudesta yms. tunteista. Ja tajunnut, että minun elämäni jatkuu, enkä miehen hoitoon menemisen eteen voi enempää puhua. Henkinen olotila on kyllä ollut helvetillinen. Mutta toisaalta, olen ylpeä etten jäänyt mahdollistamaan. Enkä hitto soikoon tajua, miten joku työssä käyvä ja menestyväkin nainen on niin epätoivoinen , että ottaa miehen, joka juo päivittäin. Toki toleranssi on sellainen, että näyttää selvältä vaikka ei ole Mieletön molemminpuolinen riippuvuus siitä on syntynyt, alkoholisti tarvitsee juomansa ja järjestää olosuhteet sen mukaisiksi. Läheisriippuvainen tarvitsee huolehdittavan, jota hyysää ja parantaa terveeksi. Tosiasiassa vie ihmiseltä viimeisenkin vastuun ja itsensä arvostuksen, kierre vain syvenee. Todella outo on tämä symbioosi Rakastan miestä edelleen, ihmisenä ja hän minua. Ikävöimme yhteistä, hyvää aikaa. En vain voi elää hänen kanssaan, sillä alkoholismi sairautena on sen esteenä. Ja tiedän tästä kuviosta siksi niin paljon, että pidämme yhteyttä edelleen, tietäen rakastamisen ja yhteiselämän olevan mahdotonta. Puhumme vain asioista ja tilanteesta.

Täällä ns. parjataan paljon alkoholisteja. Mutta onko mahdollistajana toimiminen lähes yhtä itsekästä toimintaa, alkoholistin toipumisen estämistä tavallaan? Toivottavasti kukaan ei nyt vedä hernettä nenään Kunhan tässä pähkäilen tätä ilmiötä, joka on niin vahva ja outo Tätä kun olen ikäänkuin sivusta seurannut ja itsekin tuohon läheisriippuvuuteen lähes sairastunut. Eli huolehdin ja mietin, yritin vedota tunteisiin yms. halusin tietää missä on ja mitä tekee… Kunnes tajusin, että en voi mitään. Hän on vapaa ja vastuussa omasta elämästään ja minä omastani.

Olipas sekavaa tämä sepustus. Mutta tiivistettynä: Älä mahdollista, jos todella välität ja kunnioitat läheistäsi!

[Anonymous]

Kiitos vastauksista!

Helpottavaa näitä on lukea, tajuaa tässä lukiessa oman tilansa vähän paremmin.
Ja tuo mahdollistaminen!Kylläpä se onkin vaikeaa olla mahdollistamatta, tavalla tai toisella, “piilotetusti” sitä tulen helposti tehneeksi.

Nytkin mietin mitä voisi tehdä, katkokunnossa alkaa siippa jo olla. Ainakin tuossa äsken kun puhelimessa puhuin niin ITSE (tällä kertaa) sanoi olevansa menossa pikimmiten. En mitenkään edes kysynyt tai painostanut mutta itse alkoi puhumaan.
Mutta en tiedä jaksanko uskoa että sinne tokenee.

Niitäkin reissuja on jo takana ja huonosti on niiltä tähän mennessä kotiutunut.
Lähtenyt jokseenkin samantien rallattamaan uudestaan aiemmin, päänsä pumpannut katkolla lääkityksellä turvoksiin niin että on ulospäästessään ollut jo valmiiksi niin sekaisin ettei ole edes halunnut/kyennyt pysymään pois päihteistä.

Ääh, tänään on päivä ja ilta ettei huvittaisi ajatella koko ihmistä/tilannetta mutta sieltä se kaaliin pomppaa pyytämättä, varsinkin yön myöhäisinä tunteina kun uni ei tule.
Mä oon kyllästynyt. Kai mä jotenkin pyrin auttamaan jos jotain apua raitistumiseen haluaa mutta nyt tuntuu etten jaksa mitään.
Menenpä nukkumaan , jos se uni vaikka tulisi.